Blogi

RSS

Sanan- ja uskonnonvapaus vedenjakajalla

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ilmoitti eilen määräävänsä esitutkinnan aloitettavaksi Päivi Räsäsen pamfletista ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, jonka Suomen Luther-säätiö julkaisi vuonna 2004. Päivin kirjoitus on Raamattuun ja sen tulkintaan liittyvä, seksuaalisuutta ja avioliittoa koskeva kannanotto. Aiemmin poliisi oli jo päättänyt, ettei esitutkintaa aloiteta, koska kirjoitus ei täyttänyt kiihottamisrikoksen kriteereitä. Nyt valtakunnansyyttäjä yhteydenoton perusteella kuitenkin linjasi, että asiassa on syytä epäillä kiihottamista kansanryhmää vastaan ja esitutkinta aloitetaan.

Valtakunnansyyttäjän kanta on monella tavalla erikoinen, ja hyvin perustavanlaatuinen menneiden, nykyisten ja tulevien oikeuskäytänteiden näkökulmasta.

Ensimmäiseksi ristiriitaisuuteen epäillyn rikoksen ja tapauksen aikajänteen välillä kiinnitti huomiota Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskusta johtava professori Markku Jokisipilä. ”Tutkinnan kohteena on vuonna 2004 julkaistu kirjoitus ja epäilynä kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen [nykymuodossaan] kuitenkin lisättiin rikoslakiin vasta vuonna 2011. Tätä ennen voimassa ollut asetus puhui ’kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamisesta’, mistä nyt ei taida voida katsoa olevan kyse. Taannehtivan lainsäädännön kielto on keskeinen osa laillisuusperiaatetta”, Jokisipilä kirjoittaa Facebook-päivityksessään.

Valtakunnansyyttäjä Toiviaisen perustelu tälle ristiriitaisuudelle vie vielä oudommille vesille. Hänen mukaansa ”Jos joukkotiedotusvälineiden avulla julkaistussa viestissä epäillään olevan kansanryhmää vastaan kiihottamisen kaltaisia asioita, rikoksen tekoaika käsittää niin pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä.”
Tämähän tarkoittaa sitä, että kaikki se materiaali, mitä netissä, kirjastoissa, kirjakaupoissa, antikvariaateissa, kirpputoreilla ym. löytyy ja joka ei sovellu tähän aikaan on tuhottava. Muutoin syyllistytään rikokseen!

Konservatiivi-blogissa Asmo Maanselkä osuvasti vertaakin valtakunnansyyttäjän linjausta kolmannen valtakunnan kirjarovioihin ja epäilee, että aika monta hyllymetriä poltettavaa löytyy. Itse mietin, että mitenköhän olisi edes mahdollista poistaa internetistä sinne kerran joutunut materiaali.

Monet ihmiset ovat ottaneet viime päivien tapahtumista johtuen tyrmistyneenä yhteyttä. Joukossa on niitäkin, jotka ovat erimieltä Päivin kirjoituksen sisällön kanssa, mutta ovat äärimmäisen huolestuneita valtakunnansyyttäjän edesottamuksista sananvapauden kannalta. Valtakunnansyyttäjän uusi määrittely epäillyn rikoksen tekoaikaan – eli että se ulottuu niin ”pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä” – johtaisi massiiviseen jälkisensuuriin. Puhumattakaan uskonnon-, mielipiteen- ja vakaumuksenvapauden kaventumiseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomi on EU-puheenjohtajamaana korostanut oikeusvaltioperiaatetta, ja perusoikeuksien kunnioitusta yhteiskunnan toimivuuden kulmakivenä. Onko nyt käymässä niin, että ”hirsi on omassa silmässä” eli laillisuusperiaatetta venytetään ja sanan-, uskonnon- ja vakaumuksenvapautta kavennetaan? Saamieni viestien perusteella tätä tapausta seurataan ympäri maailmaa. Nyt sitten luodaan Suomi-kuvaa, nähtäväksi jää, millaista.

 

Kunnat haasteiden edessä

Kuntatalous on kriisissä lähes joka puolella Suomea. Vaikeuksissa eivät ole vain totutusti pienet ja keskisuuret kunnat, vaan myös maakuntien keskuskaupungit ja kasvukeskukset Helsinkiä lukuun ottamatta. Alijäämät huitelevat kymmenissä miljoonissa, ja monissa kaupungeissa on aloitettu yt-neuvottelut. Irtisanomisuhan alla on myös sote-henkilöstöä tilanteessa, jossa ihmetellään, mistä hoitajia ylipäätään on tarkoitus saada kaavailtua sitovaa henkilöstömitoitusta toteuttamaan. Puhumattakaan siihen tarvittavan rahan puutteesta kunnissa.

Osa kuntien alijäämästä selittyy verokortti- ja tulorekisteriuudistuksella ja verotulojen ns. rytmihäiriöllä. Vaikka vuosittaisen satunnaisvaihtelun poistaisikin, kokonaiskuva on synkkä. Kaikkiaan 190 kuntakonsernia tekee alijäämäisen tilinpäätöksen ja 88 kuntaa hakee talousongelmiensa vuoksi harkinnanvaraista valtionosuutta.

Sote-uudistuksen edelleen viivästyminen on sekoittanut kuntien pasmat. Siirtymistä ennakoineet ovat alibudjetoineet menonsa ja/tai epätoivon vimmalla investoineet omiin yksiköihin peläten – ihan syystä – maakuntauudistuksen vievän lähipalvelut.
Hallitus ei saa jättää kuntia ahdinkoon. Kuntien harteille ei pidä säätää uusia velvoitteita, edes hoitajamitoitusta, ilman riittäviä valtionosuuksia ja soten aikataulusta on tultava selkoa. Kunnissa on myös tehtävä valintoja. Mihin kaikkeen hupenevat verotulot tulevaisuudessa riittävät, kun väki vähenee ja ikääntyy ja hoivamenot kasvavat. Paine kuntien omiin sopeutustoimiin ja veroprosenttien korotuksiin lähivuosina on tuntuva.

Monissa kunnissa on laskettu erilaisten elinvoima- ja työllisyyshankkeiden varaan. Niin pitääkin, mutta samaan aikaan väestökehitys syö pohjaa hienoimmiltakin strategioilta. Viidennes Suomen kunnista on tilanteessa, jossa lapsia syntyy alle 20 vuodessa. Voidaanko alueiden kehitystä enää kääntää tai edes hidastaa?

Kaupungistumista on pidetty globaalina, vääjäämättömänä kehityskulkuna. Nyt kuitenkin sekä maailmalla että Suomessa ihmisillä näyttäisi olevan uudenlaista kaipuuta pienempiin yhteisöihin, pois suurkaupunkien kalliista ja ahtaasta asumisesta. Ylen tuoreen kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista toivoo valtion suitsivan kaupungistumista, ja lähes 80 prosenttia haluaa koko maan pysyvän asuttuna.

Kuntien viisas ja ennakoiva asuntopolitiikka, kaavoitus ja hyvät peruspalvelut luovat edellytyksiä viihtyisälle ja houkuttelevalle asuinympäristölle. Ilman työpaikkoja ei vetovoimaa ole, joten yrittämisen edellytyksiä on myös tuettava. Seudullisesti tarvitaan yhteistyötä monipuolisen koulutustarjonnan ja yritysten työvoimatarpeen huomioimisessa. Kolmannen sektorin kanssa pystytään huolehtimaan harrastus- ja virkistysmahdollisuuksista. Ikäihmiset ovat monen kunnan voimavara jo nyt; aktiivisia vapaaehtoistoimijoita, jotka ovat korvaamattomia paikallisessa kulttuuri- ja harrastustoiminnassa.

Tutkimusten mukaan lähes joka kolmas haaveilee asuvansa haja-asutusalueella, kun taas kaupunkien keskustaan haluaa asumaan vain joka kymmenes. Kuitenkin suurten kaupunkien politiikka pyrkii yhä tiiviimpään rakentamiseen ja keskittämiseen, ja viime aikoina on ollut muodikasta perustella tätäkin ilmasto- ja ympäristösyillä. Aalto-yliopiston tutkimus osoitti, että ahtaan kaupunkiasumisen päästöt ovat kaikilla osa-alueilla suuremmat paitsi yksityisautoilussa. Joten aluekehityksen kelkan kääntämiselle löytyy niin tunne- kuin järkiperusteet. Se on eri asia, onko hallituksessa olevilla poliittisilla puolueilla halua vastata kansalaisten toiveisiin.

Identiteettipolitiikkaa maidolla

Helsingin valtuustosta kuuluu kummia. Siellä päätettiin päiväkotilasten, koululaisten, opiskelijoiden ja vanhusten puolesta, mitä heidän passaa syödä tulevaisuudessa. Ei juurikaan maitoa ja lihaa, sillä niiden käytön puolittamiseen vuoteen 2025 tähdänneen aloitteen tavoitteet aiotaan huomioida kaupungin tarjoamissa ruokapalveluissa.

Ei liene yllätys, että primus moottorina hankkeessa toimi vihreiden valtuustoryhmä, josta tosin kokoomuslainen valtuutettu pyrki astetta puhdasoppisemmaksi vaatimalla totaalikieltoa maidolle!

Linjaus on kuulemma osa kaupungin päästövähennys­ohjelman toteuttamista. Siis sen samaisen kaupungin, joka on suurin kivihiilen tupruttaja Suomessa. Helsingin omistama yhtiö polttaa tällä hetkellä enemmän kivihiiltä kuin yksikään muu energiayhtiö Suomessa. Sitä kuluu miljoona tonnia vuodessa. Kaupungin energiapolitiikasta ja sen tulevaisuudesta puhuminen on varmaan sen verran kiusallista, että mukavampi keskittyä ruokalautasiin.

Keskustelussa sentään joku muisti, että ulkomailta rahdatun soijan ja ns. kaurakermojen sisältämien palmuöljyjen hiilijalanjäljet ovat varsin mittavat, semminkin jos sademetsää on plantaasien alta raivattu. Jopa terveys­vaikutuksista voidaan perustellusti olla montaa mieltä.

Entäpä kun ikäihminen jättää piintyneiden makutottumustensa vuoksi kotipalvelun uudet ruuat syömättä ja ravinnon saanti ja sitä myöden terveydentila heikkenee. Joku huolestui allergioista ja ravintosuosituksista, ja toinen epäili koko ilmastonmuutosta.

Ihmispolo syyllistettiin argumenteissa ainoaksi nisäkkääksi, joka täysi-ikäisenäkin juo toisen eläinlajin maitoa. Siinä vaiheessa oli varmaan paikallaan muistuttaa, että ”ihminen on myös ainoa eläinlaji, joka keskustelee asiasta kaupunginvaltuustossa!”

Helsingin valtuuston poukkoileva keskustelu on kuvaavaa tämän päivän identiteetti­politiikalle. Tähänkin asti Helsingin ruokapalveluissa on ollut tarjolla kasvisvaihtoehdot ja vegaaniruuat.

Ihmisten valinnanvapautta ruokavalionsa suhteen on kunnioitettu, ja samalla pidetty huolta monipuolisesta, ravitsevasta ja kustannus­tehokkaasta ruokatarjoilusta. Tämä ei osalle päättäjistä riitä.

Maatalous ja ruuantuotanto haluttiin jälleen istuttaa ilmastosyyllisten penkille. Jos ei nyt koko maailma, niin ainakin Helsinki pelastuu luopumalla maidosta ja lihasta. Tätä päätöstä ei pidä jättää kansalaiselle itselleen, vaan tiedostavin kansanosa voi tehdä sen toisten puolesta. Näinhän se on kaikissa totalitaarisissa ideologioissa.

Surullisinta näissä keskusteluissa on se, että suomalaisen maatalouden mittavat mahdollisuuden hiilen­sidonnassa ja kiertotaloudessa halutaan tyystin sivuuttaa.

Ulkomailta tuodut eksoottiset bataatit, hirssit ja maissit syrjäyttävät kouluruuassa kotimaiset perunat, juurekset ja viljat. Soija ja tofu kirii lähiruuan edelle.

Julkisilla hankinnoilla, joissa vaatimalla mm. suomalaisen tuottajan noudattamia eläinsuojelu- ym. kriteerejä, voitaisiin suunnata ruoka­palveluiden hankintoja kotimaisille tuottajille ja lähiruokaan. Samalla tulisi huolehdittua hiilijalanjäljestä, puhtaasta ja ravitsevasta ruuasta ja kotimaisen tuotannon tulevaisuudesta.

Voi kun me kuntapäättäjät ymmärtäisimme, miten paljon hyvää voimme halutessamme saada aikaa. Sen sijaan, että uppoamme Helsingin tyyliin yksisilmäiseen identiteetti­politiikan suohon.

Uhkaako alueellinen energiaköyhyys?

Hallituksen budjettiesitys kurittaa harvaanasutulla maaseudulla eläviä. Erityisesti energiaverotuksen kiristäminen tuntuu haja-asutusalueilla, sillä se iskee asumiseen, liikenteeseen ja yrittämiseen. Liikennepolttoaineiden veronkorotukset ovat selkeä aluepoliittinen lisävero, koska maaseudulla ei ole julkista liikennettä vaihtoehtona. Kansalaisten kiukkua on lisännyt, että samaan aikaan monet sähköverkkoyhtiöt korottavat sähkönsiirtomaksujaan.

Vielä kevään vaalikeskusteluissa useampikin nykyisistä hallituspuolueista lupasi vaikuttaa energiaköyhyyden ehkäisyyn. Osa keinoista, kuten alueellinen hinnan sääntely, ei varmaan menisi läpi markkinataloudessa. Sen sijaan viranomainen voi säännellä mm. sijoitetun pääoman tuottoa.

Sähkön jakeluverkkoyhtiöt ovat monin paikoin yli-investoineet maakaapeleihin parantaessaan toimitusvarmuutta. Näissä investoinneissa kustannustehokkuus ei aina ole ollut prioriteetti. Suomessa suurin sallittu tuotto sijoitetulle pääomalle on yli kuusi prosenttia, kun se esimerkiksi Ruotsissa on reilut kaksi prosenttia. On hyvä, että hallitus aikoo nyt tarkastella sekä tuottoa että hintavertailuun käytettävää ajanjaksoa. Nämä ovat kuitenkin keinoja, jotka vaikuttavat vasta viiveellä ja välillisesti sähkönkuluttajan kukkaroon.

Joissakin Itä-Euroopan maissa energian hinta on porrastettu kotitalouden tulojen mukaan. Suomessa ei ole koskaan ollut halua sotkea sosiaali- ja energiapolitiikkaa keskenään. Sen sijaan meillä kannattaisi tutkia sähköverotuksessa siirtymistä Ruotsin malliin. Siinä harvaan asutuilla seuduilla on alempi sähkövero, joka vaikuttaa suoraan energian loppuhintaan.

Naapurimaassamme sähköveron noston yhteydessä vuonna 2017 Pohjois-Ruotsin asukkaat saivat kolmanneksen verohelpotuksen sähköverosta. Ruotsin vuoden 2018 hinnoissa ruotsalainen maksoi normaalisti sähköveroa 32,5 äyriä/kWh, mutta Pohjois-Ruotsissa vero on vain 22,9 äyriä/kWh.

Sähköveron laskeminen ei välttämättä aiheuttaisi edes samassa suhteessa lovea valtion sähköveron tuottoihin, vaan saattaisi jopa kasvattaa kokonaiskertymää. Edullisempi sähkön hinta saattaisi nimittäin houkutella siirtymään esimerkiksi öljylämmityksestä sähköllä toimiviin ilmalämpöpumppuhin tai maalämpöön. Tämä nopeuttaisi siirtymistä öljylämmityksestä ekologisempiin ja vähäpäästöisempiin vaihtoehtoihin.

Nythän tilanne on päinvastainen, kun jatkuvasti nousevat suuret sähkön siirtomaksut ja korkeat verot tekevät öljystä lämmityslähteenä edelleen houkuttelevaa, mikä ei edistä Suomen hiilineutraalisuustavoitteita. Esimerkiksi Vihreiden valta-alueella Helsingissä kaukolämpöä tuotetaan pääosin kivihiilellä. Omakotitalossa asuvan siirtyminen ilmalämpöpumppuun tai maalämpöön on siksi etenkin pääkaupungissa erittäin ympäristöystävällinen valinta, vaikka sitä ei alueellisella sähköveron porrastuksella tuettaisikaan.

Sähköverokeskustelussa ei kyse ole pelkästään asumisen hinnasta, vaan koko kansantaloudessa pyörivästä ostovoimasta. Oma koti on edelleen suomalaisen elämän kallein hankinta, ja suhteessa käytämme asumiseen enemmän kotitalouden varoja kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa asuva.

Alueellinen ja ihmisryhmien välinen epätasa-arvo uhkaa kasvaa. Esimerkiksi kerrostalossa kasvukeskusten liepeillä vuokralla asuvan lapsiperheen tuloista asuminen vie noin viidenneksen, kun vanhassa omakotitalossa yksin asuvalla eläkeläisnaisella asumismenot voivat nielaista lähes puolet käytettävistä tuloista.

Kehitykseen olisi syytä puutua, mutta sen sijaan hallitusohjelmassa on entisestään asumisen kustannuksia kiristäviä kirjauksia kuten asuntolainan korkojen verovähennyksen poistaminen ja kotitalousvähennyksen rajaaminen. Kotitalouksien ahdinkoa ei tule lisätä, vaan on huomioitava kokonaisuus; niin asumismenot, veronkorotukset, lämmitystapamuutokset kuin verovähennysten leikkaukset.

Kohtuus kaikessa

Eduskuntakauden alkua on hallinnut keskustelu kohtuullisuudesta. Kansalaisten oikeustajuun ei mahdu, että valtionyhtiön johtamisesta maksetaan enemmän kuin valtion johtamisesta.

Postin lisäksi tikun nokkaan on joutunut myös Veikkaus, jossa siinäkin bonusjärjestelmät kannustavat johtoa voitontavoitteluun peliongelmaiset ja vastuullisuuden unohtaen. Kohun saattelemana näihin vääristymiin varmaan syksyn mittaan korjauksia tehdäänkin.

Sen sijaan hallituksen omat kohtuuttomuudet ovat jääneet varsin vähälle huomiolle. Rinteen hallitukseen on palkattu ennätysmäärä poliittisia erityisavustajia ja valtiosihteereitä sekä nostettu näiden palkkoja. Määrä on noin kaksinkertainen Sipilän hallitukseen verrattuna, ja EU-puheenjohtajuudella on perusteltavissa vain pieni osuus.

Tällä päätöksellä hallituspuolueet käytännössä siirsivät puoluetoimistojen ja ryhmäkanslioiden kovapalkkaisimpien työntekijöiden palkkakustannukset valtioneuvostolle. Kyseinen järjestely on todellisuudessa piilopuoluetukea, vuositasolla noin 9 miljoonaa euroa.

Siirtämällä henkilöstökuluja valtiolle hallituspuolueet voivat säästää merkittäviä summia varsinaisesta puoluetuestaan. Näitä rahoja ko. puolueet voivat sitten käyttää muuhun toimintaan, kuten vaalikampanjoidensa rahoittamiseen.

Hallituspuolueiden saamaa tukea tällä tavoin lisäämällä samalla merkittävästi kasvatetaan kuilua oppositiopuolueiden mahdollisuuksiin saada omaa sanomaansa esille. Varsinainen puoluetukihan maksetaan vaaleissa saadun kansanedustajamäärän mukaan, ja on siinä mielessä tasapuolinen kaikille puolueille.

Rinteen hallituksen toimintatapa ei sen sijaan ole tasapuolista eikä demokraattista. Hallituspuolueet pyrkivät näin sementoimaan oman valta-asemansa. Tämä järjestely ei ole myöskään läpinäkyvää. Kansalaisilla on oikeus tietää, miten heidän maksamiaan veroja käytetään puoluetoiminnan tukemiseen.

Varsinaisen puoluetuen lisäksi eduskuntapuolueet saavat tukea monella eri tavoilla. Eduskuntaryhmiä tuetaan ryhmäkanslioiden saaman tuen ja avustajien palkkakustannusten muodossa. Poliittiset nuorisojärjestöt saavat oman tukensa, samoin poliittiset ajatushautomot. Kaiken kaikkiaan puolueiden poliittista toimintaa tuetaan vuositasolla noin 56 miljoonalla eurolla.

Puoluetukijärjestelmää voitaisiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi ja läpinäkyvämmäksi yhdistämällä kaikki erilaiset puoluetuen muodot yhdeksi poliittisen toiminnan tueksi. Samalla puoluetukea voitaisiin kohtuullistaa merkittävästi.

Uudistettu tuki jaettaisiin tasaisesti puolueille vaalituloksen mukaisesti, eduskunnan ulkopuolisia puolueita unohtamatta. Puolueet tai mahdolliset puolueiden ulkopuoliset eduskuntaryhmät voisivat sitten käyttää saamansa rahoituksen puolueen toimintaan ja demokraattisen tehtävänsä toteuttamiseen sekä tarvittavan henkilöstön palkkaamiseen oman harkintansa mukaisesti.

Puolueiden nuorisojärjestöjen, naisjärjestöjen, ajatushautomoiden, ryhmäkanslioiden ja ministereiden esikuntaan kuuluvien henkilöiden palkkaus kustannettaisiin kaikki samasta tuesta. Naisten, nuorten tai alueellisen toiminnan varmistamiseksi näiden tahojen saamaa summaa voitaisiin toki ohjata vaadittavalla minimiprosentilla kuten osin nykyäänkin.

Ehdotettu uusi tukijärjestelmä olisi oikeudenmukainen ja demokraattinen. Se vastaisi kansan vaaleissa ilmaisemaa tukea ehdokkaille ja heidän edustamilleen puolueille.

Syksyn mittaan hallituksella on siis oiva näytön paikka kohtuullisuuden kunnianpalautuksessa niin johtamissaan valtionyhtiöissä kuin omissa ministeriöissään. Rinteen hallitus voi nyt näyttää suuntaa ja uudistaa samalla koko puoluetukijärjestelmän.

Ilmastotolkkua

Suomalaiset arvostavat puhdasta ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta. Samoin valtaosa hyväksyy ajatuksen siitä, että kestävällä tavalla käytettynä luonnon antimet ovat myös hyödynnettävissä. Vanha viljelyn ja varjelun periaate elää sisimmässämme.

Sen sijaan ympäristöön liittyvä ilmastokeskustelu jakaa kansaa ja siitä on tullut osa ns. identiteettipolitiikkaa. Ihmisten huoleen maapallon tilasta ei pidä suhtautua vähätellen tai välinpitämättömästi. Kuitenkaan ilmastonmuutoksesta ei saa tehdä keppihevosta, jonka varjolla toteutetaan värittynyttä ideologiaa.

Moni hieraisi silmiään lukiessaan eräiden tahojen suosituksesta asettaa Suomessa lapsiluvun vähentäminen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Väestönkasvu meillä ei ole ongelma, vaan sen puute. Suomi harmaantuu ja tarvitsisimme kipeästi hyvinvointiyhteiskuntaan työntekijöitä verojen ja eläkkeiden maksajiksi puhumattakaan siitä inhimillisestä ilosta, mitä lapset tuovat. Lisäksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on koulutettu ja innovatiivinen väestö eli me voimme olla kokoamme suurempia toimijoita maailman haasteisiin vastatessa.

Samoin joidenkin mielestä Suomessa ei saisi enää harjoittaa maataloutta tai kestävää metsäpolitiikkaa, joka on moninkertaistanut metsiemme kasvun ja kasvattanut hiilinieluja. Samaan aikaan metsäpalot raivoavat Amazonilla ja Siperiassa tuottaen valtaisat kertapäästöt.

Jos valtio alkaa määrätä lapsiluvun tai mitä kukin syö, ollaan matkalla kohti totalitääristä järjestelmää. Sen sijaan, järkevä tapa ohjata yhteiskunnan ja yksilön valintoja on esimerkiksi julkisten hankintojen ja kulutusta ohjaavan kannustavan veropolitiikan muodossa. Ruokavaliomuutoksiin kannustetaan vihannesten ja kasvisten alemmilla alv-kannoilla kotimaisuuden korostamista unohtamatta. Energiansäästöön puolestaan ohjataan vaikkapa lämpöpumppujen alemmalla arvonlisäverolla.

Elinkeinoelämä ympäri maailmaa on jo huomannut, että fossiilivapaa energiantuotanto ja muut ilmaston kannalta paremmat ratkaisut ovat myös tuottoisaa liiketoimintaa. Suomi ei ole tässä tuotannon muutoksessa pelkästään häviäjä vaan myös hyötyjä, sillä monet suomalaiset teollisuusyritykset ovat ilmastoystävällisemmän teknologian edelläkävijöitä. Puhumattakaan metsäosaamisesta, jossa meillä on paljon annettavaa myös kehitysyhteistyön kautta kolmansiin maihin.

Suomen tärkein rooli ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisussa, on kehittää ja tarjota teknologisia innovaatioita ja toimintamalleja maailmalle. Ilman positiivista, ratkaisukeskeistä asennetta maailman ongelmiin, ajaudumme helposti passiivisuuteen ja fatalismiin. Tässä ajassa tarvitaan toivon näköaloja ja Lutherin asennetta: ”Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istutan omenapuun”.

Yksi risti kaksi – kenelle pennit miljoonaksi?

Suomen rahapelimonopoli, jota valtionyhtiö Veikkaus pyörittää, on joutunut myrskyn silmään. Rahapelaamisen yksinoikeutta ei tällä kertaa uhkaa EU, jota takavuosina pidettiin palveluiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden nimissä erilaisten kansallisten monopolien innokkaimpana alas ajajana.

”Se ei ole mitä tahansa bisnestä!” jyrisi nykyinen brexit-pääneuvottelija Michel Barnier toimiessaan sisämarkkina- ja palvelukomissaarina vuosina 2009–2014.

Tuolloin komissio linjasi, että monopolilla on oikeutuksensa, jos jäsenvaltio katsoo sen olevan tehokkain tapa rahapelaamiseen liittyvien riskien ja haittojen torjunnassa.

Tärkeintä on, että valittu järjestelmä estää rahanpesun ja terrorismin rahoituksen ja toimii rahapeliongelmien ehkäisyssä ja peliongelmaisten auttamisessa.

Se, että valtion rahapelimonopoli tuottaa siinä sivussa yhteiskunnalle yleishyödylliseen toimintaan varoja, ei koskaan ole ollut sen oikeutuksen perusta EU-kontekstissa.

Kesän kohu nousi Veikkauksen kehnosta mainonnasta, jonka voisi jopa tulkita vähätelleen peliongelmaisten ahdinkoa.
Taustalla on kuitenkin epäonnista mainoskampanjaa isompi haaste. Ulkomainen laiton nettipelaaminen lisääntyy koko ajan. Veikkaus taistelee markkinaosuuksistaan yhä voimakkaammalla mainonnallaan ja lisäämällä peliautomaatteja.
Saman aikaan peliongelmaisten määrä kasvaa, ja vieläpä erityisesti pienituloisten ja monien elämänhallinnan ongelmien kanssa kamppailevien joukossa.

Tässä tilanteessa on monenlaisella motiivilla huutelijoita, joiden mukaan rahapelimonopoli on tiensä päässä.
Peliriippuvaisten ahdinko ei oikeasti liikuta sen paremmin ulkomaisia peliyhtiöitä kuin omista voitoistaan kiinnostuneita ammattipelaajia puhumattakaan rahanpesumahdollisuuksia tähyävistä rikollisista.

Rahapelimarkkinoiden vapauttaminen tarkoittaisi voittojen yksityistämistä ulkomaisille peliyhtiöille ja kasvavien haittojen jäämistä veronmaksajien kontolle.

Ruotsin mallin mukaista lisenssijärjestelmää on myös esitetty ratkaisuksi. Siinä yhtiöt maksavat peliveroa tai vastaavaa maksua oikeudestaan toimia maan markkinoilla. Selvää on, että lisääntynyt tarjonta kasvattaa aggressiivista mainontaa, pelaamista ja siten haittoja. Markkinoille tuodaan myös pelejä, jotka ovat yhä koukuttavampia ja houkuttelevat pelaamaan enemmän. Samalla valvonnan resursseja on kasvatettava, jotta lisenssin noudattamisen ehtoja voidaan valvoa.

Rahapelaamisen riskit ja haitat eivät siis katoa järjestelmää muuttamalla vaan entistä vastuullisemmalla toiminnalla. Pakollinen tunnistautuminen ja rajat pelattuihin summiin ja kellon aikoihin ovat hyvä alku peliongelmien paremmassa ehkäisyssä.
Ulkomaisten peliyhtiöiden laittoman markkinoinnin hillitsemiseksi ei ole tehty tarpeeksi, vaikka Euroopassa on maita, jotka blokkaavat luvattomien nettiyhtiöiden toiminnan.

Peliautomaattien määrää ja sijoittelua on myös harkittava uudelleen; tarvittaessa ne on siirrettävä kaupoista ja huoltoasemilta erillisiin, valvottuihin pelitiloihin.

Suuri osa peliongelmaisia auttavaan Peluuriin yhteyttä ottavista on juuri ”yksikätisten rosvojen” uhreja.
Peliongelmaisten auttaminen ja peliaddiktion ehkäisy tarvitsevat myös enemmän resursseja ja tutkimustietoa. Jo nyt tiedetään koko joukko tekijöitä, muun muassa värit, valot, voittojen rytmitys, jotka lisäävät pelaamista ja pelien koukuttavuutta. Vastuullinen toimija ei tarjoa niitä.

Juuri tällaisiin rajanvetoihin tarvitaan toimintansa uudelleen aloittavaa Veikkauksen eettistä neuvostoa, jonka toiminnassa itsellänikin oli vuosia sitten mahdollisuus olla mukana.
Vastuullisuus tarkoittaa tälläkin toimialalla ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevien ihmisryhmien suojelua ja haittojen rajaamista.

Mätäkuun juttuja

Kuten vanha kansa tietää heinäkuun 23. päivä alkaa mätäkuu, joka vuoteen 1995 löytyi merkittynä virallisista Helsingin yliopiston almanakoista. Vaan eipä löydy enää. Vielä seuraavana vuonna ihmiset haikailevat kadonneen mätäkuun perään, mutta sitten katajainen kansa tyytyi kohtaloonsa.

Wikipediakin jorisee mätäkuun historiaa Mesopotamiasta, koirakuusta, Egyptistä, Siriuksen tähtikuviosta ja muinaisista roomalaisista lähtien, mutta ei paljasta, kuka meiltä vei mätäkuun. Vaikka mätäkuun katoamiselle ei tunnu löytyvän syyllistä -paitsi ehkä EU, jota on syytä epäillä useimmissa asioissa – niin voisiko mätäkuun palauttamisesta tehdä kansalaisaloitteen, jossa vaadittaisiin asiasta kansanäänestystä.

Sieluni silmin näen kansanliikkeen syntymisen. Olisiko nimenä pro mätäkuu, mätäkuu takaisin -liike, tasa-arvoinen mätäkuu vaiko aito mätäkuu? Entä mätäkuu kaikille? Mätäkuu-mukit ja T-paidat sekä pinssit olisivat kuumaa keräilykamaa. ”Minäkin olen mätäkuu” kuulostaa tietysti T-paidassa himpun verran huonommalta kuin ”Je suis jours de chien”

Aamu -TV:n ja A-studioiden lähetyksiin kutsuttaisiin asian tiimoilta puolesta ja vastaan puhujia. Asiantuntija-rooleissa olisi varpumiestä ja sammakkometeorologia, ja jos linjasta vähän tingittäisiin, niin joku etymologian professori saatettaisiin ääneen päästää.

Kun vaadittavat 50 00 allekirjoitusta olisivat kasassa, niin kansalaisaloite luovutettaisiin eduskuntaan. Eduskunnassa kansanäänestystä esittäneet kansalaisaloitteet on yleensä ohjattu perustuslakivaliokuntaan, mutta Väyrysen euro-eroa vaatineessa kansalaisaloitteessa huomattiin, että on tarpeellista pyytää myös ns. substanssivaliokunnan näkemys. Todennäköisesti puhemiesneuvosto joutuisi kokoontumaan asian tiimoilta parikin kertaa, sillä asiantuntijavaliokunnaksi olisi tunkua.

Sosiaali- ja terveysvaliokunta perustelisi rooliaan tässä asiassa iät ajat toteennäytetyillä terveydellisillä haittavaikutuksilla, joita mätäkuulla on ollut. Kansa on aina tiennyt, että mätäkuun aikana haavat tulehtuvat ja märkivät eikä sairaaloihin mielellään tulla silloin leikkauksiin.

Maa- ja metsätalousvaliokunta puolustaisi asemaansa asiantuntijaelimenä, koska kansanperinteessäkin tunnetaan paitsi piimää mätäkuussa lypsävät lehmät niin myös siikasten aiheuttamat pistot ja haavat rukiin ja ohran leikkaamisen yhteydessä.

Talousvaliokuntakaan ei luovuttaisi asiantuntijavaliokunnan asemaa helpolla. Eduskunnan työjärjestyksessä matkailuasiat kuuluvat sen rooteliin, vaikka pahat kielet kertovat, että asiantuntemusta ei matkustamisesta Arkadianmäeltä puutu mistään valiokunnasta. Talousvaliokunta tekisi kansainvälisiä vertailuja mm. Skotlannissa Loch Nessin järvessä asustavasta vesipedosta, josta on aina havaintoja parhaimman matkailukauden eli mätäkuun aikana. Ajatelkaa, mitkä mahdollisuudet matkailussa Suomessa on tällä saralla. Kymmenet tuhannet järvemme saavat oman nimikkolieronsa!

Olipa asiantuntijavaliokunta sitten mikä tahansa edellä kuvatuista tai joku muu, olen varsin vakuuttunut, että runsaan asiantuntijakuulemisen pohjalta valiokunnan mietintö puoltaa mätäkuun palauttamista ja kansanäänestyksen järjestämistä. Oikeusministeri varmistaisi, että mätäkuun palauttamisen vaikutukset kielelliseen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja Ahvenanmaan asemaan tulee mahdollisessa lainvalmistelussa huomioida. Valtioneuvoston kanslia vielä tarkistaisi, tulisiko asiasta notifioida myös EU:n komissiota.

Kansalaisaloite saa eduskunnan yksituumaisen tuen suuressa salissa. Koko Eurooppa seuraa sitten henkeään pidätellen, miten Suomen kansanäänestyksessä mätäkuusta käy. ”Kyllä”- äänten vyöry nostaa pörssikursseja, kun kaikki edellä kuvatut hyödyt kansakunnalle ovat saavutettavissa ja heijastusvaikutuksia tulee myös aluetalouteen.

Joten ei muuta kuin nimiä keräämään kansalaisaloitteeseen mätäkuun palauttamisen puolesta. Hyvää mätäkuuta kaikille!

Avioerokurssille?

Aprillipäivän tienoilla uutisoitu pakollinen avioerokurssi tanskalaisille taisi monella median seuraajalla mennä päivän vedätysjuttujen laariin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aprillipila, vaan huhtikuun ensimmäisestä päivästä lähtien avioeroa hakevien alaikäisten lasten vanhemmat ovat joutuneet osallistumaan netissä pakolliselle erokurssille. Tanskan uusi avioerolaki pitää sisällään alaikäisten lasten vanhemmille velvoittavan kolmen kuukauden harkinta-ajan, jonka aikana verkkokurssi ”Yhteistyö avioeron jälkeen” tulee suorittaa tai muutoin avioliitto jää voimaan.

Vapaamielisille juuteille lapsiperheiden avioerot eivät ole enää ilmoitusasia, vaan vanhemmat halutaan miettimään, miltä avioero näyttää lasten näkökulmasta. Samalla on toki tarkoitus antaa eväitä kommunikointiin perheessä eroprosessin aikana ja sen jälkeen, sekä lievittää erovanhempien mahdollisia ristiriitoja vaikkapa lastenkasvatuksessa. Itse nettikurssin suorittamiseen aikaa ei juuri tuntia enempää tuhraannu, mutta sovelluksen kautta on mahdollisuus saada apua asiantuntijoilta ja vertaistukea muilta vanhemmilta.

Suinpäin lakia ei muutettu, vaan sitä edelsi Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden huolellinen kolmen vuoden seurantajakso avioerokurssista noin 2600 vapaaehtoisen vanhemman kontrolliryhmälle. Tutkijoiden mukaan tulokset olivat ”järisyttäviä”. Kurssin suorittaneiden vanhempien ahdistus- ja masennusoireet ja jopa sairauspoissaolot vähenivät verrattuna kurssia käymättömään verrokkiryhmään. Siitä ei kerrottu, peruuntuiko avioero joidenkin kohdalla kokonaan. Ainut kritiikki uutta lakia kohtaan on ollut huomio siitä, että jo yli puolet tanskalaisista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolelle, eikä tuore laki kosketa näiden lasten vanhempia.

Miksi yhteiskunta sitten kiinnostui avioeroista? Tanskassa vuonna 2018 avioliitoista 46,5 prosenttia päätyi eroon, ja alaikäisten vanhemmat pystyivät aiemmin saamaan eron vaikka viikossa. Aika moni asia jää nihkeissä tunnelmissa sopimatta, ja lapsista tulee pahimmillaan välikappaleita ex-puolisolle kostettaessa. Oikeusteitse selvitellään tuhansia huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa riita-asiaa vuosittain, näin muuten myös Suomessa. Lapset kärsivät vanhempien riitaisissa eroissa; psykologien ja oppilashuollon tukipalveluita tarvitaan entistä enemmän. Vanhempien stressi ja ahdistus näkyy työstä poissaoloina. Sanalla sanoen avioerot tulevat yhteiskunnalle kalliiksi ja huonosti hoidetut avioerot sitäkin kalliimmiksi. Jos avioliitto onkin kahden kauppa, niin lapsiperheen avioero koskettaa kokolailla laajaa ihmispiiriä.

Tanskan mallia tulisi mielestäni Suomessakin harkita. Avioerot koskettavat meilläkin noin 30 000 lasta vuosittain. Aikuisen tulisi olla joka käänteessä pienten puolella, ja pyrkiä avioliittoneuvonnan ja ulkopuolisen tahon kautta ensisijaisesti etsimään apua ja välttämään avioero. Jos se ei ole mahdollista, niin lapsen tilanne tulisi erotilanteessa nykyistä paremmin huomioida vaikka sitten velvoittavalla erokurssilla..

Eurobudjetista uusi rahareikä?

Suomen EU-puheenjohtajuuskaudelle on kasaantumassa merkittävä määrä talous- ja rahaliitto EMU:n syventämiseen tähtääviä hankkeita. Euroalueen oma budjetti, yhteinen talletussuoja pankeille ja Euroopan vakausmekanismin eli kriisirahasto EVM:n uudistaminen ovat pitkin kevättä kaikessa hiljaisuudessa edenneet kansallisten ja EU-vaalien katveessa.

Yhteisvastuun ja yhteisen budjettirahoituksen lisäämisen innokkaimpia puolestapuhujia on Ranskan presidentti Macron, joka yltiöfederalistisia pyrkimyksiä mm. yhteisestä valtiovarainministeristä ja -ministeriöstä on muiden maiden toimesta hillitty. Yhtä kaikki esitykset mm. euroalueen budjetista tarkoittavat kahden nopeuden Eurooppaa ja EMU:n asettamista EU:n syventymiskehityksen tienraivaajaksi. Melko selvää on myös se, että nettomaksajamaana Suomella on uusia rahareikiä edessään.

EU-budjetin sisälle ollaan rakentamassa omaa euromaiden budjettia, jonka aiottu kokoluokka 17 miljardia seitsemälle vuodelle jäi vielä toistaiseksi auki. Ranskan ajama budjetin ulkopuolinen rahoitusväline, jota budjettiraamit eivät olisi rajoittaneet, saatiin ainakin toistaiseksi estettyä.

Budjetista on tarkoitus tukea euromaiden kilpailukyvyn ja rakenneuudistusten edistämistä, mm. nuorisotyöttömyyden vähentämistä. Jo tarkoitus on periaatteellisesti ongelmallinen. Miksi muiden maiden pitäisi maksaa rakenteelliset uudistukset, jotka kuuluvat poliittisine linjauksineen jäsenmaiden vastuulle? Ja toisaalta, jos hallitus ja politiikka jäsenmaassa vaihtuu, peritäänkö rahat pois vai tuleeko komissiosta jäsenmaan politiikan päällepäsmäri.

On myös varsin selvää, että euroon kuulumattomat maat eivät halua sen rahoittamiseen osallistua. Se, miten varat kerätään, on muutoinkin auki. Puhumattakaan siitä, miten eurobudjetin varoja jaetaan jäsenmaiden kesken. Ainut asia mikä vaikuttaa varmalta on se, että eurobudjetti kasvattaa EU:n kokonaisbudjettia ja siten Suomen nettomaksuosuutta.

Euroopan vakausmekanismista ja sen muutoksista on myös tulossa suuri päänsärky. Tarkoitus on, että rahaston päätöksiä voitaisiin tehdä pahoissa pankkien kriisitapauksissa määräenemmistöllä, kun ne nyt vaativat jäsenmaiden yksimielisyyttä. Tämä on erittäin ongelmallista Suomenkin kansallisen budjettisuvereniteetin kannalta, sillä päätöksiä taloudellisten vastuiden kasvattamisesta voitaisiin tehdä vastoin tahtoamme. Suomen on puheenjohtajamaana uskallettava sanoa myös ”ei”, silloin kun kansallinen etu sitä vaatii.