Blogi

RSS

Onko maaseudun näivettyminen luonnonlaki?

Alueiden tasapuolinen kehittäminen ja elinvoimaisen maaseudun turvaaminen on yksi tärkeimmistä tulevaisuuskysymyksistä Suomessa. Monet alueet ja kunnat ovat huolissaan alati etenevästä väestökadosta sekä voimistuvasta kaupungistumisesta ja alueiden eriytymisestä. Kasvukeskuksissa asuntojen hinnat karkaavat nuorten perheiden ulottumattomiin ja muualla hinnat ovat romahtaneet.

Muuttotappio ja alhainen syntyvyys aiheuttavat puolestaan palveluiden kuten lähikouluverkon ja terveysasemien karsimista, kauppojen ja postipalveluiden katoamista sekä viranomaispalveluiden keskittymistä entisestään. Lisäksi kunnallisverotuksen verotaakka on keikahtanut aivan ympäri. Ne kunnat nostavat eniten veroja, joissa väki vähenee ja ikääntyy ja verotulot pienenevät. Näin terveys- ja koulutus- ja tuloerot kasvavat. Suomi on jakaantumassa menestyviin ja menehtyviin muuttovoitto ja -tappioalueisiin.

Onko tämä näivettymisen kierre joku luonnonlaki? Eikö politikka mahda mitään? Istuva hallitus ei ainakaan ole ottanut tätä kehityksen kääntämistä kärkihankkeekseen. Hallitusohjelmassa puhutaan kauniita elinvoiman ja toimintakyvyn vaalimisesta koko Suomessa, mutta konkreettiset toimet ovat yksittäisiä ja vaatimattomia. Lisäksi tiukat ilmastotavoitteet maksatetaan lämmitys- ja liikennepolttoaineiden hinnankorotuksilla, jotka iskevät haja-asutusalueiden ihmisiin, yrityksiin ja elinvoimaan.

Alueellisen eriarvoistumisen tulee puuttua ja katsoa, mitä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa on tehty. Naapurimaassamme Norjassa on luotu järjestelmä, jonka keinoin koko maa kyetään pitämään asuttuna ja syrjäisimmillä seuduilla on tarjolla palveluilta.

Siellä esimerkiksi vastavalmistunut voi saada opintovelkaansa anteeksi 2 600 euron arvosta vuosittain, jos hän muuttaa työskentelemään tietyille harvaan asutun maaseudun alueille. Sen lisäksi valtio myös maksaa kustannukset, jotka syntyvät uuteen asuinpaikkaan muuttamisesta. Vaihtoehdon houkuttelevuutta lisää myös se, että osassa Pohjois-Norjan alueista on matalampi veroprosentti ja sähkövero. Nämä kaksi porkkanaa ovat myös Ruotsissa käytössä. Norjassa yrityksiä lisäksi houkutellaan poistamalla näillä alueilla uusilta yrityksiltä työnantajamaksuja.

Suomessakin on luotava veto- ja pitovoimaa. Maaseutualueilla sijaitsee noin 30 prosenttia kaikista Manner-Suomen yrityksistä ja pk-yrityksistä. Kasvupotentiaalia on, mutta mm. sopivan työvoiman saatavuus rajoittaa monen yrityksen kasvua. Joten luodaan verohuojennusjärjestelmä harvaan asutulle alueelle työn perässä muuttavalle. Tämä ”syrjäseutuvähennys”, kuten muutkin verovähennykset, tulisi uudistaa valtion varoista maksettavaksi, sillä nykyisellään kunnat kärsivät vähennyksistä verotulojen pienentymisenä.

Entä ”syrjäseutulisä” helpottamaan julkisen puolen rekrytointia? Alueellistamista koskevaan lainsäädäntöön tulee ainakin kirjata tavoitteita, jotka edistävät niin paikkariippumattoman kuin monipaikkaisen työn kehittämistä. Tällä hetkellä ei ole nähtävissä hallitukselta strategista näkemystä ja tahtotilaa valtion alueellisesta toiminnasta. Jos joku valtion toiminto maakuntaan siirretäänkin, niin henkilöstön vastustukseen se toimivat komentoketjut omaavaa armeijaa lukuun ottamatta tuntuu kaatuvan.

Lisäksi tarvitaan nykyisten keinojen tehostamista kuten hyviä liikenneyhteyksiä, monipuolista alueellista koulutustarjontaa ja yritysten investointien tukemista ja takaamista.

Kaupungistuminen nähdään usein väistämättömänä kehityskulkuna, johon Suomenkin on lopulta alistuttava. Näin ei ole, vaan suunta on käännettävissä, jos poliittista tahtoa löytyy.

Mistä rahat?

Vaalikauden aluksi saatiin hallitukselta suuntaviivat kaivattuihin perhevapaauudistukseen ja vanhuspalvelulain hoitajamitoitukseen. Molemmat ovat tarpeellisia vauvapulasta kärsivässä ikääntyvässä Suomessa. Hallitukselle on annettava tunnustusta, että kotihoidontukeen ei koskettu. Lopullisessa lakiesityksessä on pidettävä vielä huoli siitä, että joustot säilyvät ja isä ja äiti löytyvät sanoinakin lainsäädännöstä.

Esitysten rahoitus on vain herättänyt kysymyksiä. Yrittäjien huoleen perhevapaiden kustannusjaosta vastattaisiin mielestäni parhaiten mallilla, jossa koko yhteiskunta kantaa vastuuta tulevista sukupolvista. Esimerkiksi Ruotsissa sellainen on toteutettu vakuutusrahastopohjalta.

Sitovan 0,7 hoitajamitoituksen kohdalla hallitus on esittänyt, että rahoitusta haetaan yksityisen hoidon kela-korvausten leikkaamisesta, lääkehuollosta ja digitalisaatiosta. Kela-korvausten leikkaaminen iskisi kipeästi niihin pieni- ja keskituloisiin, jotka joutuvat hakemaan sairauksiinsa erikoislääkäripalveluja yksityiseltä puolelta.

Vanhustenhoitoa on kehitettävä kokonaisuutena eli on myös huolehdittava hoitajien riittävyydestä kotihoidossa, ja parannettava omaishoidon tukea ja palveluita. Hoitohenkilökunnan saatavuus edellyttää työn kuvan kehittämistä ja parempaa johtajuutta, muuten kehnot mielikuvat estävät alalle hakeutumista.

Kuntien on talouskurimuksessaan mahdoton löytää yksin lisärahoja palkkaukseen semminkin, kun osassa kunnista on jo nyt sote-henkilöstön yt-neuvottelut päällä. Kilpailukykysopimukseen liittyvät kustannushyödyt on syöty pois ja kustannukset kasvavat tällä hetkellä keskimääräistä nopeammin. Lukuisat kunnat joutuivat tällekin vuodelle nostamaan veroprosenttiaan, mikä entisestään heikentää talouskasvua ja pienituloisten ihmisten mahdollisuutta selvitä arjesta.

Yksi keskeisimpiä uudistuksia, joilla voitaisiin parantaa julkisen talouden kestävyyttä, on aidosti toimiva sote-uudistus ilman poliittisia kytkykauppoja tehottomiin maakuntarakenteisiin.

Talouden kokonaiskuva on huolestuttava, vaikka ei edes huomioisi korona – viruksen tms. yllätyksen vaikutuksia globaalitalouteen. Suomen Pankin arvion mukaan julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvaa tällä vaalikaudella 60 prosenttiin, kun valtion ja paikallishallinnon menot kasvavat tuloja enemmän. Tunnettu ruotsalainen ekonomisti Lars Calmfors ennusti, että velan BKT-suhteen määrän ennakoidaan nousevan jopa 80 prosenttiin seuraavan 15 vuoden aikana. Korkotason noustessa tilanne tulee olemaan kestämätön. Ei ihme, että talouspolitiikan arviointineuvosto antoi hyvin selkeäsanaisen varoituksen hallituksen talouspolitiikan suunnasta kuten lukuisat tahot jo aiemmin.

Hallituksen sinällään kannatettavat uudistukset ovat vaarassa kaatua huonoon talouspolitiikkaa, josta puuttuu kokonaiskuva. Kun menoja lisätään ilman vastuullista suunnitelmaa maksajista, hyvätkin hankkeet uhkaavat vesittyä.

Hallituksen toimeenpanokuilu

Viime syksynä annettiin historiallisen vähän hallituksen esityksiä, eikä kaikkea sisäpoliittista toimettomuutta voi EU-puheenjohtajuuskiireiden piikkiin laittaa. Näiden valtiopäivien aikana hallitukselta on viimeistään tultava oikeita toimia, jos se aikoo saavuttaa ohjelmassaan asetetut tavoitteensa. Työryhmien ja tiekarttojen piirtelyn aika on ohitse. Nyt tarvitaan päätöksiä, joilla rakennetaan 2020-luvun haasteisiin valmista Suomea.

Alku ei vaikuta järin lupaavalta. Esimerkiksi hallituksen julkistama hiilineutraaliustiekartta sisältää toistaiseksi varsin niukasti konkretiaa. Ilmastorahaston suuntaviivat piirretään myöhemmin, sektorikohtaiset päästövähennystavoitteet konkretisoidaan hallituskauden aikana ja perustetaan turvetyöryhmä selvittämään alan tilannetta.

Sentään yksi selkeä ja hyvä päätös saatiin aikaiseksi eli teollisuuden sähköveron lasku EU-minimiin. Mielestäni hallituksen tulisi samassa yhteydessä pohtia sähköveron alueellista porrastamista kuluttaja-asiakkaille Ruotsin mallin mukaisesti. Siinähän harvaan asutuilla seuduilla on alempi sähkövero, joka vaikuttaa suoraan energian loppuhintaan.

Muutoinkin on koko ajan uhkana, että haja-asutusalueiden asukkaat joutuvat hallituksen päästövähennystalkoiden maksumieheksi. Tämän näkyy niin asumisen, liikenteen kuin yrittämisenkin energiaverotuksen kiristämisinä. Hallitus koko lailla sivuutti sen keskeisen haasteen, että energiaintensiivisen teollisuuden ja liikenteen hiilipäästöjen vähentämisestä tulee vaatimaan merkittävää lisäpanostusta energiantuotantoon. Energiasektori on vastuussa noin 80 prosentista päästöistä, joten sen rinnalla kaikki muu on enemmän tai vähemmän näpertelyä.

Entä sitten ratkaisut väestöpolitiikkaan? Perhevapaauudistus ja vanhuspalvelulain hoitajamitoitus ovat molemmat tarpeellisia vauvapulasta kärsivässä ikääntyvässä Suomessa. Mallien rahoitus tuntuu vain olevan epäselvää. Kustannusten kattaminen aiotaan kipata seuraavan hallituksen huoleksi.

Lakien ja rahojen lisäksi tarvitaan toki yhteiskunnallista asennemuutosta lapsikadon pienentämiseksi. Tässä hallituksen ja opposition vastuu on yhtäläinen. Puheet siitä, että lapset ovat esteenä työelämän tasa-arvon toteutumiselle tai että lapsettomuus olisi ilmastoteko, pitää lopettaa.

Tärkeintä olisi kuitenkin saada työllisyystoimet vauhtiin. Sen sijaan pääministeri Marin ilmoitti haastattelutunnillaan, että vaikean työmarkkinatilanteen takia hallitus tekee hankalat päätökset kesän tienoilla eikä kevään kehysbudjettiriihessä kuten odoteltiin. Tämä on vaarallista ajanpeluuta, sillä hallitus on jo lisännyt pysyviä kustannuksia samoin kuin velkaa ennen kuin tuloista on tietoakaan. Ei ihme, että talouspolitiikan arviointineuvosto antoi hyvin selkeäsanaisen varoituksen hallituksen talouspolitiikan suunnasta.

Päätösperusteisesti 30 000 työpaikan luominen on kova tavoite, joten eikö kannattaisi kysyä yrityskentältä, mitä sinne eniten kaivataan. Arviolta jopa 50 000 yritystä kaipaa uutta yrittäjää eläköitymisen tai alanvaihdon takia. On huutava tarve luoda pysyvä valtakunnallinen järjestelmä yrittäjien omistajaohjauspalveluiden toteuttamiselle ja turvata näiden palveluiden rahoitus. Toteutumattomat omistajanvaihdokset sen sijaan haaskaavat hankittua osaamista, työpaikkoja ja varallisuutta, ja pahimmassa tapauksessa omistajanvaihdokset saattavat vaarantaa alueellisen elinvoiman.

Hallituksen ilmastopoliittisessa tiekartassa luki, että maatamme vaivaa toimeenpanokuilu. Nerokas uudissana kertoo kaiken hallituksen nykyisestä tilanteesta. Asetetaan tavoitteita, joita ei voida saavuttaa, ja toimeenpano on päätöksiä – ja rahoja – vaille valmis.

Ei koskaan enää

Holokaustin muistopäivää vietetään ympäri maailmaan 27.1, joka on Auschwitzin keskitysleirin vapautuspäivä. Olen itsekin päässyt vierailemaan juuri Auschwitzissa muistopäivän tilaisuuden yhteydessä. Tammikuussa seistessäni hyvissä talvisaappaissa ja untuvatakissani parinkymmenen asteen pakkasessa keskellä tuulista parakkikylää kylmä viima puhalsi sieluun saakka. Miten nälkiintyneet, pahoinpidellyt ja nöyryytetyt ihmiset ovat voineet selvitä näissä oloissa vaaterääsyissä ja monet avojaloin? Miten on voinut säilyttää järkensä kauhujen keskellä ihmisten polttamisesta tulevan tuhkan ja savun leijuessa ilmassa omaa vuoroa pelätessä?

On äärettömän arvokasta, etteivät kuolemanleirejä vapauttamaan tulleet joukot hävittäneet niitä, vaan esimerkiksi Puolan Auschwitz, Saksan Dachau ja Tsekin Theresiendstadt sekä monet muut ovat museoina avoinna ihmisille, jotka haluavat kohdata holokaustin historian konkreettisemmin kuin vain historian kirjojen lehdiltä. Etenkin Saksassa koululaisryhmät ovat tuttu näky monissa keskitysleirimuseoissa. Britannian sodan aikainen pääministeri Churchill ennusti oikein käskiessään, ettei keskitysleirejä todisteena hirmuteoista saa hävittää, sillä ”pian tulee ihmisiä, jotka väittävät, ettei tätä ole tapahtunut”.

Kun liittoutuneet vuonna 1945 etenivät ja saapuivat keskitysleireille, seurasivat sotakuvaajat mukana. Valtavasta kuvamateriaalista koottiin dokumentti natsien keskitysleireistä, jota käytettiin todistusaineistona sotaoikeudenkäynneissä. Vaikka leireiltä vapautuneita vankeja ja muita silminnäkijöitä oli tuhansittain, monet yrittivät ja yrittävät edelleen uskotella, ettei holokaustia ole koskaan tapahtunut. Historiaa tuntematon tai antisemitistisesti asennoitunut voi edelleen langeta holokaustin kieltäviin teorioihin.

Eurooppalaisista suhteellisen harva myöntää suhtautuvansa kielteisesti juutalaisiin, mutta vanhat antisemitistiset stereotypiat elävät sitkeästi. Samaan aikaan on hiipumassa eurooppalaisten tietämys juutalaisten joukkomurhasta toisen maailmansodan aikana.

Esimerkiksi Itävallassa holokausti on monelle kovin tuntematon asia. Viime kesänä julkistetussa kyselystä ilmeni, että suurin osa itävaltalaisista ei tiedä, että kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin holokaustissa. Joka kymmenes arvioi, että holokaustissa tapettiin arviolta 100 000 juutalaista. Joka viides ei tiennyt, että Hitler oli kotoisin Itävallasta. Toisesta itävaltalaisesta, Adolf Eichmannista, tiesi puolet. Vajaa puolet ei osannut nimetä kotimaassaan toiminutta ja kovista oloistaan tunnettua Mauthausenin keskitysleiriä.

Paljosta saamme kiittää niitä holokaustin kokeneita, jotka ovat kirjeitten, muistelmien ja taiteen kautta jättäneet kuvauksiaan tuosta ajasta,  ja ovat pystyneet jakamaan traumaattisia kokemuksiaan tuosta ajasta.

Heihin kuuluvat mm. yli 90-vuotiaat Nachum ja Genya Manor’n, jotka ovat tehneet holokaustiin liittyvää valitustyötä vuosikymmenet.He tapasivat sodan aikana Schindlerin tehtaalla, rakastuivat ja lupasivat toisilleen mennä naimisiin, jos he selviytyisivät sodasta. Tuo ihme myös tapahtui. Kun he aikoinaan juhlivat 50-vuotishääpäiväänsä Oskar Schindlerin haudalla Jerusalemissa, mukana olivat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

– Silloin minulle valkeni, että näissä kahdessa ruumiillistui juutalaisten Schindlerille antamaan sormukseen kaiverrettu Talmudista otettu teksti: ”Se, joka pelastaa yhden ihmishengen, pelastaa koko ihmiskunnan”, muisteli tuossa juhlahetkessä mukana ollut Yad Vashemin kansainvälisen koulutuksen johtaja Ephraim Kaye.

Oskar Schindler on nimetty yhdeksi vanhurskaista kansojen joukossa – niistä, jotka uskalsivat laittaa oman elämänsä likoon puolustaakseen lähimmäistensä ihmisarvoa ja elämää.

Hän pelasti holokaustin aikana 1300 juutalaista ottamalla heidät tehtaaseensa töihin. Tänä päivänä yksi katsotuimmista holokaust-elokuvista on tuosta kertova ”Schindlerin lista”, jonka ohjaajaa Steven Spielberg, joka itse koki nuoruudessaan perheensä nimittelyä ”törkyisiksi juutalaisiksi”.

Samoin hollantilaisen nuoren juutalaistytön Anne Frankin päiväkirja on käännetty jo yli 70 kielelle. Se on yksi maailman luetuimmista kirjoista ja epäilemättä myös tunnetuin natsien rikoksista kertova kirjallinen dokumentti. Lukija tutustuu läheisesti nuoreen Anneen, joka uskoo vielä ihmisessä olevaan hyvään ja toivoo vain pääsevänsä vielä joskus kouluun. Kuinka monen silmät tuo kirja ja myös pieni alituisesti ruuhkainen kotimuseo Amsterdamissa ovat avanneet.

Kirjailija John Boynen fiktiivisessä Poika raidallisessa pyjamassa -lastenromaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa keskitysleirin saksalaiskomentajan pojan ja leiriin suljetun juutalaispojan välille muodostuu tasavertainen ystävyys ympäristössä, jossa keskitysleirivangit muutoin on epäinhimillistetty. Yksi elokuvan sanomista on, että ihmiset voivat tulla toimeen ja ymmärtää toisiaan, jos heitä ei kannusteta vihaamaan. Lapsuuden viattomuudessa on toivoa, joka on inhimillisyyden kasvualusta.

Saamme olla kiitollisia myös näille lukuisten holokaustista kertovien kirjojen ja elokuvien kirjoittajille, ohjaajille ja tuottajille. Kertomus holokaustista koskettaa aivan eri tavoin, kun se tulee lähellemme tarinoina, olosuhteina ja kokemuksina, joihin voimme jotenkin yrittää eläytyä.

Keskitysleirimuseoissa tai taiteen kautta koettu matka holokaustin jäljillä synnyttää kysymyksiä siitä, kuinka natsismi saattoi laajentua ja kuinka kansanmurhasta tuli mahdollista. Meidän huolehdittava siitä, että holokausti ei unohdu eikä antisemitismi toteudu missään mittakaavassa. Lupauksemme edellyttää, että yhä uudet ikäluokat tulevat tietoiseksi joukkotuhosta.

Parempaa uutta vuotta!

Vuoden vaihtuessa on tapana summata menneitä ja luvata parempia. Politiikan puolella ei vauhtia ainakaan puuttunut; vuoden sisällä kahdet vaalit ja kolme hallitusta, EU-puheenjohtajuuskausi siinä sivussa. Kokonaan eri asia, onko tässä rytäkässä sitten rakennettu tulevaisuuden Suomea, joka on valmis 2020-luvun haasteisiin.

Valitettavasti hallituspolitiikasta tuntuu tulleen sarja peliliikeitä, joilla pyritään nostamaan omaa profiilia ja maksimoimaan valtaa ilman kykyä ratkaista polttavia ongelmia. Edellisen hallituksen enneaikainen kaataminen ja nykyisen hallituksen tuolileikit ovat kuvaavia esimerkkejä nykyajan pelin politiikasta.

Työllisyys, julkisen talouden tasapaino, sote, maahanmuutto, väestö- ja aluepolitiikka, ilmastopolitiikka, maa- ja biotalous; kaikki odottavat kauas katsovia ratkaisuja, mutta näitä ulostuloja emme kuule. Sen sijaan media uutisoi ministereiden haparoivia pohdintoja palomiesten sukupuolineutraalista nimikkeestä ja poliisin asuun soveltuvasta muslimihunnusta. Varmuutta ei toisaalta puutu, kun opposition käsketään hävetä ulkoministerin toiminnasta ja turvallisuushuolesta nousevaa välikysymystään.

Samoin kunnianhimoa ilmastopolitiikassa osoitetaan nostamalla ensimmäiseksi päästöystävällisimmän parafiinisen dieselin hintaa, ja kiilaamalla liikkumisen ja asumisen kustannuksia ylöspäin. Hallituspuolueiden kuntapoliitikot puolestaan pitävät huolen siitä, että julkisissa hankinnoissa kotimaisen maidon ja lihan käyttö ajetaan alas, jotta tilalle saadaan ulkomailta tuodut soijat ja bataatit.

Viime vuonna politiikan lisäksi yleinen keskusteluilmapiirikin vaikutti nyrjähtäneeltä. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta synti -keskustelusta, kun apulaisoikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.

Paniikki levisi uusista linjauksista. Yksi näyttelijä ryhtyi jo aktiiviseen katumisen etukäteen, kunnes poliisi päätti, ettei aloita tutkintaa vanhoista mauttomista tv-ohjelmista. Hätäisimmät rehtorit peruivat joulujuhlia, osa vei piltit ulos pakkaseen ja yksi käski varmuuden vuoksi istumaan jouluvirren viimeisen säkeistön. Potilaita piristämään tullut joululaulukuoro häädettiin sairaalasta uskontojen tasa-arvon nimissä. Joku kyselikin tapahtumavyöryssä, onko Suomi tullut hulluksi.

Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa ns. ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Helposti antaudutaan ns. yleisen mielipiteen edessä, ja pelätään leimautumista. Tämä syö vähitellen perusvapaudet, ja mielipiteiden moninaisuuden ja kirjon. Liu’umme yhden totuuden yhteiskunnaksi.

Olisikohan tässä kehityksessä syytä painaa jarruja, ja puolustaa rohkeasti arvojamme ja kulttuuriperintöämme. Siinä on uuden vuoden lupausta, joka kantaa.

Jälkipyykki

Kansakunnassa vallinnee suuri yksimielisyys siitä, että kansalaisille ja yrityksille postipalveluiden sujuvuus on keskeistä, ja postinkantaja on palkkansa ansainnut. Miten sitten on mahdollista, että 700 henkilön työsopimusriidasta lähtenyt selkkaus kaataa koko maan hallituksen?

Valtion omistajaohjaus ei ole koskaan ollut helppo tehtävä hoidettavaksi. Hallituksen täytyy valtio-omistajana vaatia omistamiltaan yhtiöiltä vastuullisuutta. Samalla on kuitenkin pidettävä riittävä etäisyys ja olla sekaantumatta operatiivisiin yksityiskohtiin yhtiöiden toiminnassa.

Toinen asia, mistä näppinsä on syytä hallituksessa pitää erossa, on työmarkkinaneuvottelut. Kauppalehdessä 28.11 Mika Lintilä viisaasti toi esille, että hän ”ei aio koskea kepilläkään työmarkkinaneuvotteluihin – suosittaa samaa myös muille poliitikoille”. Ex-pääministeri Rinne ei tätä muistanut, kun sisäinen ay-jyrä pyrki säätämään kulisseissa. Kyse oli myös vasemmistoliiton ja demareiden ikiaikaisesta kilpalaulannasta työväestön äänistä, joille apajille perussuomalaisetkin pyrkivät.

Kolmas seikka, mihin hallitus kompastui, oli muunneltu totuus eduskunnan edessä. Hallituksen kaatumispisteessä kävi tosin ilmi, että postigaten osapuolten lisäksi ulkoministerilläkin on tainnut muutama taho Al-Hol-käänteissä jäädä vähemmälle informoinnille; kuten muu hallitus, eduskunnan ulkoasianvaliokunta ja tasavallan presidentti.

Oppositiosta emme ehtineet välikysymystä edes esittää, kun Rinteen hallituksen hajoaminen alkoi sisältä päin. Keskusta kilpisti vaatimuksensa Antti Rinteen persoonaa kohtaan tuntemaansa luottamuspulaan. Puolueen johto kiirehti kertomaan, että tästä ahdingosta siis selvitään pääministeriä vaihtamalla, ja samalla pohjalla ja ohjelmalla eteenpäin!

Selitys kuulostaa ontolta, sillä pitkin syksyä on nähty keskustalaisten hallituskipuilua siitä, minkä kaiken takuumieheksi tulikaan Säätytalolla lupauduttua. Energiaverotuksen ja asumisen kulujen kiristäminen iskee kipeästi maaseudulle. Hallituksen kunnianhimoiset ilmastotalkoot ovat kuitenkin vasta alussa, vaikka valtiovarainministerilläkin oli alkusyksystä vielä toinen käsitys.

Maatalouden tuet uhkaavat huveta ja nettomaksut kasvavat, vaikka EU-puheenjohtajuuden hoitaminen on kätkenyt suurimmat erimielisyydet maton alle. Isoimmat hankkeet kuten sote-, koulutus- ja vanhempainvapaahankkeet eivät ole ehtineet edes edetä.

Kesällä 2014 Jyrki Kataisen vetämän hallituksen ruoriin tuli Alexander Stubb, ja silloinkin käytiin hallitusneuvottelut, joista syntyi lähes parinkymmenen sivun lisäpöytäkirja liitoksissaan natisseen hallituksen liimaksi. Jos Suomi aikoo saada toimintakykyisen hallituksen pystyyn, hallitusohjelman sisältö ja vähintään toimintatavat on syytä päivittää.

Edessä olevat työsopimussopimusneuvottelut ovat erittäin tärkeitä maan talouskehityksen ja myös hallituksen omien työllisyystavoitteiden ja hallitusohjelman talouspohjan kannalta. Aikooko hallitus sekaantua myös muihin työmarkkinaneuvotteluihin ja millä tavoin?

Hallitusohjelman mukaan hallitus kaavailee myös merkittäviä valtion omaisuuden myyntejä tai omaisuuden siirtoja perustettaville hankeyhtiöille. Mikäli valtion omistajapolitiikkaan ei saada ryhtiä, on odotettavissa lisää sotkuja.

Hallituksen pitää luoda selkeä linja ja noudattaa tätä linjaa. Viestinnän pitää olla selkeää ja toiminnan läpinäkyvää. Tämän syksyn tapahtumien jälkeen voi vain todeta, että hallitus on tässä epäonnistunut. Linja on epäselvä, viestintä sekavaa ja läpinäkyvyydestä ei ole tietoakaan. Se, että hallituksen sisällä käydään tuolileikkiä, ei muuta tilannetta.

Mihin menee Suomi?

Sähköpostini on täyttynyt viime ajat kansalaisten huolestuneista yhteydenotoista liittyen sanan- ja uskonnonvapauden tilaan Suomessa. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta keskustelusta, kun apulais­oikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.

Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa niin sanotun ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Tähän mennessä kirkkotilan käyttö koulun juhliin ei ole ollut ongelma, kunhan on noudatettu Opetus­hallituksen ohjetta. Joulu- ja kevätjuhlat ovat saaneet sisältää suomalaiseen kristilliseen kulttuuriperintöön kuuluvia elementtejä ”Enkeli taivaasta Suvivirteen”. Nyt sitten sisällön problematisoinnin lisäksi seinistäkin välittyy ongelmallisia ”uskonnollisia merkityksiä”!

On surullista, että suomalaisessa yhteiskunnassa ollaan unohtamassa kristillisen uskon ja kulttuurin merkitys tälle kansakunnalle ja laajemmin koko länsimaiselle sivistykselle. Raamatun sanoma ei ole pelkästään hengellisesti ihmisiä muuttava, vaan se on muuttanut myös ympäröivät yhteiskunnat.

Itse asiassa olemme kansakuntana koko olemassaolomme ja itsenäisyytemme velkaa Raamatun sanomalle. Uskonpuhdistus oli nimittäin sysäys kansallis­kielien ja -valtioiden syntyyn koko Euroopassa. Reformaattorit, Lutherin johdolla, ymmärsivät, että ihmisten on saatava kuulla evankeliumin ilosanoma omalla kielellään, jotta usko voi syntyä sydämiin.

Syntyi jotain yhteiskuntia perin pohjin muuttavaa, jotta evankeliumi pääsisi leviämään yhä useam­malle. Raamatun kääntäminen kansankielelle synnytti tarpeen luoda kussakin maassa kirjakieltä. Samanaikaisesti Saksassa Gutenberg keksi kirjapainotaidon, jonka avulla nämä uudet kansankieliset Raamatut ja opetuskirjallisuus saatiin leviämään. Kirkon yhteyteen syntyi koulu­laitos, jossa lukutaito tuli yhä useampien ulottuville.

Myös täällä Pohjolan perukoilla silloiseen Ruotsin kuningaskuntaan kuulunut piskuinen suomea puhunut joukko sai Turun piispa Mikael Agricolasta reformaation ja kirjakielensä isän. Kansakunnan muovautuminen kielen ja kulttuurin kautta oli alkanut, ja kansallinen herääminen johti myöhemmin itsenäisen Suomen syntyyn.

Sodissa Suomen kohtalonhetkissä koko kansa presidentin johdolla rukoili ja huusi Jumalan puoleen. Olemassaolomme ja itsenäisyytemme varjeltuivat, ja pieni kansamme nousi lyhyessä ajassa hyvinvointivaltioiden eturiviin.

Siniristilipuissa nimenomaan risti muistuttaa edeltävien sukupolvien ymmärtäneen, että koko olemassaolomme ja menestyksemme kansakuntana perustuu Jumalan armoon ja hyvyyteen.

Kristillinen usko ja siitä nouseva kulttuuri- ja arvoperintö on suomalaisen yhteiskunnan aarre, jota on tarpeetonta piilotella tai hävetä. Päinvastoin meidän on uskallettava nykyäänkin puolustaa niitä arvoja, joiden takia edeltävät sukupolvet uhrautuivat. Joten ei kansakuntanakaan unohdeta, miten paljosta saamme olla kiitollisia evankeliumin muuttavalle voimalle.

Sanan- ja uskonnonvapaus vedenjakajalla

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ilmoitti eilen määräävänsä esitutkinnan aloitettavaksi Päivi Räsäsen pamfletista ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, jonka Suomen Luther-säätiö julkaisi vuonna 2004. Päivin kirjoitus on Raamattuun ja sen tulkintaan liittyvä, seksuaalisuutta ja avioliittoa koskeva kannanotto. Aiemmin poliisi oli jo päättänyt, ettei esitutkintaa aloiteta, koska kirjoitus ei täyttänyt kiihottamisrikoksen kriteereitä. Nyt valtakunnansyyttäjä yhteydenoton perusteella kuitenkin linjasi, että asiassa on syytä epäillä kiihottamista kansanryhmää vastaan ja esitutkinta aloitetaan.

Valtakunnansyyttäjän kanta on monella tavalla erikoinen, ja hyvin perustavanlaatuinen menneiden, nykyisten ja tulevien oikeuskäytänteiden näkökulmasta.

Ensimmäiseksi ristiriitaisuuteen epäillyn rikoksen ja tapauksen aikajänteen välillä kiinnitti huomiota Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskusta johtava professori Markku Jokisipilä. ”Tutkinnan kohteena on vuonna 2004 julkaistu kirjoitus ja epäilynä kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen [nykymuodossaan] kuitenkin lisättiin rikoslakiin vasta vuonna 2011. Tätä ennen voimassa ollut asetus puhui ’kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamisesta’, mistä nyt ei taida voida katsoa olevan kyse. Taannehtivan lainsäädännön kielto on keskeinen osa laillisuusperiaatetta”, Jokisipilä kirjoittaa Facebook-päivityksessään.

Valtakunnansyyttäjä Toiviaisen perustelu tälle ristiriitaisuudelle vie vielä oudommille vesille. Hänen mukaansa ”Jos joukkotiedotusvälineiden avulla julkaistussa viestissä epäillään olevan kansanryhmää vastaan kiihottamisen kaltaisia asioita, rikoksen tekoaika käsittää niin pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä.”
Tämähän tarkoittaa sitä, että kaikki se materiaali, mitä netissä, kirjastoissa, kirjakaupoissa, antikvariaateissa, kirpputoreilla ym. löytyy ja joka ei sovellu tähän aikaan on tuhottava. Muutoin syyllistytään rikokseen!

Konservatiivi-blogissa Asmo Maanselkä osuvasti vertaakin valtakunnansyyttäjän linjausta kolmannen valtakunnan kirjarovioihin ja epäilee, että aika monta hyllymetriä poltettavaa löytyy. Itse mietin, että mitenköhän olisi edes mahdollista poistaa internetistä sinne kerran joutunut materiaali.

Monet ihmiset ovat ottaneet viime päivien tapahtumista johtuen tyrmistyneenä yhteyttä. Joukossa on niitäkin, jotka ovat erimieltä Päivin kirjoituksen sisällön kanssa, mutta ovat äärimmäisen huolestuneita valtakunnansyyttäjän edesottamuksista sananvapauden kannalta. Valtakunnansyyttäjän uusi määrittely epäillyn rikoksen tekoaikaan – eli että se ulottuu niin ”pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä” – johtaisi massiiviseen jälkisensuuriin. Puhumattakaan uskonnon-, mielipiteen- ja vakaumuksenvapauden kaventumiseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomi on EU-puheenjohtajamaana korostanut oikeusvaltioperiaatetta, ja perusoikeuksien kunnioitusta yhteiskunnan toimivuuden kulmakivenä. Onko nyt käymässä niin, että ”hirsi on omassa silmässä” eli laillisuusperiaatetta venytetään ja sanan-, uskonnon- ja vakaumuksenvapautta kavennetaan? Saamieni viestien perusteella tätä tapausta seurataan ympäri maailmaa. Nyt sitten luodaan Suomi-kuvaa, nähtäväksi jää, millaista.

 

Kunnat haasteiden edessä

Kuntatalous on kriisissä lähes joka puolella Suomea. Vaikeuksissa eivät ole vain totutusti pienet ja keskisuuret kunnat, vaan myös maakuntien keskuskaupungit ja kasvukeskukset Helsinkiä lukuun ottamatta. Alijäämät huitelevat kymmenissä miljoonissa, ja monissa kaupungeissa on aloitettu yt-neuvottelut. Irtisanomisuhan alla on myös sote-henkilöstöä tilanteessa, jossa ihmetellään, mistä hoitajia ylipäätään on tarkoitus saada kaavailtua sitovaa henkilöstömitoitusta toteuttamaan. Puhumattakaan siihen tarvittavan rahan puutteesta kunnissa.

Osa kuntien alijäämästä selittyy verokortti- ja tulorekisteriuudistuksella ja verotulojen ns. rytmihäiriöllä. Vaikka vuosittaisen satunnaisvaihtelun poistaisikin, kokonaiskuva on synkkä. Kaikkiaan 190 kuntakonsernia tekee alijäämäisen tilinpäätöksen ja 88 kuntaa hakee talousongelmiensa vuoksi harkinnanvaraista valtionosuutta.

Sote-uudistuksen edelleen viivästyminen on sekoittanut kuntien pasmat. Siirtymistä ennakoineet ovat alibudjetoineet menonsa ja/tai epätoivon vimmalla investoineet omiin yksiköihin peläten – ihan syystä – maakuntauudistuksen vievän lähipalvelut.
Hallitus ei saa jättää kuntia ahdinkoon. Kuntien harteille ei pidä säätää uusia velvoitteita, edes hoitajamitoitusta, ilman riittäviä valtionosuuksia ja soten aikataulusta on tultava selkoa. Kunnissa on myös tehtävä valintoja. Mihin kaikkeen hupenevat verotulot tulevaisuudessa riittävät, kun väki vähenee ja ikääntyy ja hoivamenot kasvavat. Paine kuntien omiin sopeutustoimiin ja veroprosenttien korotuksiin lähivuosina on tuntuva.

Monissa kunnissa on laskettu erilaisten elinvoima- ja työllisyyshankkeiden varaan. Niin pitääkin, mutta samaan aikaan väestökehitys syö pohjaa hienoimmiltakin strategioilta. Viidennes Suomen kunnista on tilanteessa, jossa lapsia syntyy alle 20 vuodessa. Voidaanko alueiden kehitystä enää kääntää tai edes hidastaa?

Kaupungistumista on pidetty globaalina, vääjäämättömänä kehityskulkuna. Nyt kuitenkin sekä maailmalla että Suomessa ihmisillä näyttäisi olevan uudenlaista kaipuuta pienempiin yhteisöihin, pois suurkaupunkien kalliista ja ahtaasta asumisesta. Ylen tuoreen kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista toivoo valtion suitsivan kaupungistumista, ja lähes 80 prosenttia haluaa koko maan pysyvän asuttuna.

Kuntien viisas ja ennakoiva asuntopolitiikka, kaavoitus ja hyvät peruspalvelut luovat edellytyksiä viihtyisälle ja houkuttelevalle asuinympäristölle. Ilman työpaikkoja ei vetovoimaa ole, joten yrittämisen edellytyksiä on myös tuettava. Seudullisesti tarvitaan yhteistyötä monipuolisen koulutustarjonnan ja yritysten työvoimatarpeen huomioimisessa. Kolmannen sektorin kanssa pystytään huolehtimaan harrastus- ja virkistysmahdollisuuksista. Ikäihmiset ovat monen kunnan voimavara jo nyt; aktiivisia vapaaehtoistoimijoita, jotka ovat korvaamattomia paikallisessa kulttuuri- ja harrastustoiminnassa.

Tutkimusten mukaan lähes joka kolmas haaveilee asuvansa haja-asutusalueella, kun taas kaupunkien keskustaan haluaa asumaan vain joka kymmenes. Kuitenkin suurten kaupunkien politiikka pyrkii yhä tiiviimpään rakentamiseen ja keskittämiseen, ja viime aikoina on ollut muodikasta perustella tätäkin ilmasto- ja ympäristösyillä. Aalto-yliopiston tutkimus osoitti, että ahtaan kaupunkiasumisen päästöt ovat kaikilla osa-alueilla suuremmat paitsi yksityisautoilussa. Joten aluekehityksen kelkan kääntämiselle löytyy niin tunne- kuin järkiperusteet. Se on eri asia, onko hallituksessa olevilla poliittisilla puolueilla halua vastata kansalaisten toiveisiin.

Identiteettipolitiikkaa maidolla

Helsingin valtuustosta kuuluu kummia. Siellä päätettiin päiväkotilasten, koululaisten, opiskelijoiden ja vanhusten puolesta, mitä heidän passaa syödä tulevaisuudessa. Ei juurikaan maitoa ja lihaa, sillä niiden käytön puolittamiseen vuoteen 2025 tähdänneen aloitteen tavoitteet aiotaan huomioida kaupungin tarjoamissa ruokapalveluissa.

Ei liene yllätys, että primus moottorina hankkeessa toimi vihreiden valtuustoryhmä, josta tosin kokoomuslainen valtuutettu pyrki astetta puhdasoppisemmaksi vaatimalla totaalikieltoa maidolle!

Linjaus on kuulemma osa kaupungin päästövähennys­ohjelman toteuttamista. Siis sen samaisen kaupungin, joka on suurin kivihiilen tupruttaja Suomessa. Helsingin omistama yhtiö polttaa tällä hetkellä enemmän kivihiiltä kuin yksikään muu energiayhtiö Suomessa. Sitä kuluu miljoona tonnia vuodessa. Kaupungin energiapolitiikasta ja sen tulevaisuudesta puhuminen on varmaan sen verran kiusallista, että mukavampi keskittyä ruokalautasiin.

Keskustelussa sentään joku muisti, että ulkomailta rahdatun soijan ja ns. kaurakermojen sisältämien palmuöljyjen hiilijalanjäljet ovat varsin mittavat, semminkin jos sademetsää on plantaasien alta raivattu. Jopa terveys­vaikutuksista voidaan perustellusti olla montaa mieltä.

Entäpä kun ikäihminen jättää piintyneiden makutottumustensa vuoksi kotipalvelun uudet ruuat syömättä ja ravinnon saanti ja sitä myöden terveydentila heikkenee. Joku huolestui allergioista ja ravintosuosituksista, ja toinen epäili koko ilmastonmuutosta.

Ihmispolo syyllistettiin argumenteissa ainoaksi nisäkkääksi, joka täysi-ikäisenäkin juo toisen eläinlajin maitoa. Siinä vaiheessa oli varmaan paikallaan muistuttaa, että ”ihminen on myös ainoa eläinlaji, joka keskustelee asiasta kaupunginvaltuustossa!”

Helsingin valtuuston poukkoileva keskustelu on kuvaavaa tämän päivän identiteetti­politiikalle. Tähänkin asti Helsingin ruokapalveluissa on ollut tarjolla kasvisvaihtoehdot ja vegaaniruuat.

Ihmisten valinnanvapautta ruokavalionsa suhteen on kunnioitettu, ja samalla pidetty huolta monipuolisesta, ravitsevasta ja kustannus­tehokkaasta ruokatarjoilusta. Tämä ei osalle päättäjistä riitä.

Maatalous ja ruuantuotanto haluttiin jälleen istuttaa ilmastosyyllisten penkille. Jos ei nyt koko maailma, niin ainakin Helsinki pelastuu luopumalla maidosta ja lihasta. Tätä päätöstä ei pidä jättää kansalaiselle itselleen, vaan tiedostavin kansanosa voi tehdä sen toisten puolesta. Näinhän se on kaikissa totalitaarisissa ideologioissa.

Surullisinta näissä keskusteluissa on se, että suomalaisen maatalouden mittavat mahdollisuuden hiilen­sidonnassa ja kiertotaloudessa halutaan tyystin sivuuttaa.

Ulkomailta tuodut eksoottiset bataatit, hirssit ja maissit syrjäyttävät kouluruuassa kotimaiset perunat, juurekset ja viljat. Soija ja tofu kirii lähiruuan edelle.

Julkisilla hankinnoilla, joissa vaatimalla mm. suomalaisen tuottajan noudattamia eläinsuojelu- ym. kriteerejä, voitaisiin suunnata ruoka­palveluiden hankintoja kotimaisille tuottajille ja lähiruokaan. Samalla tulisi huolehdittua hiilijalanjäljestä, puhtaasta ja ravitsevasta ruuasta ja kotimaisen tuotannon tulevaisuudesta.

Voi kun me kuntapäättäjät ymmärtäisimme, miten paljon hyvää voimme halutessamme saada aikaa. Sen sijaan, että uppoamme Helsingin tyyliin yksisilmäiseen identiteetti­politiikan suohon.