Kyproksen tukipaketti ehtoineen on herättänyt kummastusta ympäri Eurooppaa. Veronkierrosta ja rahanpesusta juhlapuheissa huolestunut EU on valmis kippaamaan 10 miljardia maahan, jossa molemmat toimialat rehottavat. Kun maan pankkisektorin koko on kahdeksankertainen kansantuloon nähden, niin herätyskellojen pitäisi soida.

Viime syksynä aloitetusta pankkikohtaisesta erityistilintarkastuksesta ei ole annettu tietoja julkisuuteen, vaikka tulokset valmistuivat jo tammikuussa. Jotain voi kuitenkin päätellä pankkien taserakenteesta tukipaketin ehdoksi sorvatusta ”sijoittajavastuusta”. Valtiovarainministeriön julkisuuteen saattamassa kysymys-vastaus-setissä kerrotaan, että muiden maiden pankeista poiketen Kyproksen pankit ovat rahoittaneet toimintansa pääosin talletuksille ja muuta rahoitusta on suhteellisen vähän. ”Talletuksista kannetaan maksu, koska muita sijoittajien varoja ei ole riittävästi”.

Tämä herättää kyllä miettimään, miten maan pankit ovat mahtaneet noudattaa pankkien vakaavaraisuutta valvovia Basel-säännöksiä, jos tilanne on tämä? Ja toisaalta, kuinka on mahdollista, että talletussuojaa nauttiville pankkitalletuksille voidaan osana tukipakettia yht’äkkiä säätää vero tilanteessa, jossa pankkeja uhkaa maksukyvyttömyys?  Päätöstä pyrittiin valtiovarainministerien puhelinkokouksessa vielä parsia tuomalla osin vapautuksen, osin loivemman progression direktiivin suojaa nauttiville alle 100 000 euron talletuksille, mutta Kyproksen parlamentti päätti silti hylätä tukipaketin. Uutiskuvat kertovat pankkiautomaateilla tungeksivista kansalaisista, jotka pyrkivät nostamaan rahojaan ulos ennen veroraippaa.

Sijoittajavastuun mukaisesti pankkien osakkeiden omistajat menettävät kyllä omistuksensa, mutta Kyproksen-tukipaketin yhteydessä EU esittelee siis uuden vastuunkantajan eli pankkien tallettajat. Periaatteellisesti kysymys on iso: talletussuojan murtaminen pankkien maksukyvyttömyyden uhatessa. Tietysti näissä tukipakettisopissa tämä ei ole ensimmäinen kerta kun EU rikkoo omia sääntöjään lähtien perussopimuksista, joissa alun perin kiellettiin toisten maiden tukeminen. Pankkitalletuksiin koskeminen lienee vain loogista jatkoa tällä tiellä.

Keskustelua on herättänyt myös se, miten ”tallettajavastuu” tulee vaikuttamaan tulevaisuudessa esim. talletuspakoon maista, jotka ovat vaarassa joutua eritysmenettelyihin.  Tämä kun ei jääne viimeiseksi tukipaketiksi, sillä millään solidaarisuudella ei sidota maita niin tiukasti yhteen kuin isolla velalla.

Kyproksen parlamentin hylättyä tukipaketin jäljelle jää muutama vaihtoehto. Iltalypsyä tukipaketin ehdoista, tuen etsiminen muualta tai ero eurosta. Neuvottelut Venäjän kanssa ovat käynnissä ja energiajätti Gazpromia saattavat Kyproksen edustan maakaasuesiintymät kiinnostaa tuen ehtona.  Kun julkinen salaisuus on, että venäläinen raha on sopan keittänyt, niin parasta olisi se heidän toimestaan myös lusikoida alas.

Maaliskuun istuntoviikkoa Strasbourgissa voi hyvällä syyllä sanoa yhdeksi vaalikauden mieleenpainuvimmista. Enkä nyt tarkoita sitä, että maatalousäänestyksiä lähemmäs kolme tuntia vetänyt puhemies tuupertui kesken istunnon sairaskohtaukseen. Samalla viikolla näet äänestettiin mm. parlamentin neuvottelumandaatista monivuotisiin rahoituskehyksiin ja maatalousuudistukseen, jäsenvaltioiden budjettikurista ja vaalien jälkeisestä parlamenttipaikkojen jakautumisesta.

Parlamentin enemmistö hylkäsi Eurooppa-neuvoston pohjan vuosien 2014 – 20 rahoituskehysneuvotteluille. Osa parlamentin lausunnon vaatimuksista oli varsin perusteltuja kuten nykyistä suurempi joustavuus menoluokkien välillä ja välitarkastelu vuoden 2014 vaalien jälkeen. EU:n rahoituskehyksen seitsemän vuoden sykli on todella pitkä ja huonosti linjassa parlamentin ja komission 5 vuoden vaalikauden kanssa. Ohjelmat, maatalous- ja aluerahat lyödään kiinni aina edellisellä kaudella; toimi siinä sitten muuttuneissa olosuhteissa.

Sen sijaan en voinut yhtyä lausunnon vaatimukseen ”todellisista omista varoista”, lue EU-veroista ja uusista maksuista budjetin katteeksi. Myös vaatimus rahoituskehysten hyväksymisestä tulevaisuudessa määräenemmistöllä tietäisi kylmää kyytiä nettomaksajamaille. Nyt budjettikehys vaatii neuvostossa yksimielisyyttä. Tällä kertaahan nimenomaan nettomaksajamaiden linja voitti eli budjetin suhteellinen kasvu taittui. Jatkossakin on syytä budjetin jatkuvan kasvattamisen sijaan tehostaa yhteisten rahojen käyttöä, kitkeä väärinkäytökset ja poistaa muutamien maiden jäsenmaksualennukset. Varsinainen käsittely neuvoston ja parlamentin kompromissin hyväksymisestä tapahtunee kesällä.

Maatalousuudistus oli nyt ensimmäistä kertaa Lissabonin sopimuksen pohjalta myös parlamentin toimivallassa. Antaakseen vahvan mandaatin parlamentin neuvottelijoille päädyttiin yksityiskohtaiseen, satojen äänestysten käsittelyyn pelkän valiokunnan hyväksymisen sijaan. Parlamentin kannassa tuli vahvistus useille suomalalaisen maatalouden ja ruuantuotannon kannalta merkittäville parannuksille. Turvemaiden kyntökiellon peruuttaminen, vihertämisehtojen joustot ja tuotantoon sidotun tuen määrän nosto 15 %:n suorista tuista olivat niistä keskeisimmät.

Kolmas tärkeä äänestys koski parlamentin ja neuvoston kompromissia euromaiden budjettikurista. Komission valvontaoikeus jäsenvaltioiden talousarvioista on periaatteellisesti iso kysymys. Kriisimaan kohdalla voi vielä perustella, että sen taloudenhoitoon puututaan ulkopuolelta. Demokratian ja budjettisuvereniteetin näkökulmasta on kuitenkin ongelmallista, että kaikkien tulee noudattaa komission talousnäkemystä ja alistaa budjettinsa ennakkotarkastukseen. Esitykseen sisältyi vielä esitys työryhmästä pohtimaan eurobondeja ja velanpurkurahastoa, eli lisää yhteistä velkaa tulevaisuudessa. Ei kiitos!

Vielä maratonäänestyksiin sisältyi jäsenmaiden välinen paikkajako vuoden 2014 vaalien jälkeiseen parlamenttiin. Kroatiasta tulee heinäkuussa Unionin 28:s jäsenmaa, joten 751 meppipaikkaa on jaettava uudelleen. Yleensä näihin ratkaisuihin sisältyy poliittista painotusta matematiikkaa enemmän, mutta tällä kertaa pohja vaikuttaa varsin objektiiviselta. Tai sitten ”kauneus on katsojan silmässä”, Suomi kun ei tällä kertaa paikkoja menettänyt!

Brysselistä käsin Suomen uutisvirtaa seuratessa tulee joskus hämmentäviä hetkiä – kuka, mitä, häh? Joku asia nousee nopeasti keskusteluun, ja jos et ole juuri kyseistä ohjelmaa katsonut tai juttua lukenut, olet pihalla kuin lumiukko. Edellisen kerran hämmennyin, kun ”Pensselisetä” – tuo rakkauslaulua lurittanut Saddam Husseinin kaksoisolento – nousi Suomen mediakeskiöön eikä EU:n ytimessä tiedetty hänestä mitään!

Niinpä kun perkeleet ja demonit valtasivat yht´äkkiä iltapäivälehtien lööpit ja verkkomedian, ajattelin saatananpalvojien onnistuneen mediastrategiassaan, vaan vielä mitä. Moniääninen kristikuntahan se siellä keskustelee. Ja toki aivan aiheesta: terve kristillisyys ei demonisoi sairauksia eikä kiellä lääketieteen apua. Toivottavasti tämä viesti meni perille.

Seuranneessa mediamylläkässä on kuitenkin Perkelekin haluttu ennenaikaisesti päästää päiviltä. Vaivaantuneen oloiset teologit selittävät, ettei kristinuskon perusopetuksiin kuuluvasta Saatanan olemassaolosta nykyään juuri puhuta, ja Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan ”puhe Saatanasta särähtää nykyihmisen korvaan”. Niinpä ei liene ihme, että suomalaisten usko persoonallisen pahan olemassaoloon on puolittunut 2000-luvulla.  Vanha vihtahousu varmaan taputtaa niitä kuuluisia karvaisia käsiään.

Raamatun lukijaa saattaa kohdata kiusaus yrittää selittää yliluonnolliset asiat ja ihmeet tyhjäksi. Jumalan luomaa todellisuutta on yhtälailla se, minkä aisteillamme havaitsemme kuin myös uskon avaama ”tuonpuoleinen”. Uskoaan voi tunnustella kuten presidentti Halonen taannoin teki: ”Minusta vain tuntuu, että se mitä meillä on tässä ja nyt, ei ole kaikki mitä on.”

Elämän todellisuus meissä ja muissa todistaa kiusausten, synnin ja pahuuden olemassaolon. Evankeliumin sinetti – Jeesuksen sovitustyö – sen sijaan vapauttaa kuoleman ja Perkeleen vallasta. Raamatun ydin on kuitenkin Jumala, ei Paha. Ja jälkimmäinen on sitä paitsi jo tuomittu häviämään.

Kirjailija C.S. Lewis – entinen ateisti muuten – muistuttaa terveestä opista: ”On kaksi samanlaista ja vastakkaista erehdystä, joiden valtaan sukukuntamme voi joutua paholaisiin nähden. Toinen on se, ettei usko niiden olemassaoloon. Toinen on se, että usko tuntee ylenmääräistä ja epätervettä mielenkiintoa niitä kohtaan. Ne itse ovat yhtä mielissään kummastakin erehdyksestä ja tervehtivät yhtä ihastuneina materialistia kuin poppamiestäkin”.

Kyberturvallisuus tuo monille mieleen tieteiselokuvat tai vakoilujännärit, mutta asia on noussut ryminällä reaalimaailman poliittisella agendalla niin meillä kuin maailmalla. Hallitus julkaisi tammikuussa poikkihallinnollisen Suomen kyberturvallisuusstrategian, komission tiedonanto EU:n kyberturvallisuudesta tuli aivan äskettäin ja olipa aihe vahvasti esillä myös USA:n presidentti Obaman ”Kansakunnan tila”-puheessa.

Itse asiassa Yhdysvalloissa on noussut valtava kohu kongressin selvityksestä, jossa paikannettiin paitsi lukuisiin yrityksiin niin myös energia- ja liikenneverkkoja ohjaileviin järjestelmiin tehdyt tietomurrot Kiinan armeijan yksikköön Shanghaissa. Tällä tasolla kyse ei ole enää vain verkkovakoilusta ja tietovarkauksista, vaan lähennytään kybersodan keinoja. Nykyaikaisen yhteiskunnan saa polvilleen tankkeja tehokkaammin, kun pystyy lamaannuttamaan kriittistä infrastruktuuria, kuten liikennettä, maksuliikennettä tai energiaverkkoa.

Liike-elämää tyrmistyttivät todisteet tietovarkauksista ja tunkeutumisista useisiin teknologia-alan ja suuryritysten kuten Coca-Colan tietojärjestelmiin. Saaliiksi on päätynyt liiketoimintasuunnitelmia, tuotespeksejä ym. keskeistä liikesalaisuuden piiriin kuuluvaa materiaalia. Yritysvakoilua on ollut iät ja ajat, mutta yleensä sitä tekevät yritykset keskenään, ei armeijat oman maan teollisuuden tukemiseksi.

Kiina on tietysti jyrkästi kiistänyt syytökset ja valittaa itse olevansa verkkohyökkäysten kohde. Kiina ei varmasti olekaan kyberhyökkäysten ainut alkuperämaa. Tietoturva-asiantuntijat kuitenkin vahvistavat sen, että Kiinalle verkko-operaatiot ovat osa sotilaallista strategiaa, ja se on alalla ylivoimaisesti aktiivisin ja aikaisemmin aloittaneena muita pidemmällä.

Mistä kyberturvallisuudessa siis lopulta on kyse?  Kyberturvallisuus käsittää tietotekniikkaan liittyvän turvallisuuden lisäksi laajemmin koko yhteiskunnan elintärkeiden ja kriittisten toimintojen turvaamisen eri olosuhteissa. Käytännössä tämä tarkoittaa kaiken infrastruktuurin, maksujärjestelmien, johtamisen ja jakelutoiminnan turvaamista. Kyberympäristö kostuu julkisen puolen lisäksi laajasta joukosta yritys- ja yksityissektoria.

Komission tuoreessa strategiassa on lähdetty siitä, että jokainen maa pyrkii kansallisesti hallitsemaan kybertoimintaympäristön tahallisia tai tahattomia haittavaikutuksia sekä vastaamaan ja toipumaan niistä. Yhteisellä koordinoinnilla ja Euroopan verkko- ja tietoturvaviraston kautta tehtävällä yhteistyöllä halutaan lisämuskeleita kyberrikollisuutta vastaan ja ehkäistä kyberturvallisuusuhkia EU-tasolla.

Komissio ei kuitenkaan sanallakaan kerro, millaisia kyberhyökkäyksiä on kohdistunut EU-toimielimiin, mistä ne ovat peräisin ja onko tietoturva jo pettänyt. Siksipä jätin komissiolle kirjallisen kysymyksen kyberturvallisuuden osalta. Kuitenkin asiaan tulisi suhtautua vakavasti myös Euroopassa – erityisesti, jos valtiot tukevat kyberhyökkäyksiä, on syytä ryhtyä pikaisiin toimiin.

Kybervarustelu ja haittaohjelmat eivät ole harmitonta hakkeripoikien puuhastelua, vaan se voi johtaa kansainväliseen turvallisuusuhkaan. Kyberhyökkäysten ja vastahyökkäysten seuraukset voivat olla arvaamattomat. Olisiko siis aloitettava jo kyberliennytys? Ainakin yhteisiä normeja ja sääntöjä tarvitaan.

Britannian pääministeri David Cameronin viimeviikkoinen EU-linjapuhe ja lupaus järjestää kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä on kirvoittanut meilläkin keskustelun kansanäänestyksen tarpeellisuudesta.  Cameronin puhetta on jokainen tulkinnut tietysti omien silmälasiensa läpi, mutta mielestäni sen ydinsanoma ei ollut Britannian mahdollinen ero EU:sta.  Cameron totesi, että ”EU on menossa ihmisten mielestä suuntaan, jota he eivät halua”, ja siksi unioni tarvitsee pitkälle meneviä uudistuksia.

Pitkälle menevistä uudistuksista, mutta jokseenkin päinvastaiseen suuntaan, haaveilevat myös talousintegraation kautta liittovaltiota ajavat federalistiset voimat. Talouskriisin varjolla integraatio on edennyt harppauksin mm. pankkiunionin kehityksen, yhteisten velkamekanismien ja tiivistyvän budjettiohjauksen kautta. Suuntaa on pidetty jokseenkin selviönä eikä jäsenmaiden kansalaisilta ole mandaattia kyselty; hät´hätää kansalliset parlamentit ovat pysyneet vauhdissa mukana.

Komission ajamat esitykset euron uusista pelisäännöistä ja yhteisistä veloista ja vastuista ovat niin pitkälle meneviä, että ne vaativat sitten aidon perussopimusmuutoksen. Brysselin käytävillä puhutaankin jo aivan avoimesti sen ajan koittavan pian seuraavien EU-vaalien jälkeen 2015 – 2016.  

Julkisuudessa Britanniaa on arvosteltu ”rusinat pullasta”- politiikasta, kun se tuossa vaiheessa haluaa neuvotella liittymissopimuksensa uusiksi. On kuitenkin selvää, että sopimusmuutosten myötä euro- ja ei-euromaiden juopa väkisinkin kasvaa. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina. Lisäksi on lähemmä kymmenkunta maata matkalla euro-jäsenyyteen. Ei kuulosta uskottavalta, että euromaiden osalta perussopimus muuttuu radikaalisti ja muut vain seuraisivat stabiileina vieressä. Jokainen kansallisesta edustaan välittävä maa, pyrkii vaikuttamaan siihen, millaiseksi EU tulevaisuudessa muokkaantuu ja millainen on oman maan suhde siihen.

Millaista EU:ta tulevaisuudessa sitten halutaan?  Rintamalinjat ainakin Euroopan parlamentissa liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat. Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän EU-eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia Euroopassa voitaisiin tukea. 

Joulukuun huippukokouksessa komission federalistinen agenda saatiin lykättyä, ei torjuttua. Jos haluamme muuttaa suuntaa, on jäsenvaltioissa aika käydä keskustelua ja määritellä kansalliset tavoitteet – aivan kuten Britanniassa on aloitettu. En ymmärrä tätä sordiinolinjaa, ettei perussopimusmuutoksesta saisi keskustella; se tulee joka tapauksessa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe. Sen jälkeen on aika vaikuttaa tulevaan perussopimukseen ja lopputulos luovutettava kansanäänestykseen.

Vuoden 2013 täysistunnot Strasbourgissa alkoivat jo tutuksi tulleilla aiheilla. Puheenvuoroissa finanssikriisiä ja sen erilaisia ratkaisumenetelmiä pohdittiin jälleen kerran ja parlamentti äänesti mm. eurobondeista.

Parlamentin käsittelyssä olleessa oma-aloitteisessa päätöslauselmassa komissiota ja jäsenmaita kehotetaan tarkastelemaan mahdollisuutta ottaa käyttöön niin sanottuja vakausjoukkolainoja. Uudesta – ehkä houkuttelevammalta kuulostavasta – nimestä huolimatta kysymys on eurobondeista eli yhteisistä joukkolainoista.

Parlamentti hyväksyi päätöslauselman äänin 361-268. Itse vastustin sitä kuuden muun suomalaismepin tavoin. Sen sijaan hallituspuolueiden Sdp:n, Vihreiden, Rkp:n ja yksi Kokoomuksen meppi tukivat esitystä, ja olivat siten selkeästi eri linjoilla Suomen hallituksen kanssa.

Kaiken kaikkiaan parlamentissa näkemykset jakautuvat osin sen mukaan, kuinka syvälle velkasuohon jäsenmaa on vajonnut. Kriisimaiden mepit toivovat yhteisiä joukkolainoja ja tiiviimpää yhteistyötä. Saksan ja Suomen kaltaiset taas maat vastustavat niitä ja edistäisivät sen sijaan tiukempaa talouskuria. Samoin poliittinen väri vaikuttaa: vasemmisto, vihreät ja osa liberaaleista kannattaa, keskusta-oikeisto vastustaa. 

Yhteisiä joukkolainoja on ehdotettu pitkään Euroopan velkasuon ratkaisuksi, mutta mielestäni ne vain syventäisivät kriisiä ja lisäisivät jäsenmaiden velkaantumista. Käytännössä niiden käyttöön ottaminen tarkoittaisi, että jo valmiiksi korviaan myöten velkaantuneet maat voisivat saada markkinoilta velkaa enemmän ja halvemmalla kuin mitä niille muuten voisi myöntää, koska taustalla ovat vahvojen euromaiden kuten Saksan ja Suomen kaltaiset taloudet vakuutena. Tämä ei voi olla terveellinen kehityssuunta.

 Eurobondit ovat hankalia jäsenmaiden välisen oikeudenmukaisuudenkin kannalta. ”Moraalikato” tässä kysymyksessä tarkoittaa, että hyvin asiansa hoitaneet jäsenmaat joutuisivat maksamaan lainoistaan korkeampaa hintaa ja päätyisivät entistä enemmän velkakriisin maksumiehiksi. Moraalikadon torjumiseksi euro- tai vakausbondien käyttöönotolle esitetään usein ehdoksi talouden tervehdyttämisohjelmaan sitoutumista. Mielestäni on kuitenkin ongelmallista, miten sitoutuminen voidaan tosiasiallisesti varmistaa. Jos maa ei noudata ohjelmaa, pystytäänkö jo annettu halpa raha saamaan takaisin – tuskinpa.

Vaikka eurobondeista ei tällä päätöslauselmalla vielä päätetäkään sitovasti, niin parlamentin kannalla on tietty signaaliarvo. Komissio voi myöhemmin yhteisiä joukkolainoja esittäessään todeta, että Euroopan parlamentissakin ollaan asiasta tätä mieltä.

Kun eurobondeja huudetaan nyt avuksi laajalla rintamalla, jää kokonaiskuva akuutissa kriisinhoidossa vähemmälle huomiolle. Euron alkutaipaleesta lähtien ongelma on ollut sama.  Nousukaudella euroalueen korkotaso oli liian matala ongelmamaiden talouden tilaan suhteutettuna. Niinpä kiinteistökuplat ja velkaantuminen saivat muhia rauhassa. Talouden rakenteet ovat edelleen hyvin erilaiset, joten yhteinen korkotaso ei ole oikea toimenpide nykyisessäkään tilanteessa.

Eurobondit ovat hyvä indikaattori EU-keskustelusta ylipäätään; millaista EU:ta tulevaisuudessa halutaan. Rintamalinjat liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat.

Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia EU:n alueella voitaisiin tukea. 

Viime päivinä on paljon spekuloitu myös Iso-Britannian suhteesta EU:n. EU:ssa on pankkiunioni kehityksen myötä nähtävissä jakoa euro- ja ei-euromaihin. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina.

Iso-Britannia tuskin etsii eroa unionista, koska on yksi sisämarkkinoiden suurimmista hyötyjistä. Iso-Britannia on kuitenkin tyytymätön unionin taloudenpitoon ja liittovaltiokehitykseen.  

Osin Iso-Britanian linjassa on kysymys myös sisäpolitiikasta. Tämä näkyi hyvin keskustelussa EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä. Brittikonservatiivien ns. takapenkkiläiset työväenpuolueen tukemana vaativat tiukkoja leikkauksia EU:n kehyksiin. Tilanne oli tukala pääministeri Cameronille, joka olisi tyytynyt nykyisten maksuosuuksien tason jäädyttämiseen.  Uskoakseni Iso-Britanniankin kohdalla on kyse siitä, millaista EU:ta se haluaa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe.

Vuoden alun alennusmyyntien hengessä Suomessa kirposi vilkas palkka-ale keskustelu. Tyhjästä tähän ei ole tultu, vaan sekä euroalueen ongelmat että globaali finanssikriisi ennakoivat jonkin asteista sisäistä devalvaatiota ennemmin tai myöhemmin.
Velkakurimuksessa kampailevien euromaiden investoinnit ovat vähäisiä, vaihtotaseet miinuksella ja työttömyys kasvaa. Rapautuneen kilpailukyvyn palauttaminen on rahaliitossa todella vaikeaa, kun oman valuutan devalvaatiomahdollisuus puuttuu. Ainut tie on muita euromaita hitaampi kustannuskehitys eli jäädyttäminen, jopa leikkaaminen palkoissa, eläkkeissä ja etuuksissa. Velkaantuneella julkisella sektorilla on edessään rajut menoleikkaukset. Polttopullot Ateenan kaduilla ja mielenosoitukset Barcelonassa kertovat kuinka helppoa näiden ratkaisujen läpivienti on poliittisesti.

Samaan aikaan kasvaa halpatuonti Kiinasta, Intiasta ja muista matalamman palkkatason maista. Tuotannolla on tapana hakeutua sinne, missä sillä on parhaat edellytykset: halvin koulutettu työvoima, tehokkaimmat koneet, hyvät infrastruktuurit. Nyt kun BRIC-maissa – Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä – ovat kaikki nämä yhä enemmän tarjolla ja vieläpä kehittyvää ostovoimaa, tuotanto siirtyy suoraan sinne, eikä enää EU:n sisällä Itä- tai Etelä-Eurooppaan.

Edessä on vaikeita vuosia, sillä koko EU:n tasolla talouskasvu on keskimäärin heikkoa. Kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet vientivetoiset Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta nämäkin maat ottavat jatkuvasti miljarditolkulla velkaa. Suurimmassa osassa Eurooppaa on pakko jarruttaa palkka- ja muissa kustannuksissa. Myöskään Suomen kilpailukyky ei sallisi palkkojen korotuksia. Meidänkin vaihtotaseemme on miinuksella. Vientivetoisen Suomen onneksi kituvan euroalueen osuus on vain noin 30 prosenttia viennistä ja eurottomiin EU-maihin ja muuhun maailmaan suuntautuu siis 70 prosenttia. Globaalisti siis vapaakaupan lisääntyminen ja kaupan esteiden madaltuminen parantavat vientimahdollisuuksiamme, jos oma kilpailukyky on timmissä kunnossa.

Sisäinen devalvaatio on kurja lääke, ja se edellyttää vahvaa kansallista yhteishenkeä ja yhteisen edun – ei oman edun – ajamista. Suomalaiset voisivat olla valmiita uuteen ”yhteiskuntasopimukseen”, jossa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen nimissä kiristetään vyötä, jos yritykset puolestaan välttävät viimeiseen asti irtisanomiset ja investoivat kvarttaalihötkyilyn sijaan. Valtiovallan tehtäväksi tässä kolmikannassa jää syömävelan vähentäminen ja huolehtiminen siitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoja ei puolestaan syydetä EU:n tulonsiirtojen lisäämiseen ja velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseen so. liittovaltion rakentamiseen.

Vaikeina aikoina meillä on tavattu kaivata avuksi ”talvisodan henkeä”. Mitä silloin tapahtui työmarkkinapolitiikassa? Kiivaimpien taisteluiden keskellä työntekijöiden oikeuksien tunnustaminen ja työmarkkinaosapuolten sitoutuminen neuvottelutiehen eheytti kansakuntaa yhteisissä sotaponnistuksissa.  Tuota ”Tammikuun kihlauksena” tunnettua tahtotilaa tarvittaisiin nyt.

Toivon Sinulle ja läheisillesi Joulun iloa ja rauhaa sekä Siunausta alkavalle vuodelle!

Tyttäreni luokka lauloi koulun joulukonsertissa Pekka Simojoen laulun, jonka myötä ”Tulkoon joulu”:

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Sari Essayah

Uusi valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio nimettiin vast`ikään Turun strategiapäivillä Valo ry:ksi. Koiranleuat ehtivätkin jo aprikoida, että SLU:n, Nuoren Suomen, Kuntoliikuntaliiton ja Olympiakomitean lyödessä hynttyyt yhteen edes nimen on luotava uskoa suomalaisen urheiluelämän – ja nimenomaan urheilun – selviämiseen taasen uuden kattojärjestön kourissa.

Aika monilla on nimittäin muistissa perustamisvisiot Suomen Liikunnasta ja Urheilusta, josta piti tulla urheiluelämän vahva edunvartija ja lajiliittojen selkänoja sekä haudata SVUL:n ja TUL:n luomat poliittiset jakolinjat yhdessä yya-ajan loppumisen myötä. Vaan kuinkas kävikään: SLU:n ja lajiliittojen vastuun- ja vallanjako on ollut epäselvää, katto-organisaatiossa ja piiritasolla pyörii monenlaista projektia ja politiikkaohjelmaa – sinällään ihan kivoja, jos niillä vielä olisi tekemistä urheilun kanssa – ja TUL valmistautuu seuraaviin suuriin liittojuhliin.

Säästö- ja tehostamistarvetta tässä katto-, laji-, palvelu- ja alueorganisaatioitten sekamelskassa kukaan ei kiellä. Lontoon olympialaisten jälkeen urheilun rahoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi. Väitän, ettei se ole ongelman ydin monessakaan lajissa. Urheilun saama valtion tuki ja veikkausvoittovarat ovat lähes tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Tehoton järjestelmä vie rahat ja ruohonjuuritason seuratoimintaan sekä urheilijoille jää vain murusia. Mitalisteiksi nousi meillä yksilöitä, jotka eivät juuri apurahoilla herkutelleet.

Suomalainen urheiluliike on nyt joka tapauksessa itsenäisyyden ajan suurimman rakenteellisen ja sisällöllisen muutospaineen edessä, johon eurooppalaiset ja globaalit haasteet tuovat vielä lisänsä. Urheiluliikkeestä odotetaan kansakunnan liikkumattomuuden pelastajaa ja kansanterveyden turvaajaa, uutta yhteisöllisyyden rakentajaa ja kansalaistoiminnan airutta. Siinä sivussa pitäisi rakentaa urheilujärjestelmä, joka tekee Suomesta liikkuvimman kansakunnan ja menestyneimmän Pohjoismaan vuoden 2020 olympialaisissa.

Valo ry:n strategia näyttää aivan oikealta. Järjestörakennetta halutaan keventää ja resursseja suunnata paremmin toimintaan. Pohjaa rakennetaan kahdella rintamalla. Huippu- ja kilpaurheilu halutaan nostaa lähemmäksi kansainvälistä kärkeä, ja toisaalta kunto- ja terveysliikunnan haasteeseen halutaan vastata.

Ratkaisevaa kuitenkin on, miten nämä kaikki visiot, muutostyöryhmän suuntaviivat ja päämäärät vaikuttavat paikallistason seuratoimintaa, jossa koko ajan kilpaillaan ihmisten ja paikallisen elinkeinoelämän kiinnostuksesta, toimijoiden hupenevasta vapaa-ajasta ja kuntien pienenevistä resursseista.

Viimeisin ”Liikunta ja tiede” -lehti raportoi Liikuntapalvelut ja kansalaisten tasa-arvo” -tutkimusta: Suomessa on menossa paisti liikuntapaikkojen tarjonnassa alueellinen jakautuminen Itä- ja Pohjois-Suomen tappioksi muuhun Suomeen verrattuna, myös sukupolvittain, ammattiasema. koulutuksen ja tulojen perusteella tapahtuva kahtia jakaantuminen. Kuntakentässä on menossa suurin koskaan nähty kunnallisten liikuntapalveluiden alasajo kuntien liikuntabudjettien perusteella.

Visio-sanastahan meillä savolaisilla on osuva käännös: ”herrojen huaveelu”. Jääkö urheilun muutostyö sitten ”huaveeluksi” vai konkretisoituu teoiksi, riippuu mielestäni täysin siitä, miten ruohonjuuritaso ja seuratoiminta onnistutaan sitouttamaan ja ymmärretäänkö sen haasteet.