Blogi

RSS

Maltti omissa käsissä

Itsenäisyyspäivän ympärillä Suomessa on kuohunut. Iljettävät lapseen kohdistuneet seksuaalirikokset Oulussa ja kaksi samanaikaista yritystä tahalliseen vakavaan bussiturmaan – kaikissa epäiltynä turvapaikanhakijat – ovat saaneet aiheesta ihmiset raivoihinsa. Onko sellainen ihminen turvan tarpeessa, joka on itse vakava turvallisuusuhka?

On perusteltua vaatia tiukennuksia rikoksiin syyllistyneiden turvapaikanhakijoiden palautuksiin. Olemme nimittäin vakavan paikan edessä, jos rikoksia tekemällä voi varmistaa oleskelunsa jatkumisen suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla nämä turvapaikkajärjestelmän hyväksikäyttäjät vievät resursseja niiltä, jotka ovat oikeasti hädänalaisia ja tarvitsevat apua.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palautusten toimimattomuuden suurin este on se, että monet maat kieltäytyvät vastaanottamasta omia kansalaisiaan. Esimerkiksi Suomesta Irakiin ei-vapaaehtoisesti palautetut tulevat paluulennolla takaisin palautussopimuksen puutuessa. Tämä syö koko turvapaikkaprosessin uskottavuutta. YK:n pakolaissopimusta tulisi pikaisesti muuttaa niin, että allekirjoittaneet maat velvoitetaan ottamaan vastaan oman maan kansalaisia ilman erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia.

Painetta tähän tärkeään muutokseen olisi voinut hakea tällä viikolla YK:n siirtolaisasiakirjan ympärillä pidetyn kokouksen yhteydessä. Sen sijaan juridisesti sitomattomasta siirtolaisasiakirjasta (GCM) synnytetty poliittinen pyöritys on estänyt tehokkaasti tarttumisen oikeuksia ja velvollisuuksia määrittelevään pakolaissopimukseen, joka todella tarvitsee muutosta. Palautusten toimimattomuus on vetovoimatekijä, joka takaa bisneksen jatkumisen häikäilemättömille ihmissalakuljettajille ja –kauppiaille.

Reaktiona turvattomuuden tunteeseen ääriliikkeet ja –ideologiat löytävät kasvualustaa. Yhteiskuntaa on helppo hämmentää rakentamalla viholliskuvia ja lyömällä löylyä päälle. Historia kertoo kylmää kieltään, mihin natsilippujen heiluttelu ja näiden porukoiden komppaaminen johtavat.

Haastavassa tilanteessa täytyy pitää pää kylmänä ja rauha sydämessä. Joidenkin tavoitteena on mellakat ja kyynelkaasu Suomen kaduilla. Maltti on kuitenkin omissa käsissämme. Suomi, johon voit luottaa, saattaa rikolliset vastuuseen, turvaa järjestyksen ja yhteiskuntarauhan; ja ennen kaikkea huolehtii osallisuudesta ja pitää yhtä.

Perhepolitiikalla luotava toivoa

Tilastokeskuksen tuore väestöennuste tuntuu vihdoin herättelevän suomalaisen yhteiskunnan pohtimaan merkittäviä muutoksia väestö- ja perhepolitiikassa. Ennen yhdenkään etuuden korotusesitystä tai säästöleikkauksen purkua tarvitaan asennemuutos. Onko perheiden hyvinvointi sellainen itseisarvo, johon halutaan panostaa ja joka on pohjana koko yhteiskunnan hyvinvoinnille?

Tälläkin vaalikaudella liian monessa poliittisessa keskustelussa perheen merkitys on ollut alisteinen muihin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin nähden. Nurjimmillaan suhtautuminen on ollut perhevapaakeskustelussa, jossa perheestä on tehty lähes riippa tasa-arvoisempaa työelämää tavoitellessa. Työnantajien maksurasituksen jakautuminen on isompi huoli kuin lapsen kiintymyssuhteiden kehittyminen.

Osa tuntuu näkevän lasten kanssa vietetyn ajan Suomen kilpailukyvyn suurena uhkana. Samanaikaisesti tietysti odotetaan, että perhe työpaineiden, ylitöiden ja jatkuvan kiireen keskellä kasvattaa hyvinvoivia kansalaisia kantamaan vuorollaan vastuuta veronmaksusta ja eläkejärjestelmistä.

Julkisuudessa oleva mielikuva lapsiperheen arjesta on negatiivinen. Sen ajatellaan sisältävän jatkuvaa väsymystä, riitelyä, kuskaamista ja ”oman elämän” päättymistä. Tarvitsemme siksi ennen muuta lapsimyönteistä ilmapiiriä ja pitkäjänteistä perhepolitiikkaa, jolla voidaan lisätä perheiden uskoa omaan selviytymiseen ja kannustaa nykyistä suurempaan lapsilukuun.

Syntyvyyden lisääminen edellyttää nykyistä lapsiystävällisempää yhteiskuntaa, mikä merkitsee mm. perhetukien korotuksia sekä perheen ja opiskelun tai työn parempaa yhteensovittamista ja rajojen madaltamista. Tarvitsemme parempaa työllisyyspolitiikkaa, pysyviä ja kokopäiväisiä työsuhteita ja parempaa työelämän joustoa. Tarvitsemme myös laadukkaampaa varhaiskasvatusta ja enemmän tukea perheille lasten kasvatuksen haasteisiin. Jokainen perhe tarvitsee ympärilleen tukiverkoston. Siihen voi kuulua niin sukulaisia ja ystäviä kuin naapureitakin. Myös ennaltaehkäisevään kotiapuun kannattaa panostaa.

Viikon vaalipaneelit paljastivat, että perhevapaakeskustelussa tuntui jopa valtiovarainministerin pää hivenen kääntyneen. Nyt uudistus saakin maksaa, ja hintalapuksi on pääministerin taholta arvuuteltu 200 miljoonaa. Perhevapaauudistuksessa on lisättävä joustoja ja vähennettävä sääntelyä, sillä perheiden tarpeet ovat erilaisia. En ole koskaan syttynyt vanhempainrahakausien kiintiöittämiseen vanhempien välille, silla kiintiöinti kaventaisi valinnanvapautta ja lisäisi tarpeetonta sääntelyä perheille. Työelämän yhä kiihtyvä muutos tarkoittaa erilaisia työpäiviä ja vaihtelevaa hoitotarvetta. Kiintiömallit sopivat tähän yhtälöön heikosti.

Perhevapaauudistuksessa on tärkeää myös ottaa huomioon perheiden monimuotoisuus ja siitä johtuvat erilaiset tarpeet. Esimerkiksi yksinhuoltaja- adoptio-, monikko- tai sijaisperheillä on erilaiset tarpeet. Samoin on otettava huomioon vanhempien avioerot ja monen pikkulapsen elämä kahdessa kodissa. Yrittäjä- tai opiskelijaperheillä on omat erityiset tarpeensa. Siksi joustava malli, jossa vanhemmat itse päättävät lastensa hoidosta ja vapaiden jakamisesta on kaikkein toimivin.

KD on eittänyt edellä mainitut kriteerit täyttävää Taapero-bonus mallia, jossa maksettaisiin ansiosidonnaisen jakson jälkeen verotonta hoitorahaa, jonka perhe voisi käyttää joustavasti hoivapalvelujen ostamiseen tai kotihoitoon. Lisäksi ensimmäisen lapsilisän yhteydessä maksettava 1 000 euron vauvaraha olisi tervetulolahja pienokaisen perheelle vaiheessa, jossa on yhtä ja toista hankittavaa uudelle tulokkaalle. Vauvaraha tasaisi nykyistä eriarvoisuutta kuntien välillä, joissa osassa sitä maksetaan ja osassa ei.

Malleja erilaisille uudistuksille löytyy joka puolueelta. Tärkeintä on, että päästään irti vaalikausittaisesta ajattelusta kohti pitkän tähtäimen hyvinvoinnin rakentamiseen. Lapsiperheiden hyvinvoinnista huolehtiminen ikääntyvässä Suomessa on välttämätön osa kaukokatseista tulevaisuuspolitiikkaa.

Kohti haasteellista puheenjohtajuutta

Suomen kausi EU:n neuvoston puheenjohtajavaltiona sijoittuu vuoden 2019 viimeisen 6 kk:n ajalle. Pestistä on tulossa monella tapaa mielenkiintoinen eikä haasteita puutu.

Suomen on ensinnäkin saatava oma hallitus kasaan pikapikaa huhtikuun vaalien jälkeen. Toisekseen vasta Euroopan parlamentin toukokuisten vaalien jälkeen päästään kesä-heinäkuussa kasaamaan komissiota, jonka lopullinen hyväksyminen on aiemminkin venynyt syksyyn saakka. Toimielimet päättävät vasta uusissa kokoonpanoissaan tavoitteistaan, jotka ohjaavat EU:n toimintaa seuraaviin vuoden 2024 vaaleihin asti.

Toki töitä ei tule puuttumaan siihenkään saakka, sillä paljon on ns. siirtyvää agendaa eli edelliseltä puheenjohtajamaalta keskeneräisiksi jääneitä asioita. Suomi muodostaa yhdessä meitä edeltävän puheenjohtajamaan Romanian ja meitä seuraavan Kroatian kanssa puheenjohtajatrion, jonka yhteisen trio-ohjelma hyväksytään joulukuussa 2018 Eurooppa-neuvoston strategisen ohjelman 2014 – 2019 pohjalta.

Tällä hetkellä näyttää, että esimerkiksi monivuotisia rahoituskehysneuvotteluita ei saada valmiiksi, vaan erittäin suuri ja vaativa asiakokonaisuus saattaa olla vielä Suomen kauden päänsärky. Myös Brexit-neuvotteluiden takarajoja ollaan poliittisesti venyttämässä, jotta edes jonkinmoinen erosopimus saadaan aikaan.

Jokaisen puheenjohtajuusmaan tarkasti suunnitellun ohjelman voi totaalisesti sotkea ennalta odottamaton kriisi. Sellaiseksi veikataan jo nyt Italian venkoilua yhteisesti sovitun kasvu- ja vakaussopimuksen budjettikurin kanssa. Entä jos ennestään jättiveloissa olevan Italian luotto menee, ja pankit ovat pelättyäkin huonommassa kunnossa. Italian kaatumiseen eivät nykyiset tukipakettirakenteet enää riitä. Silloin varmasti oikeasti pitäisi miettiä liiran palauttamista vaihtoehtona koko euron kaatumiselle.

Suomen omien kansallisten tavoitteiden määrittämiseen ei siis juuri aikaa jää, ja niinpä nykyisen eduskunnan toimesta asetettiin työryhmä kokoamaan eduskuntaryhmien näkemyksiä EU-puheenjohtajuuden ohjelmaksi.

Konsensus-hengessä yritimme löytää kansallisesti tärkeitä aiheita, joita voitaisiin myöhemmin sisällyttää koko unionin tavoitteisiin, kuten aikoinaan kävi Suomen ajaman Pohjoisen ulottuvuuden politiikan osalta. Parlamentaarisesti valmisteltua kahdeksan sivuista paperia koottiin ”buffet-pöytä” ajatuksella; jospa tuleva hallitus siitä jotakin itselleen noukkii. Melkoinen noutopöytä kolmen otsakkeen alle kasatusta esityksestä lopulta tuli.

Kansalaiset keskiöön –otsakkeen alle saatiin niin talouspolitiikkaa, osaamista ja koulutusta, sosiaalista yhteenkuuluvuutta, veronkierron estoa kuin vielä maahanmuuttoakin. Ilmastopolitiikan alle tulivat puolestaan meille tärkeät bio- ja kiertotalous. Vahvempi Eurooppa sai sisällökseen monenkeskisten järjestelmien puolustamisen, arktisen politiikan ja kaupan ja kehityksen kysymykset.

Onneksi ryhmässä oli myös aimoannos realismia. Tunnustimme sen, että suuri joukko puheenjohtajuuskauden ohjelmasta tulee myös muiden prioriteeteista, ja niiden yhteensovittamisesta. Onnistuneena puheenjohtajamaana pidetään sitä, joka onnistuu pragmaattisesti löytämään toimivia kompromisseja, joihin kaikki ovat kuitenkin lopulta vähän tyytymättömiä.

Mitä puheenjohtajuuskaudesta sitten jää mieleen? Hyvä testata, moniko muistaa Suomen edellisen puheenjohtajuuskauden tärkeimmät päätökset; juuri ja juuri vast’ikään puheenjohtajana olleen Viron digitaaliagenda saattaa jollakin olla mielessä.

Omalla 5-vuotiskaudellani meppinä Euroopan parlamentissa ehdin näkemään 10 puheenjohtajuuskautta. Lähes jokainen puheenjohtajamaa jakoi pestinsä muistoksi räikeän mainoskravatin ja –huivin. Vähän kyyniseksi lopuksi voi tältä pohjalta voi todeta, että vain Irlannin puheenjohtajuus jäi mieleen. He sentään jakoivat kunnollisen kudotun villakaulahuivin, josta me skandinaavit olimme tyytyväisiä ja italialaiset pyörittelivät päätään!

Sopimisen kulttuuri koetuksella

Kilpailukyky eli ns. kiky-sopimus hallituskauden alussa antoi olettaa, että suomalainen sopimisen kulttuuri on edelleen voimissaan, ja kansantalouden yhteisen hyvän eteen ollaan valmiit etsimään ratkaisuja. Nyt keskellä hyvää suhdannekehitystä tuo oppi unohtui. Hallitus ja työmarkkinajärjestöt ovat tukkanuottasilla tavalla, joka heijastuu tulehtuneina väleinä varmasti vielä pitkään.

Hallituksen tiedonanto eduskunnalle on menettelytapana erikoinen. Eduskunnan tahtoa ei ole ennenkään lakien valmisteluun etukäteen kysytty; hallitus ne säätää ja eduskunta sitten päättää, menevätkö läpi vai eivät. Kansa puolestaan valitsee edustajansa lainsäädäntötyöhön; tämä ”irtisanomissuoja” kestää yleensä seuraaviin vaaleihin.

Viimeiset parikymmentä vuotta työ ja työsuhteen muodot ovat olleet murroksessa. Sen paremmin lainsäädäntö, työsuhdeturva kuin työmarkkinajärjestötkään eivät ole pysyneet perässä; kaikki toimivat ikään kuin työskentelisimme edelleen kahdeksasta neljään maailmassa 40 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Kun yleissitovuus on ulotettu kaikkeen mahdolliseen, ja työehdot eivät jousta, työntekijä joutuu joustamaan. Vuokratyö, osa-aikatyö ja määräaikaisuudet lisääntyvät.

Hallitus lähti purkamaan tilannetta ongelmallisimmasta päästä. Mikään yritys ei palkkaa irtisanoakseen työntekijöitään. Henkilöperusteisissa irtisanomistilanteissa irtisanomissuojan tulkinta lienee nykyäänkin isompi ongelma kuin varsinaisesti irtisanomissuoja itsessään, jota on vaikea muuttaa, jos halutaan pitää kiinni perustuslain ja ILO:n määräyksistä.

”Asiallinen ja painava syy” on nyt ja jatkossakin irtisanomiseen oltava, samoin työntekijää on laiminlyönneistä ensin varoitettava. Miten kaavailtu ”aiempaa vähäisempi” työvelvoitteen laiminlyönti tai epäasiallinen käyttäytyminen käytännössä tilannetta muuttaa, selviää varmaan vasta ensimmäisissä oikeudenkäynneissä. Työllistämisen kynnys ei pienessä yrityksessä taatusti madallu, jos tiedossa on vain lisää juridisia riitoja.

Vasemmiston vaalivankkureita vetävän ay-liikkeen poliittista lakkoilua ei voi myöskään mitenkään puoltaa. Toisin kuin oikeutetuissa työtaisteluissa tässä kiistassa osapuolena eivät ole työnantajat, mutta heille kaatuvat taloudelliset vahingot. Suomessa pitäisi siirtyä pohjoismaiseen käytäntöön eli poliittiset mielipiteen ilmaisut vapaa-ajalle. Jo nyt valtion ja kuntien virkaehtosopimuslaeissa on poliittinen työtaistelu kielletty. Toinen mahdollisuus on siirtyä ajallisesti rajattuun oikeuteen ja maksettuihin korvauksiin työnantajille kärsityistä vahingoista.

Jos työllistämisen kynnystä halutaan oikeasti madaltaa, niin KD:n reseptin mukaan ennen kaikkea paikallista sopimista pitää lisätä ja helpottaa ensimmäisen työntekijän palkkaamisessa pienissä yrityksissä. Koeajan pidentäminen ja vastaavasti työntekijän karenssin lyhentäminen ja esimerkiksi osalta irtisanomisajasta maksettava korvaus olisivat parempia lääkkeitä virherekrytointien varalle kuin valmisteilla oleva juridinen hienosääntö.

Ei tarvitse olla kummoinen ennustaja todetakseen, että lopputuloksesta riippumatta hallituksen ajama lakimuutos irtisanomissuojan madaltamiseen jää täysin sivurooliin. Sen sijaan pysyvämpi jälki jää karille ajetuista työmarkkinasuhteista.

Ratkaisuja ilmastonmuutokseen tutkimuksen ja teknologian kautta

Keskeisin asia ilmastonmuutoksen torjunnassa on fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen ja niistä luopuminen kokonaan. Tulevaisuuden energiantuotanto on toivottavasti yhä hajautetumpaa ja toimintavarmempaa. Kristillisdemokraatit on korostanut esim. vaihtoehtobudjeteissa tki-toimintaa ja vaatinut sille lisärahoitusta. Uuden tekniikan kehittäminen on ratkaisevassa asemassa. Tulemme esittämään mahdollisissa hallitusneuvotteluissa koulutus- ja tki-rahojen lisäämistä.

Suhtaudumme myös ennakkoluulottomasti kaikkiin kestävän kehityksen mukaisiin energiantuotantoratkaisuihin. Energiateknologian kehitys on nopeaa ja saamme jatkuvasti myönteisiä yllätyksiä uusista innovaatioista. Toinen kysymys on se, millä aikataululla uudet teknologiat ovat aidosti kannattavia ja CO2 –taseeltaan järkeviä.

CO2-päästöjen vähentämiseksi myöskään ydinvoiman lisärakentamista ei kannata kategorisesti poissulkea. Suuriin ydinvoimahankkeisiin liittyy selkeästi suuria käytännöllisiä ongelmia, mutta pienten modulaaristen ydinvoimaloiden käyttö esim. kaupunkien kaukolämmöntuotantoon voi olla harkinnan arvoinen vaihtoehto, mikäli teknologia osoittautuu taloudellisesti kannattavaksi, turvalliseksi ja toimintavarmaksi. Asiasta on jo tehty keskustelualoitteita suurimpien kaupunkien valtuustoissa. Tämä on kuitenkin vain yksi monista tulevaisuuden teknologioista ja voisi soveltua esim. tietyksi siirtymäajaksi. Ympäri maailmaa kehitellään erilaisia teknologioita jopa hiilidioksidin talteenottoon ilmakehästä.

Ilmastonmuutoksen hillintä vaatii globaalia yhteistyötä

Myös ilmastotutkimus on kansainvälistä yhteistyötä ja Suomi on ilmastotutkimuksessa – samoin kuin mm. energiateknologian osaamisessa maailman kärkimaita. Suomen tulee pyrkiä kunnianhimoisiin CO2 -päästövähennyksiin, toisaalta tiedostaen sen, että Suomen kasvihuonekaasupäästöt ovat hyvin pieni osa maailman kokonaispäästöistä. Henkeä kohden mitattuna energiankulutuksemme on kuitenkin suurta, EU:n suurinta. . Syitä tähän on mm. vientiteollisuutemme energiavaltaisuus ja se, että tuotamme paperia ja sellua sadoille miljoonille ihmisille ja koneita, jotka palvelevat teollisuuden käytössä miljoonien ihmisten tarpeita. Myös kylmä ilmasto ja pitkät etäisyydet tekevät elämänmuodostamme energiaa kuluttavaa.

Kotitalouksien merkittävimmät energiakuormat aiheutuvat lämmityksestä, liikenteestä sekä kotitaloussähköstä, joiden kaikkien kulutusta voidaan pienentää jo olemassa olevilla keinoilla. Uuden teknologian käyttöönottoon tulee kannustaa neuvonnalla sekä verotusrakenteilla. Tehokkaita tuotteita tulee palkita energiansäästöstä sekä kuluttajille pitää olla saatavilla ajantasaista tietoa mahdollisuuksista.

Raskaan teollisuuden siirtyminen pois Suomesta voisi kuitenkin olla ilmaston kannalta ”ojasta allikkoon” –ratkaisu, sillä useimmissa kilpailijamaissa esim. Aasiassa päästönormit ovat paljon löysempiä. Sieltä ostamiemme tuotteiden hiilijalanjälki voi olla paljon suurempaa kuin se olisi kotimaassa valmistettuna.

Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää mm. yhteisiä globaaleja normeja ja yhteistyötä, ympäristöteknologian siirtoa sekä rahoitusjärjestelyjä teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden välillä. Kaikkien maiden osallistuminen päästövähennyksiin on tärkeää.

Kristillisdemokraatit on vastustanut voimakkaasti kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksia. Tulevalla hallituskaudella KEHY-määrärahoja tulee nostaa ja kohdistaa entistä enemmän myös ilmastonmuutoksen hillintään ja sopeutumiseen tähtääviin toimiin, kuten energiateknologiaan ja kestävään ravinnontuotantoon liittyviin hankkeisiin. Tätä Kristillisdemokraatit ajaa seuraavissa mahdollisissa hallitusohjelmaneuvotteluissa.

Ilmastonmuutoksen ratkaiseminen on arvokysymys

Talouskasvun irti kytkeminen materiaalisesta kuluttamisesta on välttämätöntä – tämä kehitys etenee osittain omalla painollaan, mutta ihmisten arvoihin ja asenteisiin vaikuttamista tarvitaan myös, sillä tottumukset esim. kuluttamisesta muuttuvat hitaasti.

KD ei ole koskaan ajanut ”lisää kasvua kuluttamalla” –politiikkaa tai elämäntapaa, vaan liikkeen ajattelu- ja arvomaailmaan on aina liittynyt myös kohtuullisuuden ideaali. Ilmastonmuutoksen torjunnassa ja siihen varautumisessa on kuitenkin paljon kyse myös arvoista ja elämän tavoitteista, joihin vaikutetaan ensisijaisesti muualla kuin hallinnon ja julkisen sektorin kautta. Näin pitääkin olla. Toisaalta myöskään vastuuta ei saa siirtää vain kansalaisille / kuluttajille. Ilmastonmuutoksen torjunta ja siihen varautuminen vaatii kaikkien hallinnonalojen sekä muiden yhteiskunnan toimijoiden yhteistyötä.

Vauvan päivän kunniaksi 1000 euron vauvaraha

Vauvan päivää vietetään joka vuosi syyskuun viimeisenä perjantaina. Tänäkin vuonna sitä juhlitaan aivan liian pienen vauvaikäluokan kanssa. Syntyvyys on jatkanut laskuaan seitsemäntenä vuonna peräkkäin. Vuonna 2017 syntyi maassamme vain 50 321 lasta, mikä on matalin luku koko 2000-luvulla. Tämä vuosi ei ole tuomassa käännettä parempaan, sillä alkuvuoden ennakkotietojen mukaan olemme lähes pari tuhatta vauvaa jäljessä viime vuotta. Ikärakenteemme jatkaa vinoutumistaan. Tämän päivän nuoret aikuiset ovat näillä näkymin tulevaisuuden suuria ikäluokkia, jotka kamppailevat huoltosuhteen heikkenemisen ja eläkejärjestelmien kestävyyden kanssa, ellei suuntamme muutu.

Syitä alhaiseen syntyvyyteen on monia. Perheiden perustamista lykätään vuosi vuodelta yhä pidemmälle. Merkittäviä syitä alhaiseen syntyvyyteen ovat taloudelliset huolet ja työelämän kuormittavuus. Asenneilmapiiri Suomessa ei myöskään kannusta perheen perustamiseen. Mielikuva lapsiperheen arjesta on negatiivinen. Sen ajatellaan sisältävän jatkuvaa väsymystä, riitelyä, kuskaamista ja ”oman elämän” päättymistä. Kun lasten hankintaa lykätään yhä myöhäisemmäksi, lapsettomuus nousee monilla ongelmaksi. Joku valitsee lapsettomuuden myös vapaaehtoisesti.

Olisi yksioikoista vaatia yksin tätä hallitusta tilille heikosta syntyvyydestä, mutta monet istuvan hallituksen toimet eivät ole ainakaan parantaneet tilannetta. Lapsiperheiden palveluiden heikentäminen, etuuksien leikkaaminen ja verotuksen lapsivähennyksen poisto eivät kannusta perheitä saamaan lisää lapsia.

Syntyvyyden lisääminen edellyttää useita toimenpiteitä ja nykyistä lapsimyönteisempää yhteiskuntaa, mikä merkitsee mm. perhetukien korotuksia sekä perheen ja opiskelun tai työn parempaa yhteensovittamista. Tarvitsemme myös parempaa työllisyyspolitiikkaa, pysyviä työsuhteita ja vanhemmuuden kustannusten tasaisempaa jakautumista työnantajien kesken. Perhevapaiden tulee joustaa perheen tarpeiden mukaan, ja päivähoidossa ja varhaiskasvatuksessa eri hoitomuotoja tulisi tukea tasaisemmin. Tilastojen mukaan yli puolet lapsista on tai tulee olemaan vähintään kolmilapsisesta perheestä. Syntyvyyden kasvattamisessa tarvitsemme siksi myös suuremmat perheet paremmin huomioivaa perhepolitiikkaa.

Perheiden kukkarossa tuntuvana konkreettisena tukena vauvaperheille Kristillisdemokraatit päättivät osana omaa vaihtoehtobudjettiaan esittää ensi vuoden talousarvioon 1000 eron vauvarahaa. Kertaluonteinen 1000 euron vauvaraha ensimmäisen lapsilisän yhteydessä helpottaisi lapsiperheiden vauva-arkea. Monesti juuri vauvavaiheessa tarvitaan uusia hankintoja ja tukipalveluja.

Ylimääräinen vauvaraha lähettäisi samalla vahvan yhteiskunnallisen signaalinen siitä, että lapset ovat tervetulleita ja toivottuja. Kaikille perheille maksettava vauvaraha lisää myös alueellista yhdenvertaisuutta. Tällä hetkellä vain jotkut heikon syntyvyyden kunnat maksavat ylimääräisen vauvarahan tai vastaavan tuen kunnan alueella asuville perheille.

Väestöliitto on kiinnittänyt huomiota myös nuorten miesten syrjäytymiseen ja syrjäytymiseen myös perheellisyydestä. Syrjäytymisellä on merkittävä vaikutus syntyneiden lasten määrään ja siihen, että yhä useampi mies jää kokonaan ilman lapsia. Jo 35 prosenttia vain perusasteen suorittaneista 40−45-vuotiaista miehistä on lapsettomia ja 20−29-vuotiaista miehistä melkein 87 prosenttia on vailla lasta. Miesten syrjäytymisen ehkäisyllä voidaan vaikuttaa myös syntyvyyteen.
Me suomalaiset haaveilemme suuremmasta lapsimäärästä kuin todellisuudessa saamme. Pyritään yhteiskunnassa tekemään perhepolitiikkaa, joka mahdollistaisi yhä useamman haaveiden toteutumisen.

Tasapainoilua luonnonvarojen kanssa

Söin perjantaina herkullista porkkanakeittoa, hyvin maustettua kasvispihviä ja monipuolista salaattia sekä banaanikakkua jälkiruuaksi. Lounaassani ei ollut mitään muuta erityistä, mutta sen kaikki ruokalajit oli valmistettu hävikkiruuasta siihen erikoistuneessa ravintolassa.

Hävikkiviikko pyrki muistuttamaan meitä suomalaisia kuluttajia siitä, että haaskaamme syömäkelpoista ruokaa keskimäärin 24 kiloa vuodessa. Ostamme liikaa, jätämme lautaselle, unohdamme jääkaappiin. Kotitalouksien osuus hävikkiruuasta on merkittävä, sillä julkiset keittiöt ja kauppa kierrättävät jo nyt tehokkaammin. Monissa kunnissa ylijäämäruokaa myydään tai lahjoitetaan eteenpäin. Kaupat ovat puolestaan löytäneet seurakunnat ja hyväntekeväisyysjärjestöt, jotka tekevät ruokatyötä tai jakavat hävikkiruokaa leipäjonoissa.

Silti ruokahävikin mittasuhteet ovat käsittämättömän suuret. Rahassa mitattuna heitämme Suomessa pois 500 miljoonaa euroa vuodessa; ilmastovaikutuksiltaan tämä vastaa 100 000 auton vuosipäästöjä. Maailman laajuisesti tilanne on vielä pysäyttävämpi: neljäsosalla globaalista ruokahävikistä kaikki aliravitut ihmiset saisivat mahansa täyteen. Joten maailman pelastamiseksi jokaisesta ei tarvitse tulla vegaania; hyväksi aluksi riittää, kun syö kohtuudella ja lautasensa tyhjäksi.

Kuiva ja kuuma kesä on muutoinkin pistänyt pohtimaan elintarvikeketjua. Jotain on pielessä, kun ruokahävikki kasvaa ja kuitenkin samanaikaisesti alkutuotanto horjuu. Muuttuneet ilmasto-olot ovat jo vaikuttaneet dramaattisesti satonäkymiin ympäri maailman; ja joissakin maissa hätäteurastetaan karjaa rehupulan takia.
Suomessa on varauduttava siihen, että roolimme ruuantuottajana kasvaa. Puhdas ruoka ja toimiva elintarvikeketju kun eivät ole maailmalla itsestään selvyyksiä. Kohta ne eivät ole sitä meilläkään, kun maatalouden kannattavuus yhä heikkenee ja tiloja lopetetaan ennätysvauhtia. Tilanne maatiloilla on äärimmäisen stressaava, sillä myös viime vuoden sato oli heikko runsaiden sateiden vuoksi. Kyseessä on monien ainoa tulonlähde, ja tilannetta pahentavat mittavat velkataakat etenkin nuoremman polven maatalousyrittäjillä.

Suomessa on säilytettävä pellot viljeltyinä, satsattava maatalouden kannattavuuteen ja ekoloogisuuteen ja panostettava alan tutkimukseen sekä tuotekehitykseen. Tilojen jatkuvuus on varmistettava ja tuottajan on saatava työstään ansaitsemansa palkka. Myös elintarviketeollisuus ja vähittäiskauppa pitää velvoittaa osallistumaan esimerkiksi rahaston kautta satovahinkovakuutusten maksamiseen ja kantamaan siten osansa sääriskistä.
Ylipäätään luonnonvarojen resurssiviisaassa käytössä tarvitaan pitkäjänteistä suunnittelua sekä tutkimusta ja koulutusta. Näissä me suomalaiset olemme yleensä olleet varsin hyviä. Esimerkiksi kelpaa vaikkapa biopohjaisten muovien kehityshankkeet.

Muovia korvaavien materiaalien tutkimussektorilla VTT on alan kansainvälisiä pioneereja, ja se palkittiin maailman talousfoorumissa Davosissa tammikuussa biomuovien kehitysprojektistaan. Useat suomalaisyritykset ovat mukana mm. biohajoavien ekologisten päivittäistuotteiden ja pakkausten valmistuksessa

Kertakäyttömuovien kulutusta halutaan maailmalla rajoittaa ja laajentaa muovituotteiden valmistajien ja maahantuojien vastuuta muovijätteestä. Samalla vauhditetaan siirtymistä kiertotalouteen. Sitran asiantuntijat uskovat, että muovia korvaavien biopohjaisten tuotteiden kysyntä tulee kasvamaan räjähdysmäisesti, kun muovista halutaan eroon. Suomella voi olla tämänkin ympäristöhaasteen ratkaisussa merkittävä rooli.

Politiikka kaipaa sopurakenteita

Useamman hallituksen kompurointi sote-uudistuksen läpiviennin kanssa on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko koko parlamentaarinen hallintojärjestelmämme pirstoutuvine puolueineen ja eritahtisine vaalikausineen enää riittävän toimintakykyinen. Asiaa kannattaa pohtia, kun eduskunta pian starttaa tämän kauden viimeiseen syysistuntokauteen.

Liisa Hyssälä ja Jouni Backman toteavat SITRA:n julkaisemassa raportissa, että Suomen poliittiseen päätöksentekojärjestelmään ei ole kansalaisvaikuttamisen ja puolueiden toiminnan osalta tehty merkittäviä uudistuksia sitten v. 1906. ”Poliittinen johtajuus ja rohkeus nähdä yli poliittisten valtakausien sekä tehdä tulevaisuutta rakentavia päätöksiä ovat heikentyneet.”

Turhautumistakin on ilmassa. Ideoita politiikan rakenteiden uudistamiseksi on julkaistu pamfleteissa ja kirjoissa, sekä yksittäisten poliitikkojen irtiotoissa. Ei kannata tehdä sitä virhettä, että ylimielisesti sivuuttaa kritiikin ja ajan signaalit. Monien tutkijoiden, poliitikkojen ja kommentaattorien esittämässä kritiikissä päätöksentekojärjestelmäämme kohtaan on paljon oikeansuuntaista.
Viime kuntavaalien tv-puheenjohtajatentissä politiikkaan ja puolueisiin pettynyt kansalainen puolestaan puki sanoiksi sen, mikä monien äänestäjien mielestä on pielessä nykypolitiikassa. Ennen vaaleja luvataan kaikkea mahdollista, ja vaalien jälkeen tehdään jopa lupauksiin nähden päinvastaista politiikkaa. Ja kuten olemme huomanneet, osa puolueista on jo vaalilaukalle lähtenyt! Populistisia ja katteettomia lupauksia vastuullinen media ei sellaisenaan edes lähtisi toistamaan, vaan peräänkuuluttaa laskelmia ja kokonaiskuvaa.

Halutaanko ylipäätään ehdokkailta ja puolueilta markkinatorien helppoheikkimäisiä lupauslistoja vai mieluummin laadukkaampaa päätöksentekoa ja tuloksia?

Politiikan tekemisen rakenteet kaipaavat uusia ratkaisumalleja. Jokainen hallituskoalitio pyrkii ulosmittaamaan maksimaalisesti omat tavoitteensa kaudellaan. Suurten rakenteellisten uudistusten läpivientiin tarvittaisiin kuitenkin laaja konsensus; niiden ratkaisujen pohjalta pitäisi pystyä seuraavankin hallituksen toimimaan eikä ensimmäisenä aloittaa purkaminen.

Olisiko aivan mahdoton ajatus sopia hallitusohjelmassa opposition kanssa yksi iso uudistus, joka tehtäisiin yhdessä? Malli olisi riippumaton siitä, onko vallassa enemmistö- tai vähemmistöhallitus, vaikka toimintatapana se vähemmistöhallituksen mallia kyseisen uudistuksen kohdalla muistuttaisikin. Kun etukäteen sovittu uudistus saataisiin maaliin, kunnian siitä saisivat yhtä lailla hallitus kuin oppositiokin. Tällaisiksi suuriksi yhteishankkeiksi sopisivat juuri soten, perhevapaiden ja sosiaaliturvan eli sotun kaltaiset uudistukset. Helppoa ei varmaan tämäkään tie olisi, mutta ehkä kokeilemisen arvoinen.

Kansalaistottelemattomuutta vai demokratiaa?

Vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennasen protesti lentokoneessa pakkopalautettavan kanssamatkustajan takia on nostanut kansalaistottelemattomuuden vaikuttamiskeinojen arvioinnin ytimeen. Aino Pennanen pyrki ilmeisen spontaanilla ja hätiköidyllä toimintatavallaan jäljittelemään aiempaa ruotsalaista tapausta, joka johti todetun turvapaikanhakijan palautuksen keskeytykseen ja protestista kuvatun videon miljoonalevitykseen. Pennasen tapauksessa kävikin päinvastoin eli hänet itsensä poistettiin koneesta.

Vihreiden puheenjohtaja Aalto ja vasemmistopoliitikot ovat osoittaneet teolle tukensa, vaikka kenelläkään ei ole varmaa tietoa pakkopalautuksen syystä. Aallon kommentti: ”Rohkeutta on samaistua toisen ihmisen asemaan”, on todellakin rohkea, jos kyseessä on raiskauksen tai muun vakavan rikoksen tehneen henkilön pakkopalautus vaikkapa Saksaan. Vain noin viidennes Suomesta palautettavista ihmisistä on poliisin saattamia turvapaikanhakijoita eikä lähtökohtaisesti ketään saa palauttaa hengenvaaraan.

Viranomaisten toiminta perustuu lainsäädäntöön ja ministeriön poliittiseen ohjaukseen. Turvapaikkajärjestelmämme ei toki ole aukoton, ja sitä saa kritisoida, mutta lainrikkomuksiin rohkaiseminen ei ole hyväksyttävää eikä edistä parhaalla tavalla turvapaikanhakijoiden perus-ja ihmisoikeuksien toteutumista.

Olen itsekin pyrkinyt vaikuttamaan viranomaisten suuntaan mm. kristityiksi kääntyneiden muuttuneen elämäntilanteen huomioimiseksi, sillä monen islamilaisen maan turvallisuustilanne on aivan toinen kristitylle kuin muslimille. Asiassa on edistytty ainakin sen verran, että Maahanmuuttovirastoon on palkattu uskontoasiantuntija näitä vaikeita tilanteita arvioimaan. Senkin jälkeen osa päätöksistä on varmaan ollut edelleen haasteellisia, ja lain suomaa valitusmahdollisuutta oikeusasteissa on ollut syytä käyttää.

Innokkaimmat olivat vertaamassa Aino Pennasen tekoa jopa rotuerottelun kaataneiden kansalaisoikeusaktivistien tai natsi-hallintoa vastustaneiden kansalaistottelemattomuuteen. Kansalaistottelemattomuudella on historian valossa ollut paikkansa, mutta kaiken laittoman toiminnan perustelu kansalaistottelemattomuudella kuitenkin ontuu.

Tässä yhteydessä on kaivettu esille myös KD:n Päivi Räsäsen aikoinaan hengellisillä kesäjuhlilla pitämä puhe moraalisesta pohdinnasta vakaumuksen ja vallitsevan lainsäädännön ristiriitatilanteista. Puheesta nousi valtava kohu, vaikka silloinen ministeri ei koskaan rikkonut lakia tai asettunut sen yläpuolelle. Kansanedustajan avustajana tuolloin toiminut Aalto kirjoitti silloin: ” On pelottava ajatus, että ihmiset irtoavat kaikkia sitovasta ja velvoittavasta lainsäädännöstä uskonnon, kulttuuritaustan tai vaikkapa poliittisen mielipiteen vuoksi.” Nämä silloiset linjaukset eivät ilmeisesti koske oman puolueen väkeä nyt.

On eri asia diktatuurin keskellä hakea laittomalle toiminnalle moraalista oikeutusta, kun tehdä kansalaistottelemattomuudesta some-ajan huomiotalouden välikappale. Olen huolestunut siitä, että tänä päivänä poliittinen päätöksenteko ja siihen osallistuminen koetaan liian kankeana ja hitaana keinona osallistua. Vaalien lähestyessä kaikenlaisille performansseille voidaan hakea oikeutusta, ja ikään kuin oikotietä asioiden ratkaisemiseen julkisuuden kautta. Toivottavasti vastuullinen media säilyttää riippumattomuutensa eikä lähde milloin kenenkin kelkan vetäjäksi.

Oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia noudattavassa maassa itse kukin meistä voi pyrkiä muuttamaan lainsäädäntöä osallistumalla demokraattiseen päätöksentekoon, ja äänestämällä mieluisiaan näkemyksiä valtaan. Tämä voi kuulostaa tylsältä tieltä, mutta on ollut suomalaisen yhteiskunnan vakauden ja menestyksen perusta.

Terveisiä maaseudulta

Keskikesän helteellä Helsingin Sanomien tulevaisuustoimittaja oli laitettu matkaan äimistelemään Ylä-Savon ihmettä. Kun ei ne mokomat siellä maaseudulla asumista suostu lopettamaan, ja viimeinen sammuttamaan valoja, vaikka jo 20 vuotta sitten pääkaupungin aviisi niin ennusti.Ylä-Savo valikoitui tutkimuskohteeksi kuulemma juuri siksi, että siellä on tyypillisimmillään koko suomalaisen maaseudun kuva kaikkine haasteineen.

Ihmeteltävää toimittajalla riittää, kun uutta matkailuyritystä pukkaa, ja kesäkahvilaakin pyöritetään Brysselistä käsin. Menestyvien vientiyritysten lisäksi monenlaista pienempää työpaikkaa ja elannon antajaa löytyy; mutta leipä on ehkä useammasta lähteestä kerättävä.

Asuntovelkaista toimittajaa huimaa, kun omakotitalo järvenrannassa kaupungin liepeillä lähtee summalla, jolla hikiseen saa kaksion pääkaupunkiseudulta. Hesarin aikoinaan ennustama ”Kuolevan kunnan hilpeä korahdus” eli Eukonkannon MM-kisat Sonkajärvellä kerää sekin yhä Suomen kesätapahtumista eniten kansainvälisiä mediataloja paikalle.

Väestökehitys- ja rakennetilastot ovat seudun jo moneen kertaan tappaneet, mutta siellä ne vain elelevät, vieläpä tyytyväisyyttään kehräten. Kehtaapa joku vielä tokaista, ettei etelän ”kusiaispessään” edes lähtisi. Kesäviikko saa toimittajan vakuuttumaan, että maaseudun ennustetulle kuolinkouristukselle taitaa sittenkin olla vastavoima.

”Kaikki ei näy tilastoissa. Ihmisten päättäväisyys ja yhdessä tekemisen asenne eivät näy. Molempia pääsen todistamaan Ylä-Savossa vietettyjen päivien aikana”. Tähän toimittajan lopputulemaan on helppo yhtyä.

Täälläkin, kuten niin monella seutukunnalla Suomessa, kesän jokainen viikonloppu on ollut talkootyön ja yhdessä tekemisen oodia: kesäteatteria, maalaismarkkinoita, perinnepihoja, iskelmää ja praasniekkaa – ja tietysti sitä eukonkantoa.
Kotikuntani Lapinlahti on lähes ainut alle 10 000 asukkaan kunta, jossa pidetään vuodesta toiseen kansainvälinen yleisurheilun GP-kisa. Sekin on kyllä yritetty kuopata ”navetantauskisana” jo vuosia sitten. Iso käsi ja kiitos kaikille niille tuhansille talkoolaisille, jotka ovat tämänkin kesän monet tapahtumat olleet maaseudulla mahdollistamassa. Paras tapa osoittaa arvostusta järjestäjille on mennä aina paikan päälle nauttimaan ohjelmista.

Pelkän talkootyön varaan ei kuitenkaan tulevaisuutta voi maallakaan rakentaa. Samaisessa Hesarin lehtijutussa Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen johtaja Turun yliopistolta maalailee maaseudun näkymiä rohkaisevin vedoin. Väestökehitys ja huoltosuhde tasapainottuvat, biotalous ja elintarvikkeet tarvitsevat raaka-aineensa jatkossakin ja maaseudusta tulee yhä kasvava hyvinvointilähde.

Tulevaisuuden suomalainen on nopeiden liikenneyhteyksien ansiosta monipaikkainen, jonka yhdistelee kaupunki- ja maaseutuasumista tarpeidensa mukaan. Kaupungeista käydäänkin töissä maalla, eikä vain päinvastoin.
Uskon, että tämä tulevaisuuden visio ei ole ”teoriaherrojen huaveilua”. Koko Suomen tasapainoinen aluekehitys ja asuttuna pitäminen on kansalaisten vahva tahtotila, minkä tuore gallup joidenkin harmiksi vastaansanomattomasti todisti.

Lisäksi tämän kesän kuumuus on viimeistään avannut silmät ymmärtämään maaseudun merkityksen ruuantuotannon huoltovarmuuskysymyksenä. Ilmasto-olot ovat vaikuttaneet jo dramaattisesti satonäkymiin ympäri maailman.
Nyt on ymmärrettävä olla kaukaa viisas. Suomessa on säilytettävä pellot viljeltyinä, satsattava maatalouden kannattavuuteen ja alan tutkimukseen sekä tuotekehitykseen. Tilojen jatkuvuus on varmistettava ja tuottajan on saatava työstään ansaitsemansa palkka.

Suomen on varauduttava siihen, että vielä voi olla monta suuta ruokittavana. Puhdas ruoka ja toimiva elintarvikeketju kun eivät ole maailmalla itsestään selvyyksiä. Joten puolustetaan rohkeasti maaseutua. Se kun ei ole kaupungeiltakaan pois, sillä molempia tarvitaan.