Blogi

RSS

Ammatillista koulutusta ei saa murentaa

Eduskunta käy vielä ennen kuntavaaleja tarpeellisen välikysymyskeskustelun ammatillisen koulutuksen tilanteesta. Ammatillinen koulutus on perinteisesti ollut laadukasta ja arvostettua Suomessa. Koulutuksen taso on kuitenkin vaarassa heikentyä ja osin on jo heikentynyt.

Ammattikoulutus on nimittäin ollut suurin kärsijä säästöissä. Vuonna 2017 ammatillisen koulutuksen rahoitus on 310 miljoonaa euroa, eli 15 prosenttia pienempi kuin se oli vuonna 2013. Tämän hallituksen ammatilliseen koulutukseen kohdistetut mittavat 190 miljoonan euron säästöt on ajoitettu taitamattomasti jo tälle vuodelle, vaikka ammatillisia oppilaitoksia koskeva reformilainsäädäntö tulee voimaan vasta vuoden 2018 alusta.

Reformin tavoitteena oli turvata aloituspaikat eri puolilla Suomea. Rajut leikkaukset ovat kuitenkin nyt johtamassa aloituspaikkojen määrän laskuun lähes viidellä tuhannella tänä vuonna. Tämä puolestaan uhkaa koulutuksen alueellista saavutettavuutta. Kiireellisesti toteutetut leikkaukset voivat johtaa harkitsemattomiin ja aluepoliittisesti vahingollisiin ratkaisuihin. Monessa oppilaitoksessa nuorten ja aikuisten koulutuksen väliset raja-aidat on kaadettu jo aiemmin. Samoin säästöt on jo pitkälti haettu järjestäjäverkosta, hallinnosta ja yhteisistä tukipalveluista. Jäljellä on enää mahdollisuus leikata opetuksen määrästä ja laadusta. Moni oppilaitos vähentääkin työntekijöitä ja luopuu toimipisteistään.

Joillakin nuorilla opintoihin hakeutuminen voi tyssätä pitkiin välimatkoihin tai asumisen kalleuteen opiskelupaikkakunnalla. Kun hallitus samalla leikkaa opintotuesta, on monen nuoren toimeentulo entistä haastavampaa. Lainapainotteisuuden lisääntyminen arveluttaa myös monia nykyisillä työllistymisnäkymillä.

Aluepoliittisen huolen lisäksi erityisesti poikien ja nuorten miesten syrjäytyminen huolettaa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan selvityksen mukaan 79 000 25-54 –vuotiasta miestä on pudonnut kokonaan pois työelämästä tai koulutuksesta. Joukossa on pitkäaikaistyöttömiä, mutta vielä isompi osa on ns. kadonnut eli täysin rakenteiden ulkopuolella. Jos koulutuspaikkoja ei ole, näiden määrä uhkaa kasvaa entisestään.

Reformissa on määrä uudistaa koko ammatillinen koulutus: koulutuksen rahoitus, ohjaus, tutkintorakenne, koulutuksen toteuttamismuodot sekä järjestäjärakenne. Siinä on sisällä hyviä elementtejä, mutta ne uhkaavat vesittyä rahapulassa. Reformissa on laskettu todella paljon yrityksissä tapahtuvan koulutusvastuun varaan. On epäselvää, pystyvätkö yritykset tarjoamaan kaikille mielekästä oppimispaikkaa, miten opiskelun ja työnteon raja vedetään, kuinka opettajien valvonta työpaikolla toteutetaan ym. Vastuukysymykset ja ohjaaminen kuormittavat jo tällä hetkellä yritysten henkilöstöä.

Oppilaitosten arjessa leikkaukset näkyvät jo nyt eli koulutustarjonta supistuu ja lähiopetus vähenee, samoin opetushenkilökunta. YT-neuvottelut henkilöstön vähentämiseksi on käyty jo 102 ammatillisessa oppilaitoksessa ja 684 opettajaa on irtisanottu tähän mennessä. Lisäksi tulevat osa-aikaistamiset ja määräaikaisuuksien lopettaminen. Ammattitaitoisen lähiopetuksen vähentyminen uhkaa myös lisätä koulupudokkuutta ja opintojen keskeyttämistä, joka on jo ammatillisessa koulutuksessa yleisempää kuin muutoin.

Suomessa menestymisen mahdollisuudet riippuvat paljolti koulutuksesta. Meillä ei ole varaa päästää nuoriamme syrjäytymään työelämästä riittämättömän ammattikoulutuksen tähden. Hätäisten leikkausten sijasta tarvitaan kestäviä ja harkittuja toimintatapoja, hyviä rakenneuudistuksia ja säästöjen toteuttamista vain uudistusten sallimissa puitteissa.

Tavoitteeksi oikeudenmukainen elintarvikeketju

Viime päivinä on käyty kiivasta keskustelua siitä, kuka lopulta maksaa kauppaketjun halpuuttamistempaukset. Kauppa väittää nipistävänsä alen katteistaan, mutta samanaikaisesti sisäänostajat painostavat maakunnissa vihannesviljelijöitä hinnanalennuksiin.

Kauppaketjut syyttelevät toisiaan harhaanjohtavasta markkinoinnista, jossa poukkoilevat lähtöhinnat ja alennusprosentit ovat saaneet Kilpailu- ja kuluttajavirastonkin varpailleen.

Kuluttajaparkakin alkaa olla päästä pyörällä ruokakaupassa riehuvasta hintasodasta.

Usealla suomalaiselle tuottajahintojen karu totuus taisi valjeta vasta siinä vaiheessa, kun viljelijät möivät tempauksessaan ruokaa toreilla tuottajahinnalla. Ällistyksen lisäksi moni ymmärsi, miten heikossa asemassa pienet maatalousyrittäjät ovat arvonmuodostusketjussa.

Kampanja oli hyvä osoitus siitä, että kuluttajien on saatava nykyistä paremmin tietoa, mistä elintarvikkeiden hinta koostuu. Läpinäkyvyyttä tarvitaan alkutuotannon, teollisuuden ja kaupan osuuden ilmoittamiseen.

Tuottajahinnat ovat viime vuosina laskeneet toki muistakin syistä, muun muassa EU:n maitokiintiöiden purun ja maailmanmarkkinoiden kehityksen takia. Silti ei voi vähätellä, etteikö esimerkiksi kaupan omien tuotemerkkien eli niin sanottujen private label -tuotteiden yleistyminen ole osaltaan johtanut hankintahintojen laskuun.

Suuret toimijat pystyvät polkemaan tuottajahintoja alas isojen hankintaerien avulla. Tämä johtaa paitsi tuottajahintojen laskuun myös kuluttajille tarjottavien tuotemerkkien vähentymiseen.

Suomen päivittäistavarakauppaa dominoi kaksi suurta toimijaa, joten kehitys johtaa väkisin epäterveeseen kilpailutilanteeseen. Jos tuotanto myytäisiin useammalle toimijalle, pysyisivät tuottajahinnat paremmin kannattavalla tasolla.

Kuluttajalle kaupan omat merkit markkinoidaan edullisemmalla hinnalla, kuitenkin laadun ja valinnanvaran kustannuksella.

Elintarvikealan terveen kilpailun sekä kuluttajasuojan vuoksi on varmistettava, että tiedot tuotteiden alkutuottajasta ja valmistajasta tulevat selkeästi esille.

Tärkeässä asemassa tuottajahintojen kehityksessä ovat tuottajaosuuskunnat, joiden asemaa tulisi kehittää ja vahvistaa sekä myös lisätä suoramyyntimahdollisuuksia esimerkiksi verkkokaupan kautta.

On koko elintarvikeketjun etu, että kaikille sen toimijoille turvataan oikeudenmukainen osuus lopputuotteen arvosta.

Suomalaisten kuluttajien ostopotentiaalin lisäksi alan vientimahdollisuudet ovat erinomaiset.

Tuotekehitykseen ja tuotemerkkien markkinointiin tarvitaan panostuksia. Myös suomalaisten osaamista myynnin ja markkinoinnin saralla pitää parantaa yhteistyössä yritysten ja oppilaitosten välillä. Suomalainen ruokateollisuus pitää samalla saada näyttävästi esiin valtion vienninedistämistoimissa.

Olisiko MTK:lla tässä mahdollisuus tyrkkiä myös pienempiä tuottajia vienninedistämisen alkuun tuella ja neuvonnalla? Lisääntynyt vienti lisää ruoan kysyntää ja nostaa tuottajahintoja, joten voi sitä edunvalvontaa tehdä myös tuota kautta.

Taloudellisten mahdollisuuksien lisäksi elintarviketuotannossa on kyse aina maamme huoltovarmuudesta. Ilmastonmuutos, talouskriisit ja aseelliset konfliktit voivat hyvinkin nopeasti vähentää merkittävästi ruokatuotantoa maailmanlaajuisesti.

Emme voi tuudittautua sen varaan, että saamme hankittua elintarvikkeita ja energiaa ulkomailta kaikissa tilanteissa. Omaatuntoaan voi toki rauhoitella ostamalla reilun kaupan tuotteita maapallon toiselta puolelta tuotettuna, mutta mitäpä jos varmistaisi oman ja suomalaisen tuottajan huomisen, ja poimisi koriinsa kotimaisia elintarvikkeita.

Aikalisä paikallaan väyläyhtiö-hankkeessa

Liikenneministeriö on ministeri Bernerin johdolla ajamassa kaikki liikenneväylät uuteen infrayhtiöön. Jatkossa teiden ylläpito ei enää tapahtuisi verovaroista, vaan käyttäjiltä perittävillä väylämaksuilla. Liikenneverkko yhtiö ei kuitenkaan laskuttaisi autoilijoita suoraan, vaan yhtiö möisi yksityisille yhtiöille teiden rahastusoikeuksia.

Tällaisia palveluntarjoajia voisivat ministeri Bernerin visioissa olla mm. vakuutusyhtiöt, teleoperaattorit ja autokaupat. Malli olisi verrattavissa kännykkämaailmaan, jossa operaattorit perivät verkonkäytöstä omien hinnoittelupakettien perusteella. Esimerkiksi Kuopio-Joensuu-tien palveluntarjoajat maksaisivat tienkäyttöoikeudesta tukkuhinnan infrayhtiölle, ja edelleen autoilija maksaisi alustan eli kyseisen tieväylän käytöstä. Autoilijan liikkeiden seuraamiseen ja ajettujen kilometrien laskuttamiseen tarvittaisiin seurantalaite. Hinnoittelu voisi olla myös aikaperusteinen tai pakettihinnoittelu vakuutuslaskun tai autokaupan yhteydessä.

Näissä uudistuksissa piilevät hankkeen mahdollisuudet ja uhat yhtä lailla. Maksut kohdistuisivat toki väylien kunnossapitoon, mutta markkinaperusteisesti kannattamattomat väylät olisi myös hoidettava. Maksaja olisi arvatenkin paljon kilometrejä ajava haja-asutusalueiden asukas, jolla ei ole julkista kulkuneuvoa vaihtoehtonaan. Toinen ongelma liittyy seurantalaitteisiin, jotka ovat arveluttavia yksityisyyden suojan kannalta.

On selvää, että yksityiset yhtiöt haluavat tuottoa maksamalleen tukkuhinnalle, joten väylämaksut ja niihin mahdollisesti linkitetyt palvelut autoilijoille hinnoiteltaisiin sen mukaan. Koko uudistusta seuratessa herää kysymys, miksi nykyisiä polttonesteiden verotuottoja ei voisi vain ohjata selkeämmin väylien rakentamiseen ja ylläpitoon? Siinä toteutuu jo käyttäjä maksaa periaate. Vastaus lienee hallituksen ajatus ”laittaa tase töihin” eli tehdä julkisesta väyläverkostosta bisnesalusta.

Liikenneverkkoyhtiötä puuhataan kovalla kiireellä; päätökset pitäisi tehdä jo huhtikuun kehysriihessä ja valmista tulisi olla vuoden 2018 alussa. Uudistus on mittaluokaltaan ja seurauksiltaan sen verran suuri, että se olisi syytä valmistella parlamentaarisesti ja perusteellisesti maksumallit testaten; aikalisän paikka siis.

Kovia säästöpaketteja jouluksi

Joulun alla eduskunnassa oli lukuisia äänestyksiä, joissa on ollut kysymys koulutuksen ja opiskelijoiden tulevaisuudesta. Ammatilliseen koulutukseen kohdistetut mittavat 190 miljoonan euron säästöt on ajoitettu taitamattomasti jo ensi vuodelle, vaikka ammatillisia oppilaitoksia koskeva reformilainsäädäntö tulee voimaan vasta vuoden 2018 alusta.

Reformissa on määrä uudistaa koko ammatillinen koulutus: koulutuksen rahoitus, ohjaus, tutkintorakenne, koulutuksen toteuttamismuodot sekä järjestäjärakenne. Samalla nykyiset lait yhdistetään uudeksi lainsäädännöksi. Säästöjä on mahdotonta tehdä hallitusti ja strategisesti kestävällä tavalla, kun kaikki reformin linjaukset eivät ole vielä tiedossa. Pahimmillaan tämä tarkoittaa ammatillisille oppilaitoksille kahta peräkkäistä rajua rakenneuudistusta, jotka toteutetaan vain vuoden sisällä toisistaan.

Kiireellisesti toteutetut leikkaukset voivat johtaa harkitsemattomiin ja aluepoliittisesti vahingollisiin ratkaisuihin. Monessa oppilaitoksessa nuorten ja aikuisten koulutuksen väliset raja-aidat on kaadettu jo aiemmin. Samoin säästöt on jo pitkälti haettu järjestäjäverkosta, hallinnosta ja yhteisistä tukipalveluista. Jäljellä on enää mahdollisuus leikata opetuksen määrästä ja laadusta. Moni oppilaitos vähentääkin työntekijöitä ja luopuu toimipisteistään. Tämä puolestaan uhkaa koulutuksen alueellista saavutettavuutta. Jo nyt Itä- ja Pohjois-Suomessa on nuorilla pisimmät matkat toisen asteen lähimpään koulutuspaikkaa. Joillakin nuorilla opintoihin hakeutuminen voi tyssätä pitkiin välimatkoihin tai asumisen kalleuteen opiskelupaikkakunnalla. Kun hallitus samalla leikkaa opintotuesta, on monen nuoren toimeentulo entistä haastavampaa. Lainapainotteisuuden lisääntyminen arveluttaa myös monia nykyisillä työllistymisnäkymillä.

Kristillisdemokraatit nostivat opintotukiäänestyksissä esille erityisesti opiskelevat perheet, koska he ovat opiskelijoista köyhimpiä. Heidän odotetaan nostavan täysimääräisesti opintovelkaa, eikä toimeentulotukea myönnetä helposti. Vaikka kaikki opintovelka nostettaisiin, tulotaso jää todella pieneksi. Opiskelun ja perhe-elämän yhdistäminen on tehtävä mahdolliseksi lisäämällä opintorahaan huoltajakorotus. Erityisesti tämä on perusteltua nyt, kun opiskelijat siirtyvät yleisen asumistuen piiriin. Siirrossa kaikki muut hyötyvät paitsi juuri opiskelevat perheet, joten huoltajakorotus olisi erityisen ajankohtainen juuri nyt.

Kristillisdemokraatit vaativat yhdessä muiden oppositiopuolueiden kanssa hallituksen esittämien koulutus- ja opintososiaalisten säästöjen perumista vuodelta 2017. Samalla ohjeistimme hallitusta toteuttamaan hätäisten budjettileikkausten sijasta kestäviä ja harkittuja, toimintatapoja kehittäviä rakenneuudistuksia ja toteuttamaan säästöjä vain näiden uudistusten sallimissa puitteissa.

Hyvää saattohoitoa, ei eutanasiaa

Viime viikolla julkaistiin kansalaisaloite, jossa vaaditaan eutanasian sallimista Suomessa. Moni luulee, että eutanasiakeskustelussa on kyse vastentahtoisesti ylläpidettyjen elintoimintojen, ns. letkuissa pitämisen lopettamisesta. Potilas voi kuitenkin tänäkin päivänä hoitotahdolla ja hoidoista kieltäytymällä määrätä kohtelustaan. Hyvä saattohoito sisältää kuolevan potilaan oman toiveen kunnioittamisen, riittävän kivun lievityksen ja oirelääkkeet sekä hyvän perushoidon. Eutanasiassa sitä vastoin on kyse aktiivisesta elämän lopettamisesta, toisen ihmisen tappamisesta. Sekä Maailman että Suomen Lääkäriliitot vastustavat sitä

Eutanasia on kielletty Benelux-maita lukuun ottamatta koko Euroopassa. Asuessani Belgiassa meppi-vuosinani, maa hyväksyi eutanasian laajentamisen alaikäisiin lapsiin. Olin tuolloin mukana Euroopan Parlamentissa pidetyssä eutanasian vastaisen koalition EPC-Europen tilaisuudessa, jossa koolla oli muuttuneista asenteista ja nykyisestä kehityskulusta huolestuneita vammaisaktiiveja, potilasjärjestöjen edustajia ja pitkäaikaissairaiden omaisia. Viesti oli vahva: fyysisistä tai henkisistä vammoista kärsiville, puolustuskyvyttömille lapsille, vanhuksille ja köyhille tulee taata sama suojelu kuin terveille ja hyvätuloisille ihmisille. Eutanasiasta ei saa tulla keino säästää sairaanhoidon kustannuksia.

Belgiassa ja Hollannissa ovat kuohuttaneet tapaukset, jossa eutanasiaa on käytetty mielenterveysongelmista kärsineen vangin, hyväksikäytetyn anorektikon, epäonnistuneen sukupuolenkorjausleikkauksen läpikäyneen ja sokeutumisvaarassa olleiden kuurojen kaksosten elämän lopettamiseen. Yksikään näistä potilaista ei ollut kuolemansairas, mutta kuolinapu heille kuitenkin myönnettiin.

Eutanasiaan kuolleiden lukumäärä on Hollannissa kasvanut 64 % vuosien 2005 ja 2010 välillä ja vammaisten vastasyntyneiden elämän lopettaminen on vanhempien suostumuksella jo laillista. Belgian ja Alankomaiden esimerkit osoittavat kiistattomasti, kuinka nopeasti ja helposti eutanasia laajentuu muihin kuin saattohoitopotilaisiin. Eutanasian laillistamista kampanjoidaan usein ”potilaan itsemääräämisoikeudella” ja korostetaan tiukkoja suojatoimia ja rajauksia lain soveltamisessa. Kuitenkin niissä maissa, joissa laki on, laajennuksia ajetaan juuri haavoittuvimmassa asemassa oleviin ja näin altistetaan heidät mielivaltaiselle päätöksenteolle.

Se, että eutanasian vaatiminen on Suomessa noussut juuri nyt esille, on oireellista. Hallitus on esittänyt laitoshoidon hoitajamitoituksen pienentämistä 0,5:stä 0,4:ään hoitajaan vanhusta kohden.

Kotihoidon säästöt ovat puolestaan johtaneet siihen, ettei ole tarpeeksi aikaa iäkkäille tai vammaisille asiakkaille. Saattohoitokoteja (4 kpl) ollaan ajamassa alas.

Saattohoitokotien hyviä hoitokäytäntöjä olisi tärkeä integroida laajemmin yleiseen terveydenhoitojärjestelmään. Kuolevan potilaan kokema pelko ja ahdistus eivät välttämättä liity ensisijaisesti kipuun tai kuolemaan, vaan usein myös yksinäisyyteen ja avuttomuuteen. Oikea vastaus saattohoidon puutteisiin ei saa olla ”lupa tappaa” tai avustettu itsemurha, vaan saattohoidon kehittäminen ja sairaanhoidon henkilökunnan kouluttaminen.

Vallanjakoa valtuustokoolla

Suomessa on harvoin koettu tilannetta, jossa lakiuudistus ohjaa vaalituloksen muodostumista. Ensi kevään kuntavaaleissa näin voi käydä, ja siksi suuret kuntapuolueet vaikenevat tarkoituksellisesti asiasta.

Uudistuksen dramaattisuus lähidemokratian kannalta on jäänyt varsin vähälle huomiolle. Mikäli valtuusto ei tee vuoden 2016 puolella päätöstä valtuuston koon säilyttämisestä ennallaan, uuden lain mukaiset valtuustojen minimikoot astuvat voimaan 2017 alusta, ja sen mukaan käydään myös ensi kevään kuntavaalit. Valtuutettujen lukumäärä ei siis enää ole sidottu kunnan asukaslukuun muutoin kuin valtuuston minimikoon suhteen. Käytännössä valtuusto pienenee 220 kunnassa elleivät vuoden lopun valtuustot toisin päätä. Mikäli näissä kunnissa mennään uusien minimien mukaan, häviää yli 2000 valtuustopaikkaa nykyisestä noin 9 600 paikasta.

Mitä tarkoittaa demokratian kannalta se, että 119 kunnassa valtuuston koko voi pienetä nykyisistä 27 ja 21 valtuutetusta vain 13 valtuutettuun tai 70 kunnassa nykyisistä 43 ja 35 valtuutetusta 27 valtuutettuun? Valtuustojen kokojen pienentyminen yhdistettynä d´Hontin vaalitapaamme takaa vallan keskittymisen kunnan 1-2 suurimman puolueen näppeihin. Erilaiset puoluepoliittisesti sitoutumattomat kuntalaisliikkeet häviävät eniten, näiden jälkeen kyseisten kuntien ja kaupunkien pienimmät puolueet.

Tulevalla valtuustokaudella tehdään kuitenkin merkittävimmät päätökset tulevaisuuden kunnan kannalta. Silloin valtaa ja vastuuta tulisi kantaa kuntalaisten antamalla mandaatilla mahdollisimman laajalla pohjalla mieluummin kuin keskittämällä se pienelle sisäpiirille ja virkamiehille. Sote- ja aluehallintouudistukset sekä niiden siirtymävaiheet pitäisi pystyä viemään läpi kunnissa kansalaisten palvelut taaten.

Kuntien valtuustojen kokojen pienentyminen ja maakuntauudistus tulevat yhdessä ennen näkemättömällä tavalla siirtämään valtaa kunnista ja keskittämään sitä. Tämä on vaarassa romuttaa suomalaisen kansanvaltaisen lähidemokratian pitkän perinteen. Onneksi monissa kunnissa on nyt syksyn aikana herätty, ja tehty päätöksiä, joilla valtuustojen koot joko pysyvät ennallaan tai sitten vähenemä on pienempi kuin lain mahdollistama minimi. Tähän kannustan valtuustoja kaikissa niissä kunnissa, joissa päätös on vielä tekemättä.

Kokonaan oma haasteensa on se, innostuvatko kansalaiset äänestämään kuntavaaleissa. Lisäksi yllättävän monella, yli 40 prosentilla, potentiaalisia äänestäjiä on puolue haussa. Kuntavaaleihin on aikaa alle puoli vuotta, joten haastetta vaalikentiltä ei tule puuttumaan.

Onneksi edes EU suojelee synnyttäneitä äitejä!

Keskustelu perhevapaajärjestelmän uudistamisesta ja sen myötä nykyisen kotihoidontuen romuttamisesta käy kuumana. Esimerkiksi Akavan johdossa oletetaan, että raju perhevapaauudistus olisi yksi avaimista naisten työllisyysasteen nostamiseksi. Ministeri Kaj Mykkänen puolestaan twiittasi SAK:n mallille tukea, jota Hesarin pääkirjoitustoimittaja Teija Sutinen oli ehtinyt kehua ”huolella valmistelluksi”. Koko keskustelussa naisten työmarkkina-asemasta ja eläkekertymistä on lasten ja synnyttäneiden äitien hyvinvoinnin ja perheiden jaksamisen näkökulma jäänyt pitkälti unohduksiin.

SAK:n viime keväänä julkaisemassa mallissa poistettaisiin heti vauvan syntymän jälkeen pidettävä kolmen kuukauden äitiysvapaajakso, joka on nykyään kiintiöity äidille. Isä voisi sen mukaan jäädä vanhempainvapaalle hoitamaan lasta välittömästi synnytystä seuraavana päivänä ja äiti lähteä töihin. Synnytyksestä toipumisajalle ja esimerkiksi imetykselle ei painoarvoa anneta; sorvin ääreen ja sassiin tuntuu olevan kantava ajatus!

Tämä ”huolella valmisteltu” malli ei onneksi ole EU-säännösten vastaisena mahdollinen. Voimassa olevassa raskaussuojeludirektiivissä (92/85/EEC) äidille on kiintiöity 14 viikkoa synnytyksestä toipumiseen. Brysselissä sentään ymmärretään, että toipumisaika ja imetysrauha pitää taata synnyttäneille äideille. Parhaiten se taataan niin, että synnytyksen jälkeen kolme kuukautta perhevapaista on nimetty yksin äidille, Ellei äidin toipumisaikaa ole sisäänkirjoitettu vanhempainvapaisiin, on suuri riski, että synnyttänyttä äitiä voidaan painostaa palaamaan töihin liian aikaisin synnytyksen jälkeen.

Vaikka SAK:n malli menee metsään äitiysvapaan osalta, niin mallin ehdotus joustojen lisäämisestä on kannatettava. Ehdotuksessa vanhempain- ja hoitorahaa voisi käyttää yksittäisinä päivinä, puolitettuina tai pitkinä vapaina. Vapaita voisi siirtää myös toiselle vanhemmalle tai käyttää myöhemmin, lapsen seitsenvuotispäivään saakka. Tältä osin malli ottaisi nykyistä paremmin huomioon perheiden vaihtuvat tilanteet ja epätyypilliset työsuhteet.

Sen sijaan erilaiset ehdotetut perhevapaiden kiintiömallit, kuten 6+6+6-malli johtavat väistämättä vanhempien työnteon ja hoitovastuun lisäsääntelyyn. Kiintiöratkaisujen sijasta nykyisiä vanhempainvapaita voidaan kehittää suuntaan, joilla tehdään lapsiperheiden arkea sujuvaksi ja lisätään perheiden valinnanvapautta. Esimerkiksi juuri ansiosidonnaisia vanhempainvapaita pitää voida käyttää nykyistä joustavammin. Ansiosidonnaisten etuuksien jälkeen tarvitaan hoitorahamalli, joka mahdollistaa räätälöidyt hoitoratkaisut lapsille, joiden vanhemmat tekevät töitä epätyypillisissä työsuhteissa. KD on luomassa tältä pohjalta omaa malliansa perhevapaista ja hoitorahasta.

Työelämän tasa-arvoa on sen sijaan edistettävä esimerkiksi korvaamalla työnantajalle nykyistä paremmin vanhemmuudesta koituvia kuluja. Myös työmarkkinajärjestöjen välisissä palkkaneuvotteluissa voidaan tehdä paljon tasa-arvon eteen, mikäli tahtoa löytyy. Tämä asia on kuitenkin hoidettava kuntoon työmarkkinapöydissä eikä takaoven kautta perheiden arkeen puuttumalla.

Itse luotan täysin nykyäitien ja -isien kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä ilman ulkopuolisten holhousta. Ei ole nykyaikaa, että naisia komennellaan yhteiskunnan taholta sen enempää koteihin kuin kodeista pois. Ei pakoteta perheitä muottiin, vaan pikemminkin lisätään joustavuutta ja vaihtoehtoja.

Vanhuspalvelulakia ei tule vesittää

Vanhuspalvelulaista ollaan poistamassa kunnilta velvoite huolehtia vanhusten hyvinvoinnin erityisasiantuntemuksesta ja vastuuhenkilöstä. Erityisasiantuntemuksella on tarkoitettu mm. geriatrian, lääkehoidon, ravitsemuksen, hoito- ja sosiaalityön sekä kuntoutuksen ikääntyvää väestöä koskevaa asiantuntemusta. Näennäistä vajaan 15 miljoonan euron säästöä vaatimuksen poistolla ei saavuteta, vaan uhkana on pikemminkin kustannusten kasvu hoito- ja palvelusuunnitelmissa. Esimerkiksi vanhusten lääkehoidossa erityisasiantuntemuksen puuttuminen voi johtaa lisääntyvään ylilääkintään, sekavuuteen, kaatumisiin ja murtumiin sekä näiden mukana tuomiin lisäkustannuksiin.

Erityisasiantuntemuksen vaatimus ei ole tarkoittanut lisävirkoja kuntiin, vaan olemassa olevan henkilöstön kohdalla on huolehdittu siitä, että vaadittu eritysosaaminen löytyy. Tarvittaessa sitä on voitu jopa jakaa kuntien kesken. Sama on tilanne vastuutyöntekijöiden poistamisessa; kyse ei ole ollut uusista työtehtävistä, vaan siitä että kaikkein heikkokuntoisimmilla vanhuksilla on vastuutyöntekijä huolehtimassa heille kuuluvista palveluista. Omahoitajajärjestelmän romuttamisesta on kaavailtu 12, 5 miljoonan euron säästöjä, jotka nekin jäänevät saamatta.

Leikkaukset vanhustenhoitoon ovat huonosti harkittuja kun ikäihmisten määrä ja palveluntarve kasvavat. Viime kaudella säädetyn vanhuspalvelulain heikennysten lisäksi hallitus on laskemassa ympärivuorokautisen hoivan hoitajamitoituksen alarajaa nykyisestä 0,5:stä 0,4:ään. Valvira on varoittanut, että oikeus hyvään hoitoon ei enää toteudu, jos nykyistä vähimmäismitoitusta alennetaan. Meidän tulee pikemminkin panostaa entistä enemmän siihen, että kaikilla vanhuksilla on mahdollisuus hyvään hoivaan ja terveenä ikääntymiseen.

Unionin tie ei saa olla jatkuva tulonsiirtojen lisääntyminen

Ennen EU:n valtionpäämiesten kokousta Bratislavassa komission puheenjohtaja Juncker piti ns. state of the union-puheen. Näitä puheita on tavattu pitää ”yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista”-kategoriaan kuuluvina, joissa luetellaan kaikki mahdolliset politiikkalohkojen tavoitteet suurella pensselillä. Tunnin puhe sisälsi nytkin samoja elementtejä, mutta erityistä kiinnostusta lisäsi Brexitin jälkeinen linjaus eli koko EU-27 tulevat näkymät.

Myönteistä puheessa oli sitoumus sisämarkkinoiden vahvaan kehittämiseen. Euroopan investointirahasto ESIR on Junckerin mukaan tarkoitus kasvattaa 630 miljardin suuruiseksi, eli tuplata sekä määrältään että kestoltaan. Jos tämä hoidetaan markkinoiden kautta vivuttamalla, niin silloin täytyy vain toivoa, että kasvua vauhdittavia hyviä hankkeita löytyy.

Puheessa oli kuitenkin myös elementtejä, joilla vahvistetaan EU:n keskusvallan kehittymistä tarpeettomasti. Juncker vahvisti sitoumuksensa Euroopan talous ja rahaliiton EMU:n syventämiseen. Taustalla on nk. viiden puheenjohtajan esitys, jolle rakentuva varsinainen komission esitys tulee maaliskuussa. Esitys tulee sisältämään myös ns. sosiaalisen pilarin, eli unionin entistä syvemmän puuttumisen jäsenvaltioiden sosiaalipolitiikkaan. Jo lähtöasetelmissaan EMU:n syventäminen on menossa väärään suuntaan. Me emme tarvitse yhteisvastuullista talletussuojaa, jossa Suomessa toimivat pankit joutuisivat maksamaan eteläisen Euroopan pankkien konkursseja. Emme myöskään tarvitse avausta sosiaalipolitiikan tielle, se tie vie lisääntyvään yhteisvastuuseen ja tulonsiirtoihin. Esimerkiksi vasemmisto on jo pitkään vaatinut yhteistä työttömyysturvaa, jossa suomalaisetkin pääsisivät maksamaan Kreikan ja Espanjan työttömyysturvan kuluja.

Samassa yhteydessä Juncker ilmoitti, että vakaus- ja kasvusopimusta tullaan tulkitsemaan väljästi. Tähänkään asti mitään seurauksia ei ole tullut sopimusta rikkoneille jäsenmaille, mikä on ollut ja tulee olemaan ongelma niille jäsenmaille, jotka ovat tottuneet pitämään kiinni siitä mitä on sovittu.

Turvallisuuspolitiikassa maahanmuuton ja rajavalvonnan lisäksi Junckerin puheessa huomiota on kiinnitetty myös puolustuspolitiikkaan. Konfliktien esto ja hybridiuhkien torjunta on varmasti kenttää, jossa yhteistyö on helppo rakentaa. Jäsenmaiden erilaisten turvallisuuspoliittisten ratkaisujen takia sen sijaan Naton ja EU:n yhteistyön kehittäminen ja esim. yhteinen operaatioesikunta ovat jo haasteellisempia. Esitys yhteisestä ulkoministeristä istuu sekin huonosti hetkeen, jossa moni jäsenmaa nimenomaan haluaa säilyttää ulko- ja turvallisuuspolitiikan kovan ytimen omissa näpeissään.

Nyt olisi tärkeää pyrkiä panostamaan sellaiseen yhteistyöhön, josta on aidosti hyötyä jäsenmaille eikä rakentaa lisää yhteisvastuullisia ja tulonsiirtoihin tähtääviä järjestelmiä.

Inhimillisempää otetta – ansiosidonnaisen leikkaus työllistämiseen

Kesän kääntymisen syksyksi huomaa viimeistään silloin kun koulut alkavat ja sadonkorjuu koittaa. Politiikan puolella yhtä varma merkki on budjettiriihi. Valtiovarainministeriön budjettiesitys tulevalle vuodelle ei suuria yllätyksiä sisällä, vaan jatkaa totutulla linjalla. Taloutta yritetään kyllä kammeta paremmalle uralle, mutta heikko työllisyyskehitys pienentää verokertymää ja heikompiosaisiin kohdistuvat etuusleikkaukset syövät ostovoimaa. Työttömyysmenot ovat jo yli 5 mrd. euroa eli osapuilleen saman verran kuin ensi vuonna otamme lisävelkaa. Kestämätön yhtälö.

Yhä useampi suomalainen on saatava mukaan yhteisen kakun kasvattamiseen ja työllisyysaste reippaaseen nousuun. Kiky -sopimuksesta huolimatta työmarkkinaosapuolet ovat juuttuneet poteroihinsa eivätkä ole pystyneet työmarkkinoiden suurempaan uudistamiseen; paikallisesta sopimisestakin uhkaa tulla torso.

KD on esittänyt koko ajan kannustavan perusturvan mallia, jossa työ ja sosiaaliturva yhteen sovitetaan kulloisenkin elämäntilanteen mukaan. Näin työmarkkinoille hakeutumista eivät estä paperisota tai kannustinloukut, vaan työn vastaanottaminen kannattaa aina. Satunnaisesta tai osa-aikaisestakin työstä tulee kannattavaa.

Samoin työttömyysturvan kohdalla esimerkiksi viimeisen 100 päivän käyttäminen palkkatukeen tai starttirahaksi olisi kustannusneutraali ratkaisu eikä jätä ihmistä tyhjänpäälle kuten pelkkä yksioikoinen ansiosidonnaisen leikkaaminen.

Hallitushan kaavailee nyt ansiosidonnaisen työttömyysturvan keston lyhentämistä porrastamalla sitä. Tämä on jo herättänyt vastustusta palkansaajajärjestöissä. Sen sijaan 100 viimeisen ansiosidonnaisen päivän käyttäminen palkkatukeen helpottaisi työttömän työllistämistä. Työttömyyden pitkittyessä on suuri riski, että raha kuluisi joka tapauksessa etuuteen. Lisäksi ajallinen rajaus viimeiseen 100 päivään ei aiheuttaisi EK:n pelkäämää kilpailun vääristymää.

Mahdollisuudessa työllistää on suuria alueellisia eroja. Ansiosidonnaisen lyhentäminen porrastamalla ei toimi työllistymisen kannusteena vaikeilla työttömyysalueilla. Jos ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha seuraisi leikkauksen sijasta työtöntä, hän voisi käyttää omaa työttömyysturvaansa palkkatukeen tai vaihtoehtoisesti starttirahana oman yrityksen käynnistämiseen.

Myös maatalouden pelastamiseksi tarvitaan pikaisia toimia. Akuutin kriisin lopettaminen kaipaa kriisitukia ja tarvittaessa valtion takaamia hätälainoja. Pidemmällä tähtäimellä Euroopassa on uskallettava uudelleen pohtia koko maatalouspolitiikan pohjaa, mm. maitokiintiöiden purkamisen seurauksista moni varoitti jo etukäteen.

Budjettiriihi on aina puollollaan hyviä ja kannatettavia kohteita, mutta sielläkin jyvät pitäisi pystyä erottamaan akanoista.