Viime viikolla suuntasin yli 800 muun ulkomaalaisen kutsuvieraan tavoin kohti Washingtonia osallistuakseni kansalliselle rukousaamiaiselle. Monipäiväinen kokoontuminen on lajissaan ainutlaatuinen perinne. Kolmekymmentä luvun laman syövereissä liikemiesten parissa syntynyt rukousryhmäliike levisi nopeasti ympäri maan ja saavutti pian liittovaltion korkeimmat poliittiset johtajat. Siitä lähtien senaatin ja edustajainhuoneen yhteinen aamurukousryhmä on isännöinyt tapahtumaa, johon maan presidentit ovat aina osallistuneet.

Kyseessä ei ole vain kaunis traditio, vaan ihmisten avointa kohtaamista sovinnon hengessä, rehellisiä puheenvuoroja ja tietysti rukousta. Tämän vuoden odotetuin puhe kuultiin presidentti Obamalta, joka korosti erityisesti lähimmäisen rakkauden voimaa yhteisöjä, yhteiskuntia ja koko maailmaa muuttavana tekijänä.

Henkilökohtaisesti vaikutuin eniten ex-pääministeri Tony Blairin jakamasta sanomasta. Avoimesti hän kertoi 10-vuotiaana kokemastaan ensikosketuksesta uskon maailmaan polvistuessaan yhdessä opettajansa kanssa rukoilemaan sydänkohtauksen saaneen isänsä puolesta. Hädissään pieni poika epäili opettajalle, ettei Jumala ehkä kuulekaan rukousta hänen julkiateistisen isänsä puolesta. Armon sanat porautuivat syvälle nuoreen sydämeen. Jumala rakastaa ilman ehtoja, vaatimatta vastarakkautta. Tämä sanoma kantaa yhä: ansioton rakkaus – pysyvä lupaus – liitto, joka ei murru.

Kun on ollut viikon ilmapiirissä, jossa uskosta ja Jumalasta juttelee siinä kuin päivän säästä, niin paluu arkeen oli sitäkin karumpi. Meillä vaaditaan valtiopäivien lyhyet jumalanpalveluksetkin pois, kun samaan aikaan maailman vaikutusvaltaisimmat johtajat kokoontuvat päiviksi Jumalan kasvojen eteen – surullista.