Blogi

RSS

Kohtuus kaikessa

Eduskuntakauden alkua on hallinnut keskustelu kohtuullisuudesta. Kansalaisten oikeustajuun ei mahdu, että valtionyhtiön johtamisesta maksetaan enemmän kuin valtion johtamisesta.

Postin lisäksi tikun nokkaan on joutunut myös Veikkaus, jossa siinäkin bonusjärjestelmät kannustavat johtoa voitontavoitteluun peliongelmaiset ja vastuullisuuden unohtaen. Kohun saattelemana näihin vääristymiin varmaan syksyn mittaan korjauksia tehdäänkin.

Sen sijaan hallituksen omat kohtuuttomuudet ovat jääneet varsin vähälle huomiolle. Rinteen hallitukseen on palkattu ennätysmäärä poliittisia erityisavustajia ja valtiosihteereitä sekä nostettu näiden palkkoja. Määrä on noin kaksinkertainen Sipilän hallitukseen verrattuna, ja EU-puheenjohtajuudella on perusteltavissa vain pieni osuus.

Tällä päätöksellä hallituspuolueet käytännössä siirsivät puoluetoimistojen ja ryhmäkanslioiden kovapalkkaisimpien työntekijöiden palkkakustannukset valtioneuvostolle. Kyseinen järjestely on todellisuudessa piilopuoluetukea, vuositasolla noin 9 miljoonaa euroa.

Siirtämällä henkilöstökuluja valtiolle hallituspuolueet voivat säästää merkittäviä summia varsinaisesta puoluetuestaan. Näitä rahoja ko. puolueet voivat sitten käyttää muuhun toimintaan, kuten vaalikampanjoidensa rahoittamiseen.

Hallituspuolueiden saamaa tukea tällä tavoin lisäämällä samalla merkittävästi kasvatetaan kuilua oppositiopuolueiden mahdollisuuksiin saada omaa sanomaansa esille. Varsinainen puoluetukihan maksetaan vaaleissa saadun kansanedustajamäärän mukaan, ja on siinä mielessä tasapuolinen kaikille puolueille.

Rinteen hallituksen toimintatapa ei sen sijaan ole tasapuolista eikä demokraattista. Hallituspuolueet pyrkivät näin sementoimaan oman valta-asemansa. Tämä järjestely ei ole myöskään läpinäkyvää. Kansalaisilla on oikeus tietää, miten heidän maksamiaan veroja käytetään puoluetoiminnan tukemiseen.

Varsinaisen puoluetuen lisäksi eduskuntapuolueet saavat tukea monella eri tavoilla. Eduskuntaryhmiä tuetaan ryhmäkanslioiden saaman tuen ja avustajien palkkakustannusten muodossa. Poliittiset nuorisojärjestöt saavat oman tukensa, samoin poliittiset ajatushautomot. Kaiken kaikkiaan puolueiden poliittista toimintaa tuetaan vuositasolla noin 56 miljoonalla eurolla.

Puoluetukijärjestelmää voitaisiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi ja läpinäkyvämmäksi yhdistämällä kaikki erilaiset puoluetuen muodot yhdeksi poliittisen toiminnan tueksi. Samalla puoluetukea voitaisiin kohtuullistaa merkittävästi.

Uudistettu tuki jaettaisiin tasaisesti puolueille vaalituloksen mukaisesti, eduskunnan ulkopuolisia puolueita unohtamatta. Puolueet tai mahdolliset puolueiden ulkopuoliset eduskuntaryhmät voisivat sitten käyttää saamansa rahoituksen puolueen toimintaan ja demokraattisen tehtävänsä toteuttamiseen sekä tarvittavan henkilöstön palkkaamiseen oman harkintansa mukaisesti.

Puolueiden nuorisojärjestöjen, naisjärjestöjen, ajatushautomoiden, ryhmäkanslioiden ja ministereiden esikuntaan kuuluvien henkilöiden palkkaus kustannettaisiin kaikki samasta tuesta. Naisten, nuorten tai alueellisen toiminnan varmistamiseksi näiden tahojen saamaa summaa voitaisiin toki ohjata vaadittavalla minimiprosentilla kuten osin nykyäänkin.

Ehdotettu uusi tukijärjestelmä olisi oikeudenmukainen ja demokraattinen. Se vastaisi kansan vaaleissa ilmaisemaa tukea ehdokkaille ja heidän edustamilleen puolueille.

Syksyn mittaan hallituksella on siis oiva näytön paikka kohtuullisuuden kunnianpalautuksessa niin johtamissaan valtionyhtiöissä kuin omissa ministeriöissään. Rinteen hallitus voi nyt näyttää suuntaa ja uudistaa samalla koko puoluetukijärjestelmän.

Ilmastotolkkua

Suomalaiset arvostavat puhdasta ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta. Samoin valtaosa hyväksyy ajatuksen siitä, että kestävällä tavalla käytettynä luonnon antimet ovat myös hyödynnettävissä. Vanha viljelyn ja varjelun periaate elää sisimmässämme.

Sen sijaan ympäristöön liittyvä ilmastokeskustelu jakaa kansaa ja siitä on tullut osa ns. identiteettipolitiikkaa. Ihmisten huoleen maapallon tilasta ei pidä suhtautua vähätellen tai välinpitämättömästi. Kuitenkaan ilmastonmuutoksesta ei saa tehdä keppihevosta, jonka varjolla toteutetaan värittynyttä ideologiaa.

Moni hieraisi silmiään lukiessaan eräiden tahojen suosituksesta asettaa Suomessa lapsiluvun vähentäminen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Väestönkasvu meillä ei ole ongelma, vaan sen puute. Suomi harmaantuu ja tarvitsisimme kipeästi hyvinvointiyhteiskuntaan työntekijöitä verojen ja eläkkeiden maksajiksi puhumattakaan siitä inhimillisestä ilosta, mitä lapset tuovat. Lisäksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on koulutettu ja innovatiivinen väestö eli me voimme olla kokoamme suurempia toimijoita maailman haasteisiin vastatessa.

Samoin joidenkin mielestä Suomessa ei saisi enää harjoittaa maataloutta tai kestävää metsäpolitiikkaa, joka on moninkertaistanut metsiemme kasvun ja kasvattanut hiilinieluja. Samaan aikaan metsäpalot raivoavat Amazonilla ja Siperiassa tuottaen valtaisat kertapäästöt.

Jos valtio alkaa määrätä lapsiluvun tai mitä kukin syö, ollaan matkalla kohti totalitääristä järjestelmää. Sen sijaan, järkevä tapa ohjata yhteiskunnan ja yksilön valintoja on esimerkiksi julkisten hankintojen ja kulutusta ohjaavan kannustavan veropolitiikan muodossa. Ruokavaliomuutoksiin kannustetaan vihannesten ja kasvisten alemmilla alv-kannoilla kotimaisuuden korostamista unohtamatta. Energiansäästöön puolestaan ohjataan vaikkapa lämpöpumppujen alemmalla arvonlisäverolla.

Elinkeinoelämä ympäri maailmaa on jo huomannut, että fossiilivapaa energiantuotanto ja muut ilmaston kannalta paremmat ratkaisut ovat myös tuottoisaa liiketoimintaa. Suomi ei ole tässä tuotannon muutoksessa pelkästään häviäjä vaan myös hyötyjä, sillä monet suomalaiset teollisuusyritykset ovat ilmastoystävällisemmän teknologian edelläkävijöitä. Puhumattakaan metsäosaamisesta, jossa meillä on paljon annettavaa myös kehitysyhteistyön kautta kolmansiin maihin.

Suomen tärkein rooli ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisussa, on kehittää ja tarjota teknologisia innovaatioita ja toimintamalleja maailmalle. Ilman positiivista, ratkaisukeskeistä asennetta maailman ongelmiin, ajaudumme helposti passiivisuuteen ja fatalismiin. Tässä ajassa tarvitaan toivon näköaloja ja Lutherin asennetta: ”Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istutan omenapuun”.

Yksi risti kaksi – kenelle pennit miljoonaksi?

Suomen rahapelimonopoli, jota valtionyhtiö Veikkaus pyörittää, on joutunut myrskyn silmään. Rahapelaamisen yksinoikeutta ei tällä kertaa uhkaa EU, jota takavuosina pidettiin palveluiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden nimissä erilaisten kansallisten monopolien innokkaimpana alas ajajana.

”Se ei ole mitä tahansa bisnestä!” jyrisi nykyinen brexit-pääneuvottelija Michel Barnier toimiessaan sisämarkkina- ja palvelukomissaarina vuosina 2009–2014.

Tuolloin komissio linjasi, että monopolilla on oikeutuksensa, jos jäsenvaltio katsoo sen olevan tehokkain tapa rahapelaamiseen liittyvien riskien ja haittojen torjunnassa.

Tärkeintä on, että valittu järjestelmä estää rahanpesun ja terrorismin rahoituksen ja toimii rahapeliongelmien ehkäisyssä ja peliongelmaisten auttamisessa.

Se, että valtion rahapelimonopoli tuottaa siinä sivussa yhteiskunnalle yleishyödylliseen toimintaan varoja, ei koskaan ole ollut sen oikeutuksen perusta EU-kontekstissa.

Kesän kohu nousi Veikkauksen kehnosta mainonnasta, jonka voisi jopa tulkita vähätelleen peliongelmaisten ahdinkoa.
Taustalla on kuitenkin epäonnista mainoskampanjaa isompi haaste. Ulkomainen laiton nettipelaaminen lisääntyy koko ajan. Veikkaus taistelee markkinaosuuksistaan yhä voimakkaammalla mainonnallaan ja lisäämällä peliautomaatteja.
Saman aikaan peliongelmaisten määrä kasvaa, ja vieläpä erityisesti pienituloisten ja monien elämänhallinnan ongelmien kanssa kamppailevien joukossa.

Tässä tilanteessa on monenlaisella motiivilla huutelijoita, joiden mukaan rahapelimonopoli on tiensä päässä.
Peliriippuvaisten ahdinko ei oikeasti liikuta sen paremmin ulkomaisia peliyhtiöitä kuin omista voitoistaan kiinnostuneita ammattipelaajia puhumattakaan rahanpesumahdollisuuksia tähyävistä rikollisista.

Rahapelimarkkinoiden vapauttaminen tarkoittaisi voittojen yksityistämistä ulkomaisille peliyhtiöille ja kasvavien haittojen jäämistä veronmaksajien kontolle.

Ruotsin mallin mukaista lisenssijärjestelmää on myös esitetty ratkaisuksi. Siinä yhtiöt maksavat peliveroa tai vastaavaa maksua oikeudestaan toimia maan markkinoilla. Selvää on, että lisääntynyt tarjonta kasvattaa aggressiivista mainontaa, pelaamista ja siten haittoja. Markkinoille tuodaan myös pelejä, jotka ovat yhä koukuttavampia ja houkuttelevat pelaamaan enemmän. Samalla valvonnan resursseja on kasvatettava, jotta lisenssin noudattamisen ehtoja voidaan valvoa.

Rahapelaamisen riskit ja haitat eivät siis katoa järjestelmää muuttamalla vaan entistä vastuullisemmalla toiminnalla. Pakollinen tunnistautuminen ja rajat pelattuihin summiin ja kellon aikoihin ovat hyvä alku peliongelmien paremmassa ehkäisyssä.
Ulkomaisten peliyhtiöiden laittoman markkinoinnin hillitsemiseksi ei ole tehty tarpeeksi, vaikka Euroopassa on maita, jotka blokkaavat luvattomien nettiyhtiöiden toiminnan.

Peliautomaattien määrää ja sijoittelua on myös harkittava uudelleen; tarvittaessa ne on siirrettävä kaupoista ja huoltoasemilta erillisiin, valvottuihin pelitiloihin.

Suuri osa peliongelmaisia auttavaan Peluuriin yhteyttä ottavista on juuri ”yksikätisten rosvojen” uhreja.
Peliongelmaisten auttaminen ja peliaddiktion ehkäisy tarvitsevat myös enemmän resursseja ja tutkimustietoa. Jo nyt tiedetään koko joukko tekijöitä, muun muassa värit, valot, voittojen rytmitys, jotka lisäävät pelaamista ja pelien koukuttavuutta. Vastuullinen toimija ei tarjoa niitä.

Juuri tällaisiin rajanvetoihin tarvitaan toimintansa uudelleen aloittavaa Veikkauksen eettistä neuvostoa, jonka toiminnassa itsellänikin oli vuosia sitten mahdollisuus olla mukana.
Vastuullisuus tarkoittaa tälläkin toimialalla ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevien ihmisryhmien suojelua ja haittojen rajaamista.

Mätäkuun juttuja

Kuten vanha kansa tietää heinäkuun 23. päivä alkaa mätäkuu, joka vuoteen 1995 löytyi merkittynä virallisista Helsingin yliopiston almanakoista. Vaan eipä löydy enää. Vielä seuraavana vuonna ihmiset haikailevat kadonneen mätäkuun perään, mutta sitten katajainen kansa tyytyi kohtaloonsa.

Wikipediakin jorisee mätäkuun historiaa Mesopotamiasta, koirakuusta, Egyptistä, Siriuksen tähtikuviosta ja muinaisista roomalaisista lähtien, mutta ei paljasta, kuka meiltä vei mätäkuun. Vaikka mätäkuun katoamiselle ei tunnu löytyvän syyllistä -paitsi ehkä EU, jota on syytä epäillä useimmissa asioissa – niin voisiko mätäkuun palauttamisesta tehdä kansalaisaloitteen, jossa vaadittaisiin asiasta kansanäänestystä.

Sieluni silmin näen kansanliikkeen syntymisen. Olisiko nimenä pro mätäkuu, mätäkuu takaisin -liike, tasa-arvoinen mätäkuu vaiko aito mätäkuu? Entä mätäkuu kaikille? Mätäkuu-mukit ja T-paidat sekä pinssit olisivat kuumaa keräilykamaa. ”Minäkin olen mätäkuu” kuulostaa tietysti T-paidassa himpun verran huonommalta kuin ”Je suis jours de chien”

Aamu -TV:n ja A-studioiden lähetyksiin kutsuttaisiin asian tiimoilta puolesta ja vastaan puhujia. Asiantuntija-rooleissa olisi varpumiestä ja sammakkometeorologia, ja jos linjasta vähän tingittäisiin, niin joku etymologian professori saatettaisiin ääneen päästää.

Kun vaadittavat 50 00 allekirjoitusta olisivat kasassa, niin kansalaisaloite luovutettaisiin eduskuntaan. Eduskunnassa kansanäänestystä esittäneet kansalaisaloitteet on yleensä ohjattu perustuslakivaliokuntaan, mutta Väyrysen euro-eroa vaatineessa kansalaisaloitteessa huomattiin, että on tarpeellista pyytää myös ns. substanssivaliokunnan näkemys. Todennäköisesti puhemiesneuvosto joutuisi kokoontumaan asian tiimoilta parikin kertaa, sillä asiantuntijavaliokunnaksi olisi tunkua.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta perustelisi rooliaan tässä asiassa iät ajat toteennäytetyillä terveydellisillä haittavaikutuksilla, joita mätäkuulla on ollut. Kansa on aina tiennyt, että mätäkuun aikana haavat tulehtuvat ja märkivät eikä sairaaloihin mielellään tulla silloin leikkauksiin.

Maa- ja metsätalousvaliokunta puolustaisi asemaansa asiantuntijaelimenä, koska kansanperinteessäkin tunnetaan paitsi piimää mätäkuussa lypsävät lehmät niin myös siikasten aiheuttamat pistot ja haavat rukiin ja ohran leikkaamisen yhteydessä.

Talousvaliokuntakaan ei luovuttaisi asiantuntijavaliokunnan asemaa helpolla. Eduskunnan työjärjestyksessä matkailuasiat kuuluvat sen rooteliin, vaikka pahat kielet kertovat, että asiantuntemusta ei matkustamisesta Arkadianmäeltä puutu mistään valiokunnasta. Talousvaliokunta tekisi kansainvälisiä vertailuja mm. Skotlannissa Loch Nessin järvessä asustavasta vesipedosta, josta on aina havaintoja parhaimman matkailukauden eli mätäkuun aikana. Ajatelkaa, mitkä mahdollisuudet matkailussa Suomessa on tällä saralla. Kymmenet tuhannet järvemme saavat oman nimikkolieronsa!

Olipa asiantuntijavaliokunta sitten mikä tahansa edellä kuvatuista tai joku muu, olen varsin vakuuttunut, että runsaan asiantuntijakuulemisen pohjalta valiokunnan mietintö puoltaa mätäkuun palauttamista ja kansanäänestyksen järjestämistä. Oikeusministeri varmistaisi, että mätäkuun palauttamisen vaikutukset kielelliseen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja Ahvenanmaan asemaan tulee mahdollisessa lainvalmistelussa huomioida. Valtioneuvoston kanslia vielä tarkistaisi, tulisiko asiasta notifioida myös EU:n komissiota.

Kansalaisaloite saa eduskunnan yksituumaisen tuen suuressa salissa. Koko Eurooppa seuraa sitten henkeään pidätellen, miten Suomen kansanäänestyksessä mätäkuusta käy. ”Kyllä”- äänten vyöry nostaa pörssikursseja, kun kaikki edellä kuvatut hyödyt kansakunnalle ovat saavutettavissa ja heijastusvaikutuksia tulee myös aluetalouteen.

Joten ei muuta kuin nimiä keräämään kansalaisaloitteeseen mätäkuun palauttamisen puolesta. Hyvää mätäkuuta kaikille!

Avioerokurssille?

Aprillipäivän tienoilla uutisoitu pakollinen avioerokurssi tanskalaisille taisi monella median seuraajalla mennä päivän vedätysjuttujen laariin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aprillipila, vaan huhtikuun ensimmäisestä päivästä lähtien avioeroa hakevien alaikäisten lasten vanhemmat ovat joutuneet osallistumaan netissä pakolliselle erokurssille. Tanskan uusi avioerolaki pitää sisällään alaikäisten lasten vanhemmille velvoittavan kolmen kuukauden harkinta-ajan, jonka aikana verkkokurssi ”Yhteistyö avioeron jälkeen” tulee suorittaa tai muutoin avioliitto jää voimaan.

Vapaamielisille juuteille lapsiperheiden avioerot eivät ole enää ilmoitusasia, vaan vanhemmat halutaan miettimään, miltä avioero näyttää lasten näkökulmasta. Samalla on toki tarkoitus antaa eväitä kommunikointiin perheessä eroprosessin aikana ja sen jälkeen, sekä lievittää erovanhempien mahdollisia ristiriitoja vaikkapa lastenkasvatuksessa. Itse nettikurssin suorittamiseen aikaa ei juuri tuntia enempää tuhraannu, mutta sovelluksen kautta on mahdollisuus saada apua asiantuntijoilta ja vertaistukea muilta vanhemmilta.

Suinpäin lakia ei muutettu, vaan sitä edelsi Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden huolellinen kolmen vuoden seurantajakso avioerokurssista noin 2600 vapaaehtoisen vanhemman kontrolliryhmälle. Tutkijoiden mukaan tulokset olivat ”järisyttäviä”. Kurssin suorittaneiden vanhempien ahdistus- ja masennusoireet ja jopa sairauspoissaolot vähenivät verrattuna kurssia käymättömään verrokkiryhmään. Siitä ei kerrottu, peruuntuiko avioero joidenkin kohdalla kokonaan. Ainut kritiikki uutta lakia kohtaan on ollut huomio siitä, että jo yli puolet tanskalaisista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolelle, eikä tuore laki kosketa näiden lasten vanhempia.

Miksi yhteiskunta sitten kiinnostui avioeroista? Tanskassa vuonna 2018 avioliitoista 46,5 prosenttia päätyi eroon, ja alaikäisten vanhemmat pystyivät aiemmin saamaan eron vaikka viikossa. Aika moni asia jää nihkeissä tunnelmissa sopimatta, ja lapsista tulee pahimmillaan välikappaleita ex-puolisolle kostettaessa. Oikeusteitse selvitellään tuhansia huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa riita-asiaa vuosittain, näin muuten myös Suomessa. Lapset kärsivät vanhempien riitaisissa eroissa; psykologien ja oppilashuollon tukipalveluita tarvitaan entistä enemmän. Vanhempien stressi ja ahdistus näkyy työstä poissaoloina. Sanalla sanoen avioerot tulevat yhteiskunnalle kalliiksi ja huonosti hoidetut avioerot sitäkin kalliimmiksi. Jos avioliitto onkin kahden kauppa, niin lapsiperheen avioero koskettaa kokolailla laajaa ihmispiiriä.

Tanskan mallia tulisi mielestäni Suomessakin harkita. Avioerot koskettavat meilläkin noin 30 000 lasta vuosittain. Aikuisen tulisi olla joka käänteessä pienten puolella, ja pyrkiä avioliittoneuvonnan ja ulkopuolisen tahon kautta ensisijaisesti etsimään apua ja välttämään avioero. Jos se ei ole mahdollista, niin lapsen tilanne tulisi erotilanteessa nykyistä paremmin huomioida vaikka sitten velvoittavalla erokurssilla..

Eurobudjetista uusi rahareikä?

Suomen EU-puheenjohtajuuskaudelle on kasaantumassa merkittävä määrä talous- ja rahaliitto EMU:n syventämiseen tähtääviä hankkeita. Euroalueen oma budjetti, yhteinen talletussuoja pankeille ja Euroopan vakausmekanismin eli kriisirahasto EVM:n uudistaminen ovat pitkin kevättä kaikessa hiljaisuudessa edenneet kansallisten ja EU-vaalien katveessa.

Yhteisvastuun ja yhteisen budjettirahoituksen lisäämisen innokkaimpia puolestapuhujia on Ranskan presidentti Macron, joka yltiöfederalistisia pyrkimyksiä mm. yhteisestä valtiovarainministeristä ja -ministeriöstä on muiden maiden toimesta hillitty. Yhtä kaikki esitykset mm. euroalueen budjetista tarkoittavat kahden nopeuden Eurooppaa ja EMU:n asettamista EU:n syventymiskehityksen tienraivaajaksi. Melko selvää on myös se, että nettomaksajamaana Suomella on uusia rahareikiä edessään.

EU-budjetin sisälle ollaan rakentamassa omaa euromaiden budjettia, jonka aiottu kokoluokka 17 miljardia seitsemälle vuodelle jäi vielä toistaiseksi auki. Ranskan ajama budjetin ulkopuolinen rahoitusväline, jota budjettiraamit eivät olisi rajoittaneet, saatiin ainakin toistaiseksi estettyä.

Budjetista on tarkoitus tukea euromaiden kilpailukyvyn ja rakenneuudistusten edistämistä, mm. nuorisotyöttömyyden vähentämistä. Jo tarkoitus on periaatteellisesti ongelmallinen. Miksi muiden maiden pitäisi maksaa rakenteelliset uudistukset, jotka kuuluvat poliittisine linjauksineen jäsenmaiden vastuulle? Ja toisaalta, jos hallitus ja politiikka jäsenmaassa vaihtuu, peritäänkö rahat pois vai tuleeko komissiosta jäsenmaan politiikan päällepäsmäri.

On myös varsin selvää, että euroon kuulumattomat maat eivät halua sen rahoittamiseen osallistua. Se, miten varat kerätään, on muutoinkin auki. Puhumattakaan siitä, miten eurobudjetin varoja jaetaan jäsenmaiden kesken. Ainut asia mikä vaikuttaa varmalta on se, että eurobudjetti kasvattaa EU:n kokonaisbudjettia ja siten Suomen nettomaksuosuutta.

Euroopan vakausmekanismista ja sen muutoksista on myös tulossa suuri päänsärky. Tarkoitus on, että rahaston päätöksiä voitaisiin tehdä pahoissa pankkien kriisitapauksissa määräenemmistöllä, kun ne nyt vaativat jäsenmaiden yksimielisyyttä. Tämä on erittäin ongelmallista Suomenkin kansallisen budjettisuvereniteetin kannalta, sillä päätöksiä taloudellisten vastuiden kasvattamisesta voitaisiin tehdä vastoin tahtoamme. Suomen on puheenjohtajamaana uskallettava sanoa myös ”ei”, silloin kun kansallinen etu sitä vaatii.

Viisikko ja vaaran paikat

Pääministeri Antti Rinteen hallitus on saanut lempinimekseen Viisikko menneiden vuosikymmenten suosittujen lasten ja nuorten seikkailukirjojen mukaan. Viisikko seikkaili milloin missäkin, aarresaarella, Englannin nummilla, vanhoissa linnoissa ja luolissa; monenlaisissa vaaran paikoissa kumminkin. Viime viikolla julkaistun hallitusohjelman perusteella Rinteenkään Viisikolta ei tule itseaiheutettuja vaaranpaikkoja puuttumaan.

Sinällään hallitusohjelmassa on paljon hyviä tavoitteita ja lupauksia politiikan uudistamisesta, poikkihallinnollisen yhteistyön sekä vuorovaikutuksen lisäämisestä kansalaisten kanssa. Luvatut panostukset lapsiperheisiin ja koulutukseen sekä pienituloisille suunnatut veron kevennykset ovat hyviä asioita. Tosin lähempi tarkastelu osoittaa, että monesta hyvästä tavoitteesta puuttuu uskottava ratkaisu ja hintalappu. Hallitusneuvotteluiden ilmiöpohjainen työskentelytapa johti siihen, että pilvilinnoja rakentui urakalla.

Hallitusohjelman ehdottomasti tärkein ja valitettavasti samalla heikoin lenkki on kuva talouden tilanteesta. Kaikkien puolueiden jakama hallitusohjelman 75% työllisyysastetavoite ja siten julkisen talouden tasapaino ovat – kuten todetaan – mahdollisia normaalissa suhdannetilanteessa. Mitkään merkit eivät kuitenkaan viittaa suhdannetilanteen jatkuvan ”normaalina”. Valitettavasti kolmen miljardin tulevaisuusinvestointeihin on myös kirjattu suuri joukko ihan normaaleja menoja; syömävelkaa on turha naamioida investoinneiksi, vaikka se paperilla paremmalta näyttääkin.

Merkittävä joukko asiantuntijoita suhtautuu kriittisesti oppivelvollisuusiän pidentämiseen. Tavoite syrjäytymisen ehkäisemisestä on ehdottoman hyvä, mutta koulupudokasvaarassa olevat lapset ja nuoret tarvitsevat räätälöityjä ratkaisuja. Jo tällä hetkellä ongelmana on, että toiselle asteelle mennään liian puutteellisin valmiuksin. Tarkoituksenmukaisempaa olisi ollut kohdentaa merkittävä rahoitus esimerkiksi perusopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen ja erityisopetukseen. Nyt kalliin ratkaisun myötä eniten rahaa ohjautuu niille, joiden opinnot sujuvat muutoinkin.

Jonkinasteinen pettymys on se, että sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa perusratkaisun isot linjat, kuten maakuntamalli on jo lyöty lukkoon ja vasta yksityiskohtien kohdalla lupaillaan komiteapohjaista parlamentaarista työskentelyä. Oppositiojohtajana Rinne vielä piti tärkeänä, että malli kestää pohjan osalta vaalikaudesta toiseen. Maakuntien erilaisuus johtaa rahoitushaasteisiin, ja vasemmistolainen hallitus löytää siihen helpoimman ratkaisun uudella verotasolla eli maakuntaverolla.

Hallitusohjelma rankaisee muutoinkin kohtuuttoman paljon työssäkäyviä keskituloisia. Suunnitellut liikenteen veronkiristykset rokottavat muun muassa autoa työmatkoilla tarvitsevia haja-asutusseutujen ihmisiä. Samoin vanhojen lämmitysratkaisujen kanssa vaikeasti kaupaksi meneviin taloihin jumiin jääneet tulevat ilmastopolitiikan maksumiehiksi. Valitettavan paljon siinä joukossa on ikäihmisiä, joiden vappu-viisikymppinen on nopeasti kasvaneisiin kiinteistökuluihin huvennut.

Muutoin vanhusväestön hoivaan kohdistuvia korjauksia on onneksi ohjelmaan kirjattu. Erityisen tyytyväinen olen lupauksesta vanhusasianvaltuutetun viran perustamisesta, jota edistävän kansalaisaloitteen eteen moni teki vuosi sitten töitä. Hoitajamitoitus ja kirjaukset koti- ja omaishoidon kehittämisestä ovat myös asioita, joiden toteutumista seurataan. Vaalien alla tehtyjen lupausten tulee muuttua käytännön teoiksi.

Valtiontalous on hyvin riippuvainen vientiteollisuudestamme, joka taas on tuotantorakenteeltaan tunnetun suhdanneherkkä. Huoltosuhteen heikentyminen vaikuttaa ikääntyvään Suomeen enemmän kuin moneen muuhun maahan. Näihin asioihin me emme voi nopeasti vaikuttaa mitenkään. Siksi on niin vaarallista, että etukäteen sitoudutaan suuriin menoihin, joiden toivotaan hoituvan kasvun ja työllisyyden myötä. Maailmalta puhaltavat tuulet näyttävät, onko hallitus ja sen ohjelma kalliolle rakennettu, vai korttitalo.

Oppivelvollisuuden bulkki-ratkaisu ei korjaa perusongelmia

Juuri sopivasti peruskoulujen ja toisen asteen oppilaitosten päättäjäisten alla tuleva hallitus kertoo oppivelvollisuuden pidentämisestä toiselle asteelle. Tämä oli ilmeisesti demareille kynnyskysymys, johon muut taipuivat. Koulutus varmasti kaipaa lisäpanostuksia, mutta hallitusohjelmassa mennään nyt kalliin bulkki-ratkaisun taakse, joka ei korjaa lasten ja nuorten kouluttautumisen todellisia ongelmia.

Suurin ongelma ovat tällä hetkellä ne koulupudokkaat, joilla ei peruskoulun jälkeen ole riittäviä valmiuksia jatko-opintoihin. Jopa 11 prosentilla peruskoulun päättäneistä on niin huono lukutaito, että se rajoittaa heidän elämäänsä ja estää jatko-opinto- tai työnsaantimahdollisuuksia.

Liian moni siirtyy armo-vitosilla eteenpäin vain huomatakseen, että toisen asteen opinnot eivät suju. Heille oppivelvollisuuspakon kasvattaminen ei ole ratkaisu, vaan jättää heidät kamppailemaan todellisten ongelmien kanssa. Nämä nuoret kaipaisivat kipeästi räätälöityä lisätukea opintoihin, osa myös erityisopetusta jo alakoulu vaiheesta saakka. Nyt nämä rahat käytetään kaikille pidennetyn oppivelvollisuuden myötä bulkki-ratkaisuna nuoriin, joilla opinnot sujuvat muutenkin hyvin.

Toinen vaiettu ongelma on lähikoulu- ja inkluusioperiaatteen kehno toteuttaminen. Lähikoulu- ja inkluusioperiaatteet ovat lähtökohtaisesti hyviä periaatteita. On hyvä, että lapset saavat käydä kouluaan lähellä ja eriyttämistä erityistarpeisten oppilaiden omiin ryhmiin tapahtuu mahdollisimman vähän. Inkluusiomalli vaatii kuitenkin onnistuakseen merkittävästi nykyistä enemmän lisäresursseja oppilaiden tarpeisiin vastaamiseen.

Käytännössä lähikoulu- ja inkluusioperiaatteet näyttävät johtaneen huomiota herättävään epäonnistumiseen joka puolella Suomea riittämättömän tuen vuoksi. Liian monessa kunnassa inkluusiosta tuli säästökeino. Erityisen tuen tai tehostetun tuen tarpeessa olevat oppilaat eivät saa tarvitsemaansa tukea isossa lähikoululuokassaan, kaikkien oppilaiden opetus häiriintyy, vanhemmat ovat tyytymättömiä ja opettajat uupuvat riittämättömyyteen ja keinottomuuteen.

OAJ:n selvityksen mukaan 97 prosenttia opettajista oli sitä mieltä, ettei tuki toimi lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Muutosprosessissa keskitetyn järjestelmän vahva ja yksilöllistetty tuki ei siirtynyt lähikouluihin kuin pieneltä osaltaan.

Tuleva hallitus näyttää siis sivuuttavan erityistarpeiset lapset, koulupudokkaat, sopivat ryhmäkoot ja opetuksen laadun parantamisen sillä, että saa ideologisen tavoitteen oppivelvollisuuden pakollisesta pidentämisestä läpi. Koulutus on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka, jonka laatua ja jokaisen lapsen tarpeiden huomioimista meillä ei ole bulkki-ratkaisuilla vara romuttaa.

Suomella paljon pelissä

Sunnuntaina riittää jännitettävää. Suomi taistelee jääkiekossa MM-kullasta, ja EU-vaaleissa puolestaan ratkeaa, millä tiimillä hyökätään ja puolustetaan suomalaisten asioissa Brysselissä. Mielikuvilla ja katsomosta huutelulla ei pärjää, silloin kun on tosi vääntö kyseessä – enkä puhu nyt jääkiekosta.

Suomi-paidassa pelaavan mepin varusteista pitää löytyä yhteistyökykyä ja vähintään kohtuullista kielitaitoa, jotta voi saada aikaan tuloksia. Kotimaan kentillä voi vielä pärjätä vain toisten virheistä huomauttelemalla, mutta Euroopan parlamentissa jokaisen on oman raportointivastuun kautta esitettävä ratkaisuja direktiivien ja asetusten teksteihin sovittamalla yhteen kymmenet eriävät näkemykset.

Suomen olosuhteen poikkeavat sijaintimme takia erityisesti maa- ja metsätaloudessa sekä infrahankkeissa sen verran, että tarvitsemme näitä asioita itse ymmärtäviä meppejä ja vielä ymmärrystä muiltakin. Joka kiekon perään ei kuitenkaan kannata rynnätä, vaan asioiden paljouden keskellä on opittava löytämään tärkeimmät ja panostettava niihin.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi on yksi keskeisimmistä pelipaikoista ja osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on koko Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön kohdalla.

Itselleni on tärkeää edistää itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyötä, ei liittovaltiokehitystä. EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Kristillisdemokraattina haluan pitää kiinni arvoista, jotka pohjaavat kristilliseen ihmiskuvaan, jokaisen elämän arvoon ja lähimmäisyyteen. Niiden varassa niin Suomi kuin Eurooppa selviävät.

Kannattaa myös katsoa, minkälaiseen Euro-joukkueeseen oma meppiehdokas on päätymässä. Moni vilpitön äänestäjä ei tiedä, miten pimeitä voimia eurooppalaisessa puoluekentässä tällä hetkellä jyllää. Kansallismielisiksi kuvattujen nationalististen puolueiden aatevirroissa ui antisemitismiä, fasismia ja täysin kritiikitöntä suhtautumista ulkovaltojen, kuten Venäjän, vaikuttamispyrkimyksiin.

Terve isänmaallisuus, patriotismi, on rakkautta omaan maahan ja elämäntapaan, mutta ei asetu ylimielisesti toisten yläpuolelle, vaan rinnalle. Ja hurraa tietysti täysillä, kun Suomi tekee maaleja. Joten muistetaan äänestää ja pidetään huolta, että Suomi pärjää!

EU – isäntä vai renki?

Monet tämän ajan haasteet eivät pysähdy valtioiden rajoille. Ympäristö- ja energiakysymykset, järjestäytynyt rikollisuus, veronkierto, ihmiskauppa ja pakolaisuus sekä monet muut ongelmat vaativat ratketakseen toimivaa yhteistyötä niin ihmisten kuin valtioidenkin välillä.

Rajat ylittävä yhteistyö rauhan ja vakauden edistämiseksi oli myös alun perin Euroopan unionin perustamisen taustalla oleva aate, kun Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin toisen maailmansodan ja holokaustin kauhujen jälkeen. Ikävä kyllä EU:n nykykehitys on johtanut monille eksyttäville sivupoluille.

Euroopan parlamentissa viettämäni vuodet todistivat minulle, että eurooppalaisessa yhteistyössä ja päätöksenteossa on rutkasti parannettavaa. Kasvava, raskas hallintokoneisto, liika byrokratia ja suuria jäsenvaltioita suosiva toimielinjärjestelmä ovat EU:n arkipäivää, puhumattakaan kaikista pienimmistä järjettömyyksistä kuten rallista Brysselin ja Strasbourgin välillä.

Talouskriisi viimeistään paljasti sen, että EU-jäsenvaltiot toimivat kukin kansallisten etujensa ajamina. Jäsenmaat välttelevät vaikeita rakenteellisia uudistuksia ja haluavat jättää oman taloutensa ongelmat muiden huoleksi. EU-rahastojen varoja käytetään väärin ja tehottomasti. Maahanmuuttokriisissäkin jäsenvaltiot vierittivät vastuitaan toisille.

Niinpä EU:n nykytilaan on saatava muutos. Eurooppalainen yhteistyö ei voi olla elämistä toisten jäsenmaiden kustannuksella, vaan jokaisen on huolehdittava vastuullisesta talouspolitiikastaan. Myös Suomen on nettomaksajana saatava enemmän irti EU:sta. Suomalaista työtä ja hyvinvointia on puolustettava ja unionin epäkohtiin puututtava rankalla kädellä.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Tuona aikana pitkälti ratkaistaan muun muassa suomalaisen maatalouden ja Suomen erityisolojen puolustaminen osana rahoituskehystä.

Linjaukset puheenjohtajakautenamme ovat muutenkin erittäin tärkeitä, koska Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on keskeisiä Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön syventäminen.

Perustava linjaero EU:ssa on, että toiset haluavat keskusvallan vahvistamista ja yhteisvastuun kasvattamista ja toiset pyrkivät säilyttämään jäsenvaltioiden itsenäisyyttä sekä omaa vastuuta mahdollisimman pitkälle. Kaipa sen voisi tiivistää niin, että toisille EU on isäntä, jota jäsenvaltiot palvelevat ja toisille renki, joka palvelee jäsenvaltioita.

Itselleni on tärkeää puolustaa Suomen itsemääräämisoikeutta ja vastustaa liittovaltiokehitystä. Vanhan kristillisdemokraattisen subsidiariteetti- eli lähipäätösperiaatteen mukaan EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Myös liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Yhteistyötä tarvitaan ennen kaikkea niissä asioissa, joissa se tuottaa lisäarvoa kansalliseen politiikkaan.

Budjettien, direktiivien ja asetusten keskellä ei saa kuitenkaan unohtaa oleellisinta. Tärkeintä on puolustaa Euroopan henkistä arvoperintöä, sillä se määrittää koko maanosan tulevaisuuden.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti tästä valtiopäivien avauspuheessaan osuvasti: ”Ja tärkein viimeksi: yhteiset arvomme, joista eurooppalainen henki rakentuu. On sanottu, että tuo henki on kotoisin kolmiosta Jerusalem, Ateena ja Rooma. Niiltä perityt uskonto ja eettisyys, kulttuuri ja järjestys ovat jalostuneet demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien Euroopaksi. Pidetään siitä kiinni.”

Ääriliikkeiden, populismin ja pelottelun aikakaudella on hyvä muistuttaa ja muistaa, mistä ennen kaikkea tulee pitää kiinni.