Blogi

RSS

Hyvinvointia ja kevyttä hallintoa

Sote- uudistuksen myötä yli puolet kuntien vastuista ja verotuotoista siirtyy uusille hyvinvointialueille. Alueille siirtyvien tehtävien kustannukset ovat yli 20 miljardia euroa vuodessa vuoden 2022 tasolla. Hyvinvointialueet saavat uusien tehtäviensä hoitamiseen rahoituksen valtiolta, joka puolestaan vähentää ne kuntataloudesta.

Kristillisdemokraatit haluavat pitää alueiden hallinnon mahdollisimman kevyenä. Hallintoon käytettyjä verovaroja pitää käyttää vastuullisesti ja fokus tulee olla palveluiden saatavuuden ja saavutettavuuden parantamisessa.

Uudet valtuustoryhmät eivät tarvitse tukea poliittiseen toimintaan ryhmärahojen muodossa. Monien alueiden valmistelussa suurilla puolueilla tuntuu olevan kiireellisempien asioiden joukossa satojen tuhansien eurojen jakaminen omille valtuustoryhmilleen. KD:n mielestä hyvinvointialueista ei saa muodostua piilopuoluetuen rahoituslähteitä. Hyvinvointialueelle ei pidä myöskään perustaa turhia virkoja, jotka sitten täytettäisiin poliittisina nimityksinä. Raskaan hallinnon sijaan on panostettava hoivahenkilöstön saatavuuteen ja työhyvinvointiin.

Aluehallinnossa on myös suuri demokratiavaje, sillä lähes joka alueella noin puolet äänistä annetaan alueen keskuskaupungissa. Hallituksen malli ei tätä valitettavasti tunnista. Yle laski taannoin alueiden paikkajakaumat kuntavaaleissa annettujen äänten perusteella. Kyyti on kylmää pienille kunnille. On käsittämätöntä, että tällainen malli, jossa suurin osa Suomen kunnista jää ilman aluevaltuustopaikkaa, ajetaan läpi.

Hyvinvointialueilla olisi kumminkin huomioitava koko alueen tarpeet. Erityistä huomiota on nyt kiinnitettävä sellaisten asuinalueiden ja kuntien äänen kuulemiseen, joilta ei välttämättä ole yhtään edustajaa aluevaltuustossa. Kristillisdemokraattien mielestä monipuolisella lautakuntarakenteella on huolehdittava siitä, että kaikista kunnista saadaan edustus aluehallintoon. Palveluverkkoa koskevia päätöksiä ei myöskään pidä tehdä yksinkertaisella enemmistöllä.

Hallituksen sote-ratkaisu jättää ennaltaehkäisevän terveyttä edistävän toiminnan enimmäkseen kuntien vastuulle, minkä vuoksi sote-alueen ja kunnan yhteistyön tiivistäminen on äärimmäisen tärkeää. Kun rajapintoja kunnan ja hyvinvointialueen toimintojen välillä etsitään, tulee välttää sellaisia toiminnan muotoja, jotka lisäävät työntekijöiden hallinnolliseen työhön käyttämää aikaa. Lisäksi on huolehdittava, että kunnilla on kannusteita hoitaa ennaltaehkäiseviä palveluita myös jatkossa.

Kaiken kaikkiaan kustannuspaineita sote-alueella hillitään parhaiten panostamalla lähipalveluihin, nopeaan hoitoon ja palveluihin pääsyyn, sujuviin hoitoketjuihin ja ennaltaehkäisyyn.

Budjettiriihessä punnitaan suunta

Korona on muokannut arkeamme jo puolentoista vuoden ajan ja se on vaatinut sopeutumista ja monelta suomalaiselta venymistä. ”Kisaväsymystä” ja tilanteeseen turtumista on ymmärrettävästi ilmassa. Yhteiskuntaa on kuitenkin päästävä avaamaan sitä mukaa kuin rokotekattavuus paranee ja siihen tarvitaan nykyistä selkeämpää koronaviestintää ja toimien ennakoitavuutta.

Koronan hoidon lisäksi katse kääntyy hallituksen budjettiriiheen. Aikooko hallitus tehdä kauan kaivattuja, julkista taloutta vahvistavia työllisyyspäätöksiä vai jatkaako niin menokurin kuin tulopohjaa vahvistavien toimenpiteiden lykkäämistä seuraavalle hallitukselle.

Suomalaisen yhteiskunnan pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat ja kestävyysvajehaaste odottavat edelleen ratkaisijaansa. Tästä huolimatta Marinin hallitus on lisännyt pysyviä menoja ja paisuttanut julkista sektoria – unohtamatta historiallisen suurta velanottoa, joka synnyttää riskejä julkiseen talouteen.

Rikotun menokehyksen ja miljardien velkaantumistahdin keskellä ollaan kuitenkin leikkaamassa tieteestä ja tutkimuksesta, joka on keskeinen kasvun mahdollistaja. Samoin säästökohteiksi on valikoitunut sisäisen turvallisuuden tärkein tekijä eli poliisi. Maailman kipuillessa ruokaturvan kanssa osa hallituspuolueista istuttaa jälleen suomalaisen maanviljelijän ilmastosyyllisten penkille ja haluaisi antaa omat hiilinielumme eli metsät EU-kontrolliin. Ei hyvältä näytä.

Huoli taloudesta on ennen kaikkea huolen kantamista yhteiskunnan heikommista. Ilman kestävää taloutta meillä ei ole yhteiskuntaa, joka pystyy huolehtimaan vanhuksista, sairaista ja lapsista. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee kestävälle pohjalle rakennettua taloutta ja korkeita työllisyys- ja investointiasteita. Valitettavasti juuri näissä keskeisissä mittareissa Suomi on jäänyt jälkeen verrokkimaistamme.

Nyt tarvitaan tuottavuuden ja työllisyyden edellytysten kohentamista. Yritysten kasvun yhtenä esteenä on pula osaavasta työvoimasta. Muuntokoulutukseen ja täällä jo olevien kansainvälisten opiskelijoiden väylään työllistyä on saatava parannuksia. Yrityksiä on kuultava nykyistä enemmän toisen asteen ammatillisen koulutuksen ja korkeakouluopintojen alueellista tarjontaa suunniteltaessa. Työmarkkinoille tarvitaan lisää joustoa ja paikallista sopimista. Sosiaali- ja työttömyysturvaa pitää kehittää niin, että työn vastaanottaminen on aina kannattavaa.

Veroja ei voi enää kiristää, vaan tarvitaan kohdennettuja veronkevennyksiä tukemaan työllisyyttä ja kotitalouksien ostovoimaa. Työllisyysaste on saatava 80 prosentin uralle vuosikymmenen loppuun mennessä. Työn tuottavuuden kasvusta merkittävä osa syntyy uusista ideoista. Yritysten TKI-investointien vauhdittamiseksi hallituksen on linjattava jo tässä budjettiriihessä esimerkiksi investointivarauksesta tai muusta verotuksellisesta instrumentista, jolla saadaan yksityisen sektorin kaavailtu 2/3-osuus TKI-investoinneista liikenteeseen.

Työllisyyden ja talouden kasvuedellytysten luomisen lisäksi terveydenhoidon kertyneeseen hoivavelkaan, hyvinvointieroihin ja hoitojonoihin erityisesti mielenterveyspuolella on puututtava. Etenkin kun eduskunnasta varsin keskeneräisenä lähtenyt sote-esitys pitäisi saada samanaikaisesti toimintavalmiuteen. Huoli on myös sote-alan työntekijöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista muutosprosessin keskellä; mikäli he päätyvät vaihtamaan alaa, vesitetään loputkin uudistuksen tavoitteet.

Ympäristö- ja ilmastotoimissa Suomen on tehtävä osansa, mutta EU-pöydissä myös jämäkästi puolustettava kansallista metsäpolitiikkaamme ja oman teollisuutemme toimintaedellytyksiä – teollisuuden, joka on yksi maailman puhtaimmista. Hallituksella on nyt näytön paikka; on aika käyttää sitä paljon säästeltyä poliittista pääomaa kansallisten etujen ajamisessa. Siihen löytyy selkänojaa myös täältä oppositiosta.

Mihin tarvitaan olympialiikettä?

Tokion kisojen aikana kansainvälistä olympialiikettä on Suomen medioissa mätkitty kuin kuuluisaa vierasta sikaa. Kritiikillä on paikkansa, mutta silläköhän maailma paranisi, että olympialaiset lopetettaisiin? Monella kriitikolla tuntuu olevan varsin kapea käsitys olympialiikkeestä vain isojen kisojen järjestäjänä.

Kansainvälinen olympialiike on yli satavuotias rauhanliike. Sen päämääränä on aina ollut lähentää ihmisiä ja kansoja, ja parantaa maailmaa urheilun avulla. Joku voi kyynisesti hymähdellä idealismille. KOK:ssa on 206 kansallisen olympiakomitean kautta edustettuna kuitenkin enemmän maita, kuin missään kansainvälisessä järjestössä, YK mukaan lukien. KOK:n istunnot taitavat olla ainoita, jonne eri konfliktien osapuolet saadaan vielä samaan saliin. Urheilu yhdistää. Tätä maailma tarvitsee enemmän, ei vähemmän.

Valitettavasti 206 maan joukko ei jaa samoja käsityksiä ihmisoikeuksista tai demokratiasta. KOK ei ota jäsenmaiden poliittisiin tilanteisiin kantaa tai lähettele julkilausumia. Liennytystä ja ihmisoikeuksia edistetään hiljaisella diplomatialla. KOK tekee tänä päivänä paljon yhteistyötä muun muassa YK:n eri jäsenjärjestöjen kanssa. Esimerkiksi Rion kisoista lähtien pakolaistaustaisilla urheilijoilla on ollut oma joukkueensa ja heidän valmentautumistaan on tuettu nimikkorahaston kautta.

Miesten ja naisten välinen tasa-arvo on monissa maissa edennyt urheilun antamien roolimallien kautta. Kansainvälisille lajiliitoille ja kansallisille olympiakomiteoille annetut 25 suositusta ovat vauhdittaneet tasa-arvon edistymistä. Suositusten toteutuminen huomioidaan KOK:n myöntämässä rahoituksessa. Naisten osuus on noussut nopeasti muun muassa hallinnossa, kilpailuissa, palkitsemisessa ja urheilun uutisoinnissa. Suomen olympiakomitea on yksi keskeinen toimija naisia ja nuoria urheilujohtajuuteen kannustavassa New leaders -hankkeessa.

Olympialiike koostuu KOK:n lisäksi kansallisista olympiakomiteoista, kansainvälisistä lajiliitoista, yhteistyökumppaneista ja tietysti urheilijoista. He ovat urheilijakomission kautta edustettuna KOK:n hallituksessa ja valiokunnissa. Suomen Emma Terhon kautta urheilijoiden ääni kuuluu esimerkiksi markkinoinnissa, oikeusasioissa, kisojen ohjelmassa ja antidoping työtä tekevässä WADA:ssa.

Suurimman muutoksen kohteena ovat itse olympiakisat. Enää hakijakaupungit eivät tuhlaa miljoonia hakuprosessiin. Alustavat neuvottelut käydään halukkuutensa ilmaisseiden välillä. Pisimmälle pääsee kandidaatti, jolla on eniten valmista infrastruktuuria. Kestävä kehitys ja kisojen jättämä perintö ovat keskiössä. Samoin ihmisoikeudet ja sosiaalinen jalanjälki huomioidaan. Kisat eivät enää kasva, mutta lajivalikoima elää enemmän. Tällä tavalla kisat myönnetään Pariisista 2024 lähtien.

Olympiarenkaat on yksi maailman tunnetuimmista brändeistä. KOK kerää kaikki tulonsa markkinointi- ja TV-sopimuksista. Miljardien tuotot palautetaan 90 prosenttisesti kansallisten olympiakomiteoiden ja kansainvälisten lajiliittojen toimintaan ja muun muassa suorina tukina kolmansien maiden urheilijoiden ja valmentajien tukiohjelmiin.

KOK on järjestöpohjaisen ja vapaaehtoistyöhön nojaavan urheilun suurin rahoittaja maailmassa. Päivittäinen tuki on 3,4 miljoonaa dollaria. Kansalaisjärjestöpohjaiseen toimintaan ohjautuvalle rahalle olisi muitakin ottajia: eri ammattilaissarjojen yksityiset osakkeenomistajat ja superseuroja omistavat oligarkit. Ovatkohan kaikki olympialaisten joutsenlaulua toivovat ymmärtäneet tätä?

Olympialiike on isossa muutoksessa ja suomalainen urheilu on keskiössä sitä toteuttamassa.

”Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin ja yhdessä” voi näin olla tulevienkin urheilijasukupolvien unelma.

Vihreästä kehityksessä luvassa vääntöä

EU-komissio julkaisi keskellä helteistä heinäkuuta suuren Fit for 55 ilmasto- ja energiasäädöspaketin, joka koostuu 12 lainsäädäntöehdotuksesta lukuisine yksityiskohtineen. Tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin muuttaa koko EU:n ilmasto-, energia-, maankäyttö-, liikenne- ja veropolitiikka jotta päästöjä vähennettäisiin ainakin 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä vuoden 1990 tasosta.

 

Äkkinäinen saattaisi huokaista helpotuksesta, ja todeta, että Marinin hallituksen kansallinen tavoitehan on tuota kireämpi, joten mitään ei tarvitse tehdä. Väärin luultu. Tässä kuten monessa muussakin EU:n ilmasto- ja ympäristöasioihin liittyvissä sääntelyissä ei tyydytä vain asettamaan tavoitteita, vaan määritellään myös keinot, miten jäsenmaissa niihin on päästävä.

 

Kun lisäksi maantiede pakkaa unohtumaan, niin ajatellaan, että sama keinovalikoima tuottaisi kaikkialla parhaan lopputuleman. Paketin mukana tulevat kiristyvät energiatehokkuustavoitteet ovat siitä oiva esimerkki. Kylmän ilmaston Pohjolassa ei tähänkään asti ole haluttu ”lämmittää harakoille”, ja esimerkiksi rakennusten energiatehokkuutemme on aivan toista luokkaa kuin Etelä-Euroopan hatarissa ja vetoisissa pytingeissä. Ei ole rakettitiedettä arvioida kummassa ilmansuunnassa nykytasosta tiukentaminen maksaa enemmän.

 

Esityksen mukaan päästökauppaa on tarkoitus laajentaa asumiseen ja tie- ja meriliikenteeseen. Eniten taidettiinkin uutisoida polttomoottoriautojen hautajaisia 2035, jolloin niiden myynnin olisi määrä loppua. Meillä on Euroopan vanhimpia autokantoja ja tällä hetkellä Suomessa myydään yhtä uutta autoa kohden kuusi käytettyä. Joten aivan heti ei ole polttomoottorit teiltämme häviämässä, ja onhan niitä myös monissa hybrideissä. Järkevämpää tässäkin olisi biopolttoaineiden lisäämisen kautta vähentää liikenteen päästöjä ja mahdollistaa nykyiseen autokantaan sitoutuneen rahan järkevä käyttö.

 

Tässä komission sähköauto – hypessä itseäni on jäänyt vaivaamaan se, miten huomioidaan auton koko elinkaarikustannus lähtien akkujen vaatimien mineraalien louhinnasta ja uusien autojen vaatimasta teräksestä ja metallista. Puhumattakaan esityksen vaatimuksesta rakentaa latauspisteitä kuudenkymmenen kilometrin välein.

 

Samanaikaisesti komissio päästönormi kohtelee kaltoin lähes päästöttömiä biokaasuautoja, koska se ei huomioi laskentamallissaan polttoaineen koko elinkaaren aikana syntyneitä päästöjä. Suomi on panostanut biokaasun tuotantoon ja tankkausasemaverkostokin on kohentunut. Nyt nuo investoinnit, jotka toisivat maatalouden ja elintarviketeollisuuden jätteet kiertotalouden piiriin, uhkaavat valua hukkaan.

 

Esitys sisältää paljon muitakin haasteellisia kohtia erityisesti kustannustason kohoamisen kautta vaikkapa talvimerenkulun huomiotta jättäminen tai hiilitullit tuontisähkölle. Uusi päästökauppatuloilla perustettava sosiaalirahasto on hyvästä aikeestaan huolimatta ongelmallinen. Päästökauppatulot oli kertaalleen korvamerkitty osaksi elpymisrahaston velkojen maksua, ja toisekseen sosiaalipolitiikka ei tähänkään saakka ole EU:lle kuulunut.

 

Hyvää esityksessä on komission kunnianhimoinen kolmen miljardin puun istutushanke eri puolille EU:tta. Siinä väkisinkin alkaa metsätalous tulla tutummaksi muuallakin, ja ehkä vastaisuudessa vähemmän yksioikoisia esityksiä sillä saralla luvassa.

EU:n metsästrategia menee pahasti metsään

EU:n into tunkea näppinsä kansalliseen metsäpolitiikkaan saa huipennuksensa komission vuodetusta luonnoksesta uudeksi metsästrategiaksi. Paperissa kaavaillut yhteiset metsien hoito- ja käyttösuunnitelmat ja ”luonnonmukaisen metsätalouden” määrittely tarkoittaisivat käytännössä EU:lle yhteistä metsäpolitiikkaa ilmasto- ja ympäristötavoitteiden kautta.

Suunnitelmissa on avohakkuukieltoja ja rajoituksia runkopuun energiakäyttöön. Puun käyttökohteet ohjattaisiin sellun ja kartongin sijaan rakennuksiin ja huonekaluihin. Ei ihme, että metsäteollisuus ja metsänomistajat ovat kuvanneet luonnosta katastrofaaliseksi suomalaiselle metsätaloudelle ja kansalliselle metsäpolitiikalle.

Aiemmissa strategioissa metsien monimuotoinen käyttö, taloudellinen ja sosiaalinen puoli sekä ympäristöasiat ovat olleet tasapainossa. Puhumattakaan siitä, että subsidiariteettiperiaatteen mukaan on kunnioitettu kansallista päätösvaltaa.

”Metsävallankaappauksessa” venytetään EU:n omia sääntöjä samaan malliin kuin elpymispaketin kylkiäisenä jäsenmaille ujutetut yhteisvelka ja EU-verotusoikeus. Samalla komissio jättää huomiotta EU parlamentin ja neuvoston aiemmat päätelmät. Ne korostavat metsien monikäytön, biotalouden ja kestävän metsänhoidon merkitystä.

 

Metsien hiilinieluja koskevan LULUCF-valmistelun toinen kierros on aluillaan. Jos nielumatematiikan laskentasäännöt hoidetaan huonosti, Suomi joutuu maksamaan metsien käytöstä EU:lle, vaikka hiilivarastot metsissä kasvavatkin.

Lisäksi esitetty kestävän rahoituksen taksonomia uhkaa muun muassa lisätä byrokratiaa metsänomistajille, kun yli 13 hehtaarin metsätiloilta aletaan vaatia vuosikymmenten raportointia ilmastotoimenpiteistä.

Uusiutuvan energian direktiiviä ollaan avaamassa. Osana tätä pakettia komissio haluaa tiukentaa kriteerejä metsäbiomassan kestävälle tuotannolle. Melkoista tempoilua, kun muutama vuosi sitten sovittuja paketteja aletaan avata uudelleen. Metsätaloudessa ja energiantuotannossa suuntaa ei voi kääntää muutaman vuoden välein.

Kasvava into suomalaisia metsiä kohtaan nousee EU:n ilmastopolitiikasta. Päästöjen vähentäminen on kallista ja työlästä, Suomen kaltaisten metsävaltaisten maiden metsien sosialisoiminen koko EU:n hiilinieluiksi houkuttelevaa. Näin muut EU-maat voivat jatkaa hiilen tupruttelua eikä niiden teollisuuden tarvitse päättää vaikeista päästövähennyksistä. Kehityssuunnan torjumiseksi tarvittaisiin kipeästi kansallista yksimielisyyttä, mutta tästä hallituksesta ei siihen taida olla.

Vihreät ja vasemmisto ovat vuosia kailottaneet EU-käytävillä, miten huonosti Suomi hoitaa metsiään. Valitettavasti tämä sanoma alkaa upota. Kotimaassa on puolestaan moitittu pääministeriä ja viimeisimmäksi vastuuministeriä siitä, että komission tuhoisiin linjauksiin yritetään vaikuttaa.

Metsät ovat edelleen suomalaisen hyvinvoinnin perusta. Metsiemme moninkertaistunut kasvu ja puumäärä ovat osoitus sodanjälkeisen ajan metsäpolitiikan tavoitteiden onnistumisesta. Suomi nousi köyhyydestä isolta osin metsäsektorin ansiosta.

Maailmanlaajuisestikin harvinaisen laaja yksityinen metsänomistus on tuonut kansalaisille valtavasti hyvinvointia. Metsäteollisuuden osuus Suomen viennistä on edelleen noin 20 prosenttia ja se työllistää 100 000 suomalaista.

Nautimme myös luonnon monimuotoisuudesta ja virkistyskäytöstä. Suojelemme metsiä eniten EU:ssa. Jos tämän kaiken puolustamisessa epäonnistutaan, EU-jäsenyyden mielekkyys menee monella harkintaan.

Tallettajat roskalainapommin maksajiksi?

Kesän kuumat aiheet kuntavaalit, EU-elpymispaketti ja sote-ratkaisu ovat täyttäneet poliittisen keskustelun siinä määrin, että Suomen sukeltaminen syvemmälle EU:n pankkiunionin yhteisvastuissa on jäänyt lähes huomiotta. Tätä menoa suomalaiset pääsevät maksumiehiksi paitsi EU:n yhteisestä velkaelvytyksestä niin myös euroalueen huonokuntoisesta pankkisektorista.

Juhannuksen EU-huippukokouksessa kehityssuunnalle ei löytynyt jarrua, sillä Marinin hallitus oli jo tammikuussa hyväksynyt pankkiunionin yhteisen kriisirahaston varautumisjärjestelmän käyttöönoton aikaistamisen. Aiemmin vaadittu näyttö pankkisektorin riskien oleellisesta vähentymisestä ehtona yhteiselle talletussuojalle ja varautumisjärjestelylle sivuutettiin tyystin.

Tämä siis keskellä epävarmuutta, jossa pankkien kotivaltioriskit ovat pikemmin kasvaneet, järjestämättömissä luotoissa on edelleen suuria jäsenvaltiokohtaisia eroja ja tappionsietokykyä kasvattava sääntely on osin panematta toimeen ja sen tulkinnassakin on erimielisyyksiä.

Eurooppalaisilla pankeilla on yli 1 000 miljardin euron arvosta järjestelemättömiä luottoja, summa vastaa lähemmä kymmentä prosenttia koko euroalueen bruttokansantuotteesta. Ei liene yllätys, että roskalainoja on erityisen paljon Etelä-Euroopassa mm. Italiassa.

Saksassakin on laaja ja tehoton paikallispankkisektori, joten jopa sieltä on löytynyt tukea ajatukselle yhteisten talletussuojavarojen käyttämisestä pankkien uudelleenjärjestelyihin varsinaisten talletussuojakorvausten maksamisen sijaan.

Osa jäsenmaista ajaa valtionvelkakirjojen käsittelemistä riskittöminä, mikä on kaukana todellisuudesta. Pankkiunionin kantava ajatus valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemisesta on hämärtymässä, kun pankkien kriisirahaston varautumisjärjestelmä perustetaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n yhteyteen. Joten paine pääomarakenteen kasvattamiselle ja Suomen vastuiden lisääntymiselle kasvaa.

Yhteisvastuun aikaistamisen seurauksena suomalaispankit voivat joutua maksamaan lähivuosina ylimääräisiä vakausmaksuja muiden maiden pankkien auttamiseksi jopa parin miljardin euron edestä. Nämä maksut heikentävät puolestaan pankkien kannattavuutta, mutta kansantalouden kannalta vakavampaa on heikentää pankkien kykyä rahoittaa kotitalous- ja yritysasiakkaitaan. Ja viime kädessähän nämäkin maksut kiertyvät pankkien asiakkaille erilaisina kasvaneina palvelumaksuina, järjestelykuluina ja lainapreemioina. Pankkien sijoittajien sijaan siis suomalainen tallettaja maksaa!

Tuliko näistä verovaalit?

Puolueet ovat jo vähintään vuoden ajan valmistautuneet huolella edessä oleviin kuntavaaleihin. Ohjelmat ja agendat on hiottu kuntoon ja katse suunnattu linjauksiin, jotka liittyvät kuntien vastuulla olevien peruspalveluiden järjestämiseen ja rahoittamiseen sekä kuntatalouden haasteisiin.

Vaalien siirtyminen näyttää kuitenkin nostavan kuntavaalien keskiöön talous-, työllisyys- ja veropolitiikan. Ja tämä kyllä johtuu ihan Marinin hallituksen omista ulostuloista tai niiden puutteesta.

Puoliväliriihestä odotettiin mediamylläkän lisäksi kestäviä talous- ja työllisyyspäätöksiä. Hallitus ei kuitenkaan ole palaamassa menokuriin toisin kuin pääministeri Marin antoi ymmärtää vielä helmikuussa. Sen sijaan hallitus esitti Suomelle lisää velkaa, ennenkuulumatonta menokehyksien rikkomista tulevinakin vuosina ja siitä huolimatta vielä kansalaisia kurittavia veronkorotuksia.

Tuloksiltaan lässähtäneen kehysriihen jälkeen hallituksen talouslinjasta on ollut entistä vaikeampi pysyä kärryillä. Erilaisia veroulostuloja on ollut ilma sakeana, mutta hankala on ollut saada selvää, onko kyseessä ollut ministereiden yksityisajattelua vai hallituksen linja.

Viimeistään eduskunnan kyselytunnilla paljastui, ettei se ole selvää edes hallituksen sisällä. Pääministeri kertoo valmistelussa olevasta maakuntaverosta ja hellii ajatusta pääomaveroista kuntatalouden paikkaajana, kun taas tuore valtiovarainministeri kiirehtii kertomaan, ettei hänen pöydältään sellaisia esityksiä löydy. Vai onko niin, että nämä kansalaisen kukkarolle jälleen käyvät esitykset löytyvät työpöydän uumenista vasta kuntavaalien jälkeen?

Pääministeri Marin avasi pelin, ja esitti kuntaveroa progressiiviseksi, mikä entisestään kiristäisi ennen kaikkea keskituloisten suomalaisten verotusta. Kuntaverosta tehtävät vähennyksethän jo nyt keventävät suhteellisesti eniten pienituloisimpien verotusta, eli progressiota kuntaverossa jo on pienituloisimpien kohdalla. Lisäksi sote-uudistuksen myötä yli 60 % kuntaverosta muuttuu progressiiviseksi rahojen siirtyessä valtion kautta hyvinvointialueille.

Seuraavaksi jo useampi hallituspuolue ehti esittämään kunnallisverotuksen ulottamista pääomaverotuksen puolelle, ja vasemmisto tietenkin samassa yhteydessä työ- ja pääomaverotuksen veropohjien yhdistämistä. Päästäisiin taas takaisin 70-luvun tunnelmiin ja reilusti yli 50 prosentin marginaaliveroasteisiin. Pääomavero on varsin suhdanneherkkä tulolähde peruspalveluiden rahoitukseen ja tämäkin rahoituslähde tarvitsisi kuntien välille tasausjärjestelmän.

Näiden veroulostulojen lisäksi hallitus ajaa sote-uudistuksen kyljessä maakuntaveroa kuin käärmettä pyssyyn. Tämä siitä huolimatta, että asiaa pohtinut parlamentaarinen komitea tyrmäsi sen. Maakuntaverokomitean mietinnön mukaan se ei sovellu tämän uudistuksen rahoituspohjaksi. Edessä olisi alueiden eriytyminen entisestään tai entistä monimutkaisempi tasausjärjestelmä sekä verotuksen kiristyminen. Kun hallituksen suunnasta sekä Vasemmistoliitto että Vihreät ovat todenneet, ettei sotea tule ilman maakuntaveroa, niin Keskustan herääminen katumapäälle tämän suhteen taitaa olla myöhäistä.

Tämä hallitus voi todellakin jäädä kyseenalaisesti historiaan sälyttämällä suomalaisille kaksi uutta verotuksen tasoa. Se toinenhan on EU-verotus, jonka hallitus kevyellä ranneliikkeellä ja eduskunnan 2/3-osan äänten enemmistöllä avasi siirtämällä merkittävän verotukseen liittyvän toimivaltuuden EU:lle.

Näissä vaaleissa kannattaa äänestää puolueita, jotka ymmärtävät, että työnteon on oltava kannattavaa ja verotuksen kohtuullista, eikä hyvinvointia voi rakentaa pidemmän päälle velalle.

Omien varojen päätös muuttaa EU:ta peruuttamattomasti 

Koronakriisin varjolla Euroopan unioni on ottamassa merkittävän integraatioaskeleen ilman laajaa periaatteellista keskustelua EU:n suunnasta. Päinvastoin Marinin hallitus on selvästi halunnut väistellä kansalaiskeskustelun käymistä asiasta.

Viimeinen näytös oli valtioneuvoston kansliasta käyty neuvonpito EU virkamiehen kanssa omien varojen sopimuksen ratifioinnista. Keskusteluun liittyvä muistio ja se ketkä keskustelua kävivät ja ketkä siitä olivat tietoisia, on päätetty julistaa salaiseksi.

Sen sijaan keskustelusta on valtioneuvoston nykytavan mukaan sopivasti vuodettu median kautta julkisuuteen varoitus paketin kaatamisesta ja siten haluttu vaikuttaa eduskunnan kannanmuodotukseen. Ehkä tällä ”noottikriisi 2.0:lla” on jo jotain vaikutusta ollut; sen verran erikoisia kevätjuhlaliikkeitä on eräiden puolueiden kannanmuodostuksessa nähty viikon sisään.

EU:n omien varojen päätös ja siihen sisältyvä elpymisväline on sitomassa suomalaiset veronmaksajat vuosikymmeniksi yhteisvastuulliseen velkaan ja korkeampiin jäsenmaksuihin. Lisäksi päätöksessä avataan ovi EU-tason verotukseen, joka ei myöskään olisi tullut kysymykseen kriisiajan ulkopuolella.

Suomen hallitus on perustellut EU:n elpymisvälineen hyväksymistä sen elvyttävällä vaikutuksella vientimarkkinoillemme ja poikkeuksellisuudella sekä kertaluonteisuudella. Pääosin Etelä- ja Itä-Eurooppaan suuntautuvalla paketilla ei ole merkittäviä suoria vaikutuksia vientiimme. Lisäksi keskeiset EU-johtajat ja instituutioiden edustajat ovat jo tulkinneet päätöksen uusien velkamekanismien mahdollistajaksi. Tämä riippumatta siitä kuinka jämyjä ponsia Suomen valtiovarainvaliokunnan mietintöön kirjataan.

Kun velkahana on kerran avattu, sitä on vaikea – ellei mahdoton- sulkea. Velan kasvun myötä kasvaa paine lisätä uusia omien varojen lähteitä eli EU-tason veroja yhteisen velan takaisin maksamiseksi. Muoviverolla aloitetaan, mutta putkessa on jo digiveroa, hiilitullia, päästökauppatuloja lento- ja meriliikenteeseen, pääomiin kohdistuvaa rahoitustransaktioveroa sekä yritysten veropohjan yhtenäistämiseen kohdentuvaa veroa. EU-verot uhkaavat vähentää eduskunnan budjettivaltaa ja päätösvaltaa, eikä meillä ole tälle toimivallan siirrolle kansanäänestyksessä annettua mandaattia.

Oli melko absurdia seurata hallituksen huolia Suomen kuljetuskustannuksille päästökaupan nopeutetusta laajentumisesta meriliikenteeseen, kun samalla viedään eteenpäin omien varojen esitystä, jossa sitä juuri tarvitaan uuden veron pohjaksi

Elpymisväline asettaa suomalaisten oikeudentajun kovalle koitokselle. EU-elvytyksen maksajat, mukaan lukien Suomi, ovat korkeamman veroasteen maita, kun taas siitä hyötyvät maat ovat useiden tilastojen valossa varsin lieviä verottajia. Taloutensa hyvin hoitavien maiden veronmaksajat maksavat jälleen kerran asiansa heikommin hoitaneiden maiden laskun. Kymmenien miljardien avustusten kohdemaat saavat näiden rahojen kautta väljyyttä kansalliseen budjettiin siinä määrin, että suunnitteilla on alle 25-vuotaiden verovapautta, kansalaispalkkaa, alennettua eläkeikää ja lyhennettyä työpäivää.

Elpymispaketti on romuttamassa unionin oikeusperustaa ja viemässä sitä moraalikatoon. Jäsenvaltioita kannustetaan leväperäiseen taloudenpitoon eikä markkinakuri luo enää painetta rakenteellisiin uudistuksiin.

Suurin häviäjä tässä järjestelyssä on EU itse. Kun itsenäisten jäsenvaltioiden eurooppalaista yhteistyötä yhteisten pelisääntöjen kunnioittamisen pohjalta vaaliva, vastuullisen taloudenpidon ja no- bail out-periaatteen pohjalta toimiva linja hylätään, katoaa järjestelmän legitimiteetti kansalaisille.

Valtakunnan politiikka heijastuu kuntiin

Kuntapolitiikka ei ole koskaan erillinen saareke yhteiskunnassa. Harjoitettu talous- ja työllisyyspolitiikka ja toisaalta lakisääteiset palvelut ja niiden järjestämiseen annettavat valtionosuudet määrittävät pitkälti, millaisissa raameissa päätöksiä kunnissa tehdään.

Valtiovarainministeriön itsensä taannoin tilaama raportti oli nimittäin varsin tylyä luettavaa Suomen talouden tilasta. Olemme tippumassa Kreikan ja Portugalin tasolle investointien houkuttelevuuden suhteen, bkt:n kasvussa jäämme puoleen muista Pohjoismaista, myöskään työllisyysaste ja työntuottavuus eivät kohene samassa tahdissa.

VM:n raportissa myös patistellaan kiireesti tekemään suunnitelmia velkaantumisen taittamiseksi. Mitä tekee hallitus? Haukkuu parin hallituspuolueen suulla kaikki puheet tulevasta sopeuttamistarpeesta, ja kaavailee uusia veroja yrityksille ja investoinneille.

Jo nyt työn, liikkumisen ja asumisen kustannusten kasvattaminen leikkaavat kuntalaisten kukkarolta ostovoimaa, ja yhä vähemmän on euroja pyörittämään yritysten kautta verotuloja kuntien kirstuun.

Tuleva valtuustokausi sisältää lisää näitä haasteita. Kunnille sälytetään lisää velvollisuuksia ilman riittävää rahoitusta niiden järjestämiseen. Erityisesti oppivelvollisuusiän nostaminen on herättänyt huolta, sillä ensi syksynä kunnissa pitäisi parilla sadalla eurolla ostaa toisen asteen oppilaan kirjat, läppärit, kokkiveitset tai kampauspäät.

Sinällään tärkeän hoitajamitoituksen noston kohdalla raha saattaa olla ongelmista pienempi; yksinkertaisesti meiltä loppuvat hoitajat. Vaarana on, että ennestään ylikuormitetusta vanhusten kotipalvelusta väkeä joudutaan siirtämään ympärivuorokautiseen hoivaan.

Suurin osa ikäihmisistä asuu kuitenkin omassa kodissaan joko kotipalvelun tai omaishoidon tukemana. KD on vahvasti ajanut omaishoitajien aseman kohentamista, ja oikeutta yhdenvertaiseen tukeen ja tukipalveluihin asuinkunnasta riippumatta, samoin kuin omaishoidontuenpalkkion verovapautta. Pienten hoivapalveluyritysten potentiaalia vanhusten kotona asumisen tukena ei pitäisi ideologisista syistä vaikeuttaa leikkaamalla kotitalousvähennystä. Sote-uudistuksessakin nämä pienet hoivayritykset on unohdettu.

Harjoitetulla energiapolitiikalla on myös heijastuksensa mm. maaseudun elinvoiman heikkenemiseen. Energiaturpeen hallitsematon alasajo on johtanut maaseudun satojen työpaikkojen vaarantumiseen ja yrittäjien ahdinkoon, sekä lisääntyvään tuontifossiilisten ja venäläisen hakkeen käyttöön. Samaan aikaan meillä on suuret määrät korjaamatonta energiapuuta ja hakkuujätettä, jota ei saada hyödynnettyä markkinoiden vääristyessä. Nämä lyhytnäköiset ilmasto- ja energiapoliittiset linjaukset näivettävät maaseutua, huonontavat taloutta ja lisäävät vielä päästöjä.

Maaseudun ahdinkoa lisää vielä se, että maantieteellisesti meillä on menossa hurja varallisuuden uudelleen jako. Osassa maata asuntojen arvo on romahtanut, kun taas toisaalla keskituloiselle on mahdotonta päästä kiinni omaan asuntoon. Tämä kaikki heijastuu alueilla olevaan varallisuuteen ja elinvoimaan,

Usein meiltä poliitikoilta kysytään, mistä me leikkaisimme, kun säästöjä kunnissa on etsittävä Kuntatalous ei kuitenkaan ole pelkkää kuluhöyläystä. KD:n linja on nostaa esille ennaltaehkäisyä, hyvinvointia ja terveydenedistämistä. Näihin investoimalla säästetään sairauksien hoidosta ja raskaammista toimenpiteistä mm. lastensuojelussa. Säästöjä syntyy myös pitämällä huolta työhyvinvoinnista ja ennaltaehkäisemällä sairauspoissaoloja. KD haluaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa ja toimivat työhyvinvointiohjelmat kuntiin.

Jo nämä muutamat esimerkit kertovat siitä, miksi kuntavaaleissa on hyvä katsoa paikallisen politiikan lisäksi siihen, millaisia päätöksiä puolue tekee valtakunnan tasolla. Kun kevään kuntavaaleissa valitset ehdokkaasi, valitset arkielämäsi tärkeimmän päättäjän!

Koko maa mukana!

Kevään kuntavaaleissa ratkaistaan, millä tavoin Suomen kuntia johdetaan tulevaisuudessa. Monet kunnat olivat jo ennen koronaa vakavassa taloudellisessa kriisissä. Valtion velaksi antamat tukipaketit auttavat kyllä kuntavaalien yli, mutta entä sen jälkeen?

Väestörakenne on suuressa osassa kuntia haasteellinen, niin palvelujen rahoituksen kuin esimerkiksi hoivatyöntekijöiden riittävyydenkin turvaamiseksi. Pidemmän päälle peruspalveluita ei voida pyörittää velkarahalla lastenlasten laskuun.

Valitettavasti tähän ennestään vaikeaan tilanteeseen hallitus lisää kuntien velvoitteita ilman riittävää rahoitusta. Sinällään tarpeellisen hoitajamitoituksen nosto ja ideologinen oppivelvollisuuden laajentaminen ovat uudistuksia, joiden rahoittaminen kaatuu kuntien kontolle.

Tässä tilanteessa tarvitaan päättäjiä, jotka kykenevät tekemään taloudellisesti vastuullisia päätöksiä peruspalvelut edellä. Laadukas ja ihmisarvoinen hoito ja tuki korostuvat etenkin lasten, vanhusten ja vammaisten palveluissa.

Kuntien elinvoima, työpaikat ja verotulot ovat paljolti riippuvaisia alueen yritysten pärjäämisestä. Niinpä infra on pidettävä kunnossa eikä liikkumisen kustannuksia saa enää kasvattaa.

Nykyistä asumisen ja palveluiden keskittämispolitiikkaa ei pidä ottaa annettuna. Koronakriisi on osoittanut etätyön ja -opiskelun suuret mahdollisuudet. Moni pystyy tekemään työtä kahdella tai useammalla paikkakunnalla.

Perheiden tarpeet ovat keskeisessä asemassa palveluiden suhteen. Lapsiperheillä pitää tulevaisuudessakin olla oikeus valita juuri omaan tilanteeseen sopiva hoitomuoto lapsilleen, siksi tarvitsemme kotihoidon tukea ja sen kuntalisiä jatkossakin. Hyvällä kotihoidolla ja omaishoidon tukemisella pidetään puolestaan joka mummo ja pappa mukana.

Kuntapäättäjä on paljon vartijana. Kunnissa päätetään myös, soiko sen kouluissa vielä Suvivirsi vai vaihdetaanko joulujuhla kulttuurijuhlaan. Valtuustossa vaikutetaan jopa siihen, syödäänkö päiväkodeissa oman maakunnan lähiruokaa vai ulkomaista tuontitavaraa.

Suomella ei ole vara eriarvoistua ja jakautua. Siksi olenkin monelle kuntavaaliehdokkuuttaan miettivälle todennut, että nyt jos koskaan kannattaa lähteä vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!