Blogi

RSS

Valtakunnan politiikka heijastuu kuntiin

Kuntapolitiikka ei ole koskaan erillinen saareke yhteiskunnassa. Harjoitettu talous- ja työllisyyspolitiikka ja toisaalta lakisääteiset palvelut ja niiden järjestämiseen annettavat valtionosuudet määrittävät pitkälti, millaisissa raameissa päätöksiä kunnissa tehdään.

Valtiovarainministeriön itsensä taannoin tilaama raportti oli nimittäin varsin tylyä luettavaa Suomen talouden tilasta. Olemme tippumassa Kreikan ja Portugalin tasolle investointien houkuttelevuuden suhteen, bkt:n kasvussa jäämme puoleen muista Pohjoismaista, myöskään työllisyysaste ja työntuottavuus eivät kohene samassa tahdissa.

VM:n raportissa myös patistellaan kiireesti tekemään suunnitelmia velkaantumisen taittamiseksi. Mitä tekee hallitus? Haukkuu parin hallituspuolueen suulla kaikki puheet tulevasta sopeuttamistarpeesta, ja kaavailee uusia veroja yrityksille ja investoinneille.

Jo nyt työn, liikkumisen ja asumisen kustannusten kasvattaminen leikkaavat kuntalaisten kukkarolta ostovoimaa, ja yhä vähemmän on euroja pyörittämään yritysten kautta verotuloja kuntien kirstuun.

Tuleva valtuustokausi sisältää lisää näitä haasteita. Kunnille sälytetään lisää velvollisuuksia ilman riittävää rahoitusta niiden järjestämiseen. Erityisesti oppivelvollisuusiän nostaminen on herättänyt huolta, sillä ensi syksynä kunnissa pitäisi parilla sadalla eurolla ostaa toisen asteen oppilaan kirjat, läppärit, kokkiveitset tai kampauspäät.

Sinällään tärkeän hoitajamitoituksen noston kohdalla raha saattaa olla ongelmista pienempi; yksinkertaisesti meiltä loppuvat hoitajat. Vaarana on, että ennestään ylikuormitetusta vanhusten kotipalvelusta väkeä joudutaan siirtämään ympärivuorokautiseen hoivaan.

Suurin osa ikäihmisistä asuu kuitenkin omassa kodissaan joko kotipalvelun tai omaishoidon tukemana. KD on vahvasti ajanut omaishoitajien aseman kohentamista, ja oikeutta yhdenvertaiseen tukeen ja tukipalveluihin asuinkunnasta riippumatta, samoin kuin omaishoidontuenpalkkion verovapautta. Pienten hoivapalveluyritysten potentiaalia vanhusten kotona asumisen tukena ei pitäisi ideologisista syistä vaikeuttaa leikkaamalla kotitalousvähennystä. Sote-uudistuksessakin nämä pienet hoivayritykset on unohdettu.

Harjoitetulla energiapolitiikalla on myös heijastuksensa mm. maaseudun elinvoiman heikkenemiseen. Energiaturpeen hallitsematon alasajo on johtanut maaseudun satojen työpaikkojen vaarantumiseen ja yrittäjien ahdinkoon, sekä lisääntyvään tuontifossiilisten ja venäläisen hakkeen käyttöön. Samaan aikaan meillä on suuret määrät korjaamatonta energiapuuta ja hakkuujätettä, jota ei saada hyödynnettyä markkinoiden vääristyessä. Nämä lyhytnäköiset ilmasto- ja energiapoliittiset linjaukset näivettävät maaseutua, huonontavat taloutta ja lisäävät vielä päästöjä.

Maaseudun ahdinkoa lisää vielä se, että maantieteellisesti meillä on menossa hurja varallisuuden uudelleen jako. Osassa maata asuntojen arvo on romahtanut, kun taas toisaalla keskituloiselle on mahdotonta päästä kiinni omaan asuntoon. Tämä kaikki heijastuu alueilla olevaan varallisuuteen ja elinvoimaan,

Usein meiltä poliitikoilta kysytään, mistä me leikkaisimme, kun säästöjä kunnissa on etsittävä Kuntatalous ei kuitenkaan ole pelkkää kuluhöyläystä. KD:n linja on nostaa esille ennaltaehkäisyä, hyvinvointia ja terveydenedistämistä. Näihin investoimalla säästetään sairauksien hoidosta ja raskaammista toimenpiteistä mm. lastensuojelussa. Säästöjä syntyy myös pitämällä huolta työhyvinvoinnista ja ennaltaehkäisemällä sairauspoissaoloja. KD haluaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa ja toimivat työhyvinvointiohjelmat kuntiin.

Jo nämä muutamat esimerkit kertovat siitä, miksi kuntavaaleissa on hyvä katsoa paikallisen politiikan lisäksi siihen, millaisia päätöksiä puolue tekee valtakunnan tasolla. Kun kevään kuntavaaleissa valitset ehdokkaasi, valitset arkielämäsi tärkeimmän päättäjän!

Koko maa mukana!

Kevään kuntavaaleissa ratkaistaan, millä tavoin Suomen kuntia johdetaan tulevaisuudessa. Monet kunnat olivat jo ennen koronaa vakavassa taloudellisessa kriisissä. Valtion velaksi antamat tukipaketit auttavat kyllä kuntavaalien yli, mutta entä sen jälkeen?

Väestörakenne on suuressa osassa kuntia haasteellinen, niin palvelujen rahoituksen kuin esimerkiksi hoivatyöntekijöiden riittävyydenkin turvaamiseksi. Pidemmän päälle peruspalveluita ei voida pyörittää velkarahalla lastenlasten laskuun.

Valitettavasti tähän ennestään vaikeaan tilanteeseen hallitus lisää kuntien velvoitteita ilman riittävää rahoitusta. Sinällään tarpeellisen hoitajamitoituksen nosto ja ideologinen oppivelvollisuuden laajentaminen ovat uudistuksia, joiden rahoittaminen kaatuu kuntien kontolle.

Tässä tilanteessa tarvitaan päättäjiä, jotka kykenevät tekemään taloudellisesti vastuullisia päätöksiä peruspalvelut edellä. Laadukas ja ihmisarvoinen hoito ja tuki korostuvat etenkin lasten, vanhusten ja vammaisten palveluissa.

Kuntien elinvoima, työpaikat ja verotulot ovat paljolti riippuvaisia alueen yritysten pärjäämisestä. Niinpä infra on pidettävä kunnossa eikä liikkumisen kustannuksia saa enää kasvattaa.

Nykyistä asumisen ja palveluiden keskittämispolitiikkaa ei pidä ottaa annettuna. Koronakriisi on osoittanut etätyön ja -opiskelun suuret mahdollisuudet. Moni pystyy tekemään työtä kahdella tai useammalla paikkakunnalla.

Perheiden tarpeet ovat keskeisessä asemassa palveluiden suhteen. Lapsiperheillä pitää tulevaisuudessakin olla oikeus valita juuri omaan tilanteeseen sopiva hoitomuoto lapsilleen, siksi tarvitsemme kotihoidon tukea ja sen kuntalisiä jatkossakin. Hyvällä kotihoidolla ja omaishoidon tukemisella pidetään puolestaan joka mummo ja pappa mukana.

Kuntapäättäjä on paljon vartijana. Kunnissa päätetään myös, soiko sen kouluissa vielä Suvivirsi vai vaihdetaanko joulujuhla kulttuurijuhlaan. Valtuustossa vaikutetaan jopa siihen, syödäänkö päiväkodeissa oman maakunnan lähiruokaa vai ulkomaista tuontitavaraa.

Suomella ei ole vara eriarvoistua ja jakautua. Siksi olenkin monelle kuntavaaliehdokkuuttaan miettivälle todennut, että nyt jos koskaan kannattaa lähteä vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!

Jääkö Suomelle mustapekka käteen?

Euroopan vihreän kehityksen ohjelma on EU:n kunnianhimoinen politiikka- ja toimenpidepaketti, jonka tavoitteena on ilmastoneutraali eurooppalainen talous vuoteen 2050 mennessä. Esityksen mukaan tähän päästään, kun ilmasto- ja ympäristöhaasteet käännetään toimintapolitiikoissa mahdollisuuksiksi ja pidetään huolta siitä, että tämä ”diili” toteutetaan kaikkien kannalta oikeudenmukaisesti.

Komissio on kytkenyt tämän Green Deal -kokonaisuuden osaksi Euroopan talouden koronapandemian jälkeistä elvytysohjelmaa, jossa yhteisvelkamiljardit pyritään sitomaan mm. investointiohjelmiin ja oikeudenmukaisen siirtymän rahastoon.

Päämäärä yrittää vivuttaa Eurooppa vihreään teknologian ja innovaatioiden avulla kasvu-uralle on sinällään kannatettava, mutta toimenpidekokonaisuus sisältää koko joukon huolestuttavia esityksiä suomalaisten metsien, maankäytön ja talouden kannalta. Esitykseen sisältyvät ilmastolaki, biodiversiteetti- ja metsästrategia muodostavat silmukan, jolla EU:n ote suomalaisista metsistä kiristyy vaivihkaa.

Ilmastolain kohdalla Suomessa ollaan tuudittauduttu siihen, että kansalliset tavoitteemme ovat kireämmät, ja hyvä vain, että muutkin kiristävät päästövähennystavoitteitaan. Ilmastolaki antaa kuitenkin komissiolle ohjausvaltaa määritellä jäsenvaltioiden ilmastoneutraaliustavoitteen edistymistä viiden vuoden välein.

On jo nyt nähtävissä, että osalle EU-maista 2050 ilmastoneutraaliustavoitteen ja myöhemmin asetettavien välitavoitteiden saavuttaminen tulee olemaan erittäin haasteellista, ja niiden viime vuosien energiapoliittiset ratkaisut ovat ristiriidassa ilmastolain tavoitteiden kanssa.

Tästä käy esimerkkinä muun muassa se, että parhaillaan monet vauraatkin EU-maat rakentavat uutta fossiilienergiaa, eli maakaasua hyödyntävää voimalakapasiteettia sekä maakaasuputkea Venäjältä ja ajavat alas toimivia ydinvoimalaitoksia etuajassa.

Riskinä on, että ilmasto- ja energiapolitiikkansa hyvin hoitaneet maat joutuvat EU:n yhteisten toimenpiteiden kautta rahoittamaan muiden jäsenmaiden kalliita, tehottomia tai muutoin riskialttiita toimia ilmastoneutraaliustavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi kasvaa paine lukea Suomen ja Ruotsin kaltaisten metsävaltaisten maiden ilmastotoimet hiilinieluina muiden maiden hyväksi, ja rajata metsien kestävää talouskäyttöä.

Myös biodiversiteettistrategian osalta on huoli, että esitys siirtää valtaa jäsenvaltioilta EU-tasolle ja kauemmas esimerkiksi suomalaisesta metsänomistajasta. Vaikka kansallisesti olemme jo lähellä 30 prosentin suojeluastetta maa- ja merialueista, ja vaaditusta 10 prosentin tiukasti suojellusta metsäpinta-alasta, niin sekään ei riitä, kun tavoitetta tarkastellaan EU-tasolla. Suomen suojelutaakka kasvaa entisestään, kun metsiä ei voi suojella siellä, mistä ne on hävitetty.

EU:n tulevan metsästrategiankin yllä leijuu pelko, että se pohjautuu biodiversiteettistrategian yksisilmäiselle tarkastelulle, ja biotalous ja kestävä metsänhoito eivät saa sijaa.

Näiden kaikkien EU-strategioiden yhteinen heikkous on metsätalouden ja maankäytön kokonaisvaltaisen näkemyksen puute. Suomalainen metsätalous on esimerkki siitä, miten puuta tuotetaan ilmasto- ja ympäristökestävällä tavalla. Olemme kyenneet ylläpitämään hiilensidontaa ja parantamaan luonnon monimuotoisuutta samalla, kun olemme kasvattaneet metsäteollisuuden tuottamaa arvonlisää. Tästäkään huolimatta EU- tasolla ei tunnuta ymmärtävän monitavoitteista ja monimuotoista metsätaloutta. Kestävä metsäpolitiikka toteutuu parhaiten, kun pidämme sen hoitamisen kansallisessa päätösvallassamme, ja jaamme parhaista käytännöistämme myös muiden hyödyksi.

Euro-himmeli rakenteilla

Vääntö EU:n elpymispaketista ja monivuotisista rahoituskehyksistä on täyttänyt ilmatilan siinä määrin, että Suomen sukeltaminen syvemmälle myös pankkiunionin yhteisvastuissa on jäänyt lähes huomiotta. Suomalaiset pääsevät maksumiehiksi paitsi EU:n yhteisestä velkaelvytyksestä niin myös euroalueen huonokuntoisesta pankkisektorista.

Valitettavasti Marinin hallitus oli valmis aikaistamaan pankkiunionin yhteisen kriisirahaston varautumisjärjestelmän käyttöönottoa keskellä pahenevaa talouskriisiä. Aiemmin vaadittu näyttö pankkisektorin riskien oleellisesta vähentymisestä ehtona yhteiselle talletussuojalle ja varautumisjärjestelylle sivuutettiin tyystin.

Sentään eduskunnan vaatima valtioneuvoston oma riskien vähenemisarvio tehtiin ja se onkin kylmäävää luettavaa. Pankkien kotivaltioriskit ovat pikemmin kasvaneet, järjestämättömissä luotoissa on edelleen suuria jäsenvaltiokohtaisia eroja, tappionsietokykyä kasvattava sääntely on osin panematta toimeen ja sen tulkinnassa on erimielisyyksiä, koronan vaikutus kasvattaa riskejä entisestään ja moratorio- ja lyhennysvapaaohjelmien myötä tarkkaa kuvaa ei ole sen paremmin pankkien valvojilla kuin pankeilla itsellään omista velallisistaan. Viiltävän analyysin loppukaneetti: riskien väheneminen ei ole selvityksessä esitettyjen arvioiden perusteella edennyt merkittävästi, ja hallituksen myönteinen päätös onkin tehtävä poliittisen harkinnan perusteella!

Järjestämättömien lainojen määrä eurooppalaisissa pankeissa voi tuoreen EKP:n ennusteen mukaan paisua 1 400 miljardiin euroon. Kreikan pankkisektorin lisäksi erityisesti italialaiset pankit ovat olleet tikunnokassa, koska maan miljardien eurojen velkarahoitus on pilkottu pieniksi sijoituskohteiksi kansalaisille. Eipä siis ihme, että yhteistä talletussuojaa halutaan kiirehtiä, jotta italialaisten säästötilien saldot voidaan kuitata yhteisestä talletussuojasta ja pankit ajaa alas yhteisesti kerätyllä kriisinratkaisurahastolla.

Monissa jäsenmaissa on myös pankkisektorilla tehottomuutta ja ylikapasiteettia, siksi pankkeja tulee kaatumaan lähivuosina. Yksi tällainen ylikapasiteetin maa on Saksa, jota olemme tottuneet pitämään julkisen talouden mallioppilaana ja Euroopan veturina. Saksan pankkisektori on kuitenkin suuri ja vanhanaikainen. Meno on kuin Suomessa ennen 90-luvun pankkikriisiä; joka kylästä löytyy viiden kuuden paikallispankin konttori höystettynä osavaltioiden omilla landesbankeilla. Niinpä ei yllätä, että Saksa on puolestaan esittänyt pienille ja keskisuurille pankeille omaa kriisinhallintajärjestelmää. Nämä pankit ajettaisiin alas yhteisen talletussuojarahaston varojen tukemana. Wunderbar!

Yhteisvastuun aikaistamisen seurauksena suomalaispankit voivat joutua maksamaan lähivuosina ylimääräisiä vakausmaksuja muiden maiden pankkien auttamiseksi jopa parin miljardin euron edestä. Nämä maksut heikentävät puolestaan pankkien kannattavuutta, mutta kansantalouden kannalta vakavampaa on heikentää pankkien kykyä rahoittaa kotitalous- ja yritysasiakkaitaan. Ja viime kädessähän nämäkin maksut kiertyvät pankkien asiakkaille erilaisina kasvaneina palvelumaksuina, järjestelykuluina ja lainapreemioina.

Tällä päätöksellä myös pankkiunionin kantava ajatus valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemisesta on hämärtymässä, kun pankkien viimesijainen varautumisjärjestely perustetaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n yhteyteen. EVM:n rooli onkin muuttumassa jäsenvaltioiden tukiohjelmista pankkisektorin varautumisjärjestelyksi. Joten paine pääomarakenteen kasvattamiselle ja Suomen vastuiden lisääntymiselle kasvaa.

Pahoin pelkään, että tästäkin rakennelmasta tulee sen sortin euro-himmeli, että varmaa on vain sen viime sijainen varautuja: suomalainen veronmaksaja!

Ehdokasmetsällä

Kuntavaalit käydään ensi vuoden puolella, kevään korvalla, huhtikuussa. Käytännössä ehdokasrekrytointi käy puolueissa jo nyt kuumimmillaan. Korona -aika on vain vienyt monet tilaisuudet nettiin, ja ihmisiä kohdataan enemmän virtuaalisesti kuin kasvokkain.

Kuntavaalit ovat volyymivaalit, joissa saavutetut valtuustopaikat ovat varsin suorassa suhteessa ehdokkaiden määrään. Niinpä viime päivät on tullut vietettyä kännykkä ahkerasti korvalla, kuten niin usein ennenkin kuntavaalien kynnyksellä. Kaikki kummin kaiman tuttavatkin on kaivettu osoitekirjojen poteroista tulilinjalle ehdokasmetsästystä varten. Lisäksi tapaamiaan ihmisiä alkaa arvioida siitä näkökulmasta, sopisiko hän mahdollisesti kuntavaaliehdokkaaksi. Rajana olen sentään pitänyt, etten kaupan kassalta tivaa hyvän päivän toivotusten jälkeen ehdokassuostumusta.

Kun soitettujen puhelujen lukumäärä huitelee päivittäin kymmenissä, niin mokiakin sattuu. Samannimisiä suomalaisia on yllättävän paljon ja mokomat kehtaavat vielä asua samoilla paikkakunnilla.

Takavuosilta muistan, kuinka eräänkin rouvan kanssa selvisi vasta puhelun puolessa välissä – omituisten vastausten ja hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen – että se olikin se toinen Liisa Virtanen, joka on osaston pitkäaikainen jäsen. Luikertaakseni tilanteesta edes jotenkuten säällisesti, heläytin, että ”rouva kuitenkin kuulostaa niin mukavalta, että varmaan voisi ehdokkaaksemme lähteä!”. Kai sydämellinen ääni jotain ideologisesta suuntautuneisuudesta kertoo, eikö?

”Ai siis koululaispaneelin vai?” paljasti, että tämän Johannan pitää vielä muutama vuosi vartoa ehdokkaaksi pääsyä. Kuitenkin ilahduttavan valveutunut nykynuori, kun tiesi että täti kyselee ehdolle kuntavaaleihin eikä Temppareihin. Ja selvisi sekin, ettei espoolainen täysnimikaima Anneli ollut kirjoittanut kirjoja laisinkaan, vaan vain ”runoja pöytälaatikkoon omaksi iloksi”.

Meidän politrukkien työtä helpottaisi kovin, jos näihin erilaisiin numerohalukoneisiin voisi liittää pienet henkilöesittelyt – edes näin vaalien alla! Vaikka harvoinpa ihmiset närkästyvät, kun heitä kysyy ehdolle. Useimmat ovat itse asiassa aika otettuja, että häntäkin ajatellaan potentiaalisena ehdokkaana.

Joillakin rima on korkealla joko itselleen tai puolueelle. Ei, kunnan budjetin sisältöä ei tarvitse osata lähtiessään ehdolle, ja hallintosäännönkin ehtii oppia luottamustehtävän myötä. Monia itsekriittisiä olen rohkaissut samoin sanoin, kun minua kannustettiin ensimmäiseen paneelikeskusteluun: ”Tietämättömyyden voi aina peittää, mutta innostuksen puutetta ei milloinkaan!”. Ja toisaalta jos puolueen Nato-linja mietityttää, niin tuskinpa asiasta Huidunperän valtuustossa linjataan.

Uskon, että halu vaikuttaa kuntatasolla ihmisiä lähellä oleviin asioihin on ollut se, miksi monet ovat ylipäätään lähteneet mukaan politiikkaan. Omallakin kohdalla kävi näin, kun entinen opettajani pyysi minua 19-vuotiaana ehdolle kunnallisvaaleihin. Lautakuntatyö tuntui mielekkäältä, sillä siellä hoidettiin monia nuorten elämään konkreettisesti vaikuttavia asioita, jaettiin toiminta-avustuksia ja toteutettiin nuorten tilaisuuksia. Näin jälkeenpäin katsottuna juuri vuodet kunnallispolitiikassa olivat ne, jotka koukuttivat jatkamaan eteenpäin.

Nytkin kun kuntien tehtävärakenne on voimakkaassa murroksessa ja huoli lähipalvelujen säilymisestä painaa monien mieltä, on vaikuttaminen kuntakentässä erityisen tärkeää. Haluankin rohkaista jokaista lukijaa: lähde ehdolle ja mukaan vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!

Lisääntyykö hyvinvointi?

Hallitus on keskuudessaan päässyt sopuun sote-uudistuksesta. Tosin tiedotustilaisuudessa näytti ministereillä vielä olevan kahta linjaa järjestämisvastuullisen alueen nimestä. Se, nimitetäänkö sote-alueita maakunniksi vai hyvinvointialueiksi, on syvempää kuin semantiikkaa eli politiikkaa.

Keskusta ei tällä sote-esityksellä tule saamaan haaveilemiaan monialaisia maakuntia. Verotusoikeuden toteuttaminenkin jää seuraavien hallitusten kontolle. Maakunta -sotesta puhuminen kuitenkin ylläpitää ikiaikaista unelmaa itsehallinnollisista maakunnista, joissa puolueella on kokoaan suurempi valta.

Sen sijaan Sosiaalidemokraatit saivat esityksessä kaikki keskeiset tavoitteensa läpi. Hyvinvointialueiden päätöksentekoa on rajattu vastuullaan olevan tuotannon järjestelyissä, ohjausvalta ja rahat ovat tiukasti sosiaali- ja terveysministeriön peukalon alla ja yksityisten palveluiden tuottajien ja kolmannen sektorin täydentävä rooli on rajattu minimiin.

Sotemaakunnille annettu uusi nimi, hyvinvointialueet, ei valitettavasti muuta sitä tosiasiaa, että useat hyvinvointialueet ovat liian pieniä vastaamaan tehokkaasti ikääntyvän ja harvenevan väestönsä sosiaali- ja terveydenhuollosta. Pienet väestöpohjat eivät mahdollista sosiaali- ja terveyspalveluiden täysipainoista järjestämistä ja tuottamista, ja ne myös synnyttävät rahoitustarpeessa suurta satunnaisvaihtelua.

Kuten politiikassa niin usein, alueiden lukumäärästä väännettäessä ei enää kyse olekaan potilaan tai asiakkaan parhaasta, vaan alueellisesta vallanjaosta. Mitä enemmän itsehallintoalueita, sitä varmemmin valta keskittyy muutamalle suurimmalle puolueelle. Maakuntavaalien myötä palaavat kuvioihin demokratiaa vääristävät korkeat piilevät äänikynnykset, joita esimerkiksi eduskuntavaalien vaalipiiriuudistuksilla on pyritty madaltamaan.

Itä-Savon sairaanhoitopiirin poliittinen pallottelu on tästä oiva esimerkki. Kaikki tietävät, että nyt ostettiin vain lisäaikaa, jolla hallituksen työrauha säilytettiin. Mieleen muistuu oppitunti kuntapolitiikasta, jossa urakoitsija jälkeenpäin kehui tehneensä muhkean urakkasopimuksen ymmärrettyään viedä lautakunnan riideltäväksi valinnan valokatkaisijoiden väristä.

Ihmettelen myös haja-asutusalueiden hidasta heräämistä siihen, miten valta hyvinvointialueella tulee keskittymään kasvukeskuksiin. Monesta pienestä kunnasta ei pääsen edustajaa tulevaisuuden sote- valtuustoihin. Miten sitten vaikutat siihen, että oman kylän vanhusten asumispalvelut tai terveysasemat säilyvät?

Tässäkään sote-mallissa rahoitus ei ole riittävä. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvun hillitseminen edellyttäisi laajempaa vapautta palvelujen tuottamisessa, vahvaa palvelutuotannon tehokkuuden ja tuottavuuden paranemista, integraation toteutumista koko maassa sekä tehokasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä.

Vanha jako perustason ja erityistason palveluihin istuu tiukassa. Perustason palveluihin ja ennaltaehkäisyyn panostamisesta pitää huolehtia, sillä ne ovat keskeisiä tekijöitä terveys- ja hyvinvointierojen kaventamisessa, palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden parantamisessa sekä kustannusten kasvun hillinnässä.

Sitkeässä istuu se ajattelu, että sosiaali- ja terveydenhuolto nähdään vain kulueränä, eikä investointina väestön hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Investointina, joka parhaimmillaan tuottaa taloudellista hyötyä koko kansantaloudelle. Siksi tätäkin sote-mallia arvioitaessa tärkein kysymys on, parantaako tämä väestön hyvinvointia.

Hyvää tyttöjen päivää!

Eduskunnan viikko oli budjetin lähetekeskustelua ja loppuviikon uutisointia hallitsi maski-gate. Valitettavan usein tärkeätkin asiat hautautuvat uutisvirtaan. Keskiviikkona nimittäin otimme varaslähdön tänään vietettävään kansainväliseen tyttöjen päivään. Päivän vietto muistuttaa syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat kaikkialla maailmassa ikänsä ja sukupuolensa takia, mutta toisaalta sillä juhlistetaan tyttöjen voimaa ja mahdollisuuksia.

Asikkalalainen 16-vuotias Aava Murto oli päivän ”pääministerinä” ja aloitti aamunsa Kesärannasta ja päätyi eduskuntaan. Aavalla oli meille tuomisenaan tärkeä viesti: tyttöjen kokemaan häirintään netissä on puututtava ja digitaalinen kuilu sukupuolten välillä ei saa kasvaa.

Plan International Suomen kyselytutkimuksen mukaan jopa 42 % 15–24-vuotiaista tytöistä ja nuorista naisista on joutunut sosiaalisessa mediassa häirinnän kohteeksi. Eniten häirintää koetaan Instagramissa ja Snapchatissa. Häirintä on mm. kiusaamista, seksuaalista häirintää, trollausta, rasistista kommentointia, ulkonäön pilkkaamista ja vainoamista sekä fyysisellä ja seksuaalisella väkivallalla uhkaamista.

Verkkohäirintä ei ole harmitonta, vaan sen seuraukset hyvinvoinnille ovat merkittäviä. Se murentaa tyttöjen itsetuntoa, aiheuttaa stressiä ja ahdistusta, vaientaa heidän mielipiteensä ja vaikuttaa myös verkon ulkopuolella esimerkiksi turvattomuutena ja väkivallan pelkona. Sosiaalisessa mediassa syntyneitä juoruja joudutaan kohtaamaan myös verkon ulkopuolella. Verkossa tapahtuva väkivalta voi vaikeuttaa tyttöjen koulunkäyntiä, ystävyyssuhteita, sosiaalisuutta ja perhesuhteita. Kuten Plan International Suomi toteaa raportissaan, verkkoväkivalta on oikeaa väkivaltaa, jolla on oikeita seurauksia.

Seksuaalinen häirintä on häirinnän muodoista yleisin. Joka kolmas häirintää kohdanneista suomalaisista tytöistä on tullut itse häirityksi seksuaalisesti. Vähemmistöön kuuluvat tytöt ja nuoret naiset joutuvat kokemaan häirintää moninkertaisen määrän. Etnisyys, maahanmuuttajatausta, koulutustaso, toimintakyky tai vammaisuus altistavat häirinnälle. Aktiivisuus ja rohkea mielipiteiden esittäminen saavat myös häiritsijät liikkeelle.

Tyttöjen suojelemiseksi tarvitaan monia toimenpiteitä ja monia toimijoita. Siihen tarvitaan niin sosiaalisen median yritysten, poliisien, poliittisten päättäjien kuin perheidenkin aktiivisuutta. Sosiaalisen median yritykset voivat luoda tehokkaita ja helppokäyttöisiä raportointikeinoja ja parantaa moderointia tunnistamaan häirintää, jotta häiriköt saadaan vastuuseen. Poliisin resursseja tarttua verkossa tapahtuvaan häirintään tulee lisätä ja oikeusprosesseja nopeuttaa. Vaikuttajien tulee pitää verkossa tapahtuva häirintä keskustelussa, jotta tietoisuus sen osalta lisääntyy ja sen haitallisuus tunnistetaan nykyistä paremmin. Perheissä asiasta pitää keskustella, sillä vain kolmasosa tytöistä kertoo aikuiselle verkossa kohtaamastaan häirinnästä. Tyttöjä tulee suojella verkossa tapahtuvalta häirinnältä ja se voidaan tehdä meidän aikuisten vahvalla yhteistyöllä!

Eloa ja kapinaa

Elokapina-niminen kansainvälinen anarkistiliike on rantautunut näyttävästi Suomeen. Välittömiä ilmastotoimia ja ilmastohätätilan julistamista vaativa liike on valinnut äänensä kuuluviin saamiseen tarkoituksellisen lakien rikkomisen ja kansalaistottelemattomuuden.

Esimakua tempauksista saimme lauantaina. Kokoontumisilmoituksesta poiketen mielenosoitus muuttui vilkkaasi liikennöidyn ajoradan haltuunottoon toisiinsa kytketyllä ihmisketjulla ja tuomalla yhä uusia ajoradalle istujia poliisin poistamien tilalle.
Tapauksen johdosta liikenne keskusta-alueen liepeillä oli tukossa useita tunteja, estäen esimerkiksi normaalin työmatkaliikenteen. Tämän lisäksi laiton mielenosoitus työllisti täyden käytössä olleen kapasiteetin eli 24 poliisipartiota, joiden muut työtehtävät siirtyivät.

Lukuisista pyynnöistä ja kehotuksista huolimatta elokapinalliset eivät siirtyneet, ja kun resursseja ei enää ihmisten kantamiseen ollut, poliisi varoituksen jälkeen käytti lievintä mahdollista voimatointa eli pippurisumutinta saadakseen turvallisuutta uhkaavan tilanteen purettua.

Tämä oli mielenosoittajien suunnalta onnistunut provokaatio, joka takasi maksimaalisen huomion asian jatkokäsittelylle. Vasemman ja vihreän laidan poliitikot riensivät tuomitsemaan poliisin voimankäytön, tilannetta verrattiin Valko-Venäjään ja poliisiväkivaltaa kauhisteltiin, oikeusasiamiehelle tehtiin lukuisia kanteluita ja aina valpas valtakunnansyyttäjän virasto puuttui asiaan.

Liuta oikeusoppineita todisteli, kuinka meillä oikeusvaltio murenee. Media takoi pari päivää samaa tahtia, ja seuraava liikkeen performanssi olikin sitten kaikissa pääuutislähetyksissä ja lehtien etusivuilla. Useammalla tavalla lakia rikkoneet mielenosoittajat olivatkin siis joutuneet tilanteessa virkavallan uhreiksi? Viestintästrategia ja luottamuksen murentaminen viranomaisiin onnistui kuin hybridivaikuttamisen oppikirjasta!

Tilanne alkoi tasoittua vasta kun kaivettiin esille liikkeen sisäistä viestintää ja suunnitelmia lentokenttien ja rekkaliikenteen blokkauksesta, ”paljon häiriötä isolla porukalla. kohteina: Poliittinen järjestelmä ja päättäjät (heidän blokkaus) kunnalliset poliitikot ja kansalliset poliitikot. Pankit, infrastruktuuri, pahimmat suuryritykset, satamat, risteily, metsäteollisuus, turveteollisuus.”

Opittiinkohan tästä mitään?

Työllisyydessä hölmöläisten peitonjatke -malli

Eduskunnan syksyn on avannut huoli työllisyydestä, eikä suotta. Irtisanomis- ja yt-uutisia tippuu harva se päivä, ja myös kokonaisia tuotantolaitoksia ajetaan alas. Siksi hallituksen budjettiriihen suurin kiinnostus kohdistui juuri työllisyys- ja kilpailukykypäätöksiin, mutta valitettavasti ne tuottivat ison pettymyksen.

Hallitukselta puuttuu talouden ja työllisyyden edistämisen kokonaiskuva. Työllisyyden parantamiseen eivät yksin työllisyyspoliittiset toimet riitä, vaan on huolehdittava sekä yksityisen kulutuksen kautta tulevasta ostovoimasta että yritysten kilpailukyvystä. Ei siis hyödytä, että paperilla luodaan päätösperäisiä työpaikkoja, jos samalla työpaikkoja häviää muualta, kun verotusta kiristetään ja kilpailukykyä heikennetään. Hallituksen työllisyyspolitiika muistuttaa sitä kuuluisaa hölmöläisten peiton jatkamista.

Hallituksen ainoaksi merkittäväksi työllisyystoimeksi on jäämässä aktiivimallin palauttaminen pienin muutoksin sekä työvoimapalveluiden resurssointi. Muut päätökset ulkoistettiin jälleen työmarkkinajärjestöille. Työllisyystavoitetta nostettiin, mutta tavoitteen saavuttaminen jätettiin seuraavien hallitusten vastuulle.

Itse työllisyystavoitteen numeroistakin ehti eduskunnassa nousta äläkkä. Valtiovarainministeriö totesi laskelmissaan aivan oikein, että budjettiriihessä tehtiin päätöksiä, joiden työllisyysvaikutus on vain noin 14 – 16 000 työpaikkaa, ei suinkaan kerrottua yli 30 000. Pääministeri kuitenkin tulkitsi, että vielä tekemättömät ja jo ennen budjettiriihtä tehdyt päätökset lasketaan mukaan, kun ne lisäävät työpaikkoja. Samalla logiikalla hallituskauden alussa tehty viime kauden aktiivimallin purku olisi toki pitänyt huomioida työpaikkojen vähennyksenä. Näin nyt uutena lanseeratun aktiivimallin työllisyysvaikutus on ns. plusmiinus nolla, mutta kummasti silläkin vain saatiin 10 000 uutta työpaikkaa paperille kirjattua.

Samalla toteutettiin päätöksiä, joilla teollisuuden, kuljetussektorin ja kotitalouksien kustannuksia kasvatetaan. Erityisesti energian ja polttoaineiden hinnankorotukset ja päästökauppakompensaation lopettaminen ovat myrkkyä kilpailukyvylle. Teollisuuden sähköveron lasku ja väylämaksualennukset ovat toki tarpeellisia, mutta tuovat yrityksemme ilmasto- ja sijaintiolosuhteiden takia vasta samalle viivalle kilpailijoiden kanssa.

Hallitus päätti riihessä myös korottaa merkittävästi turpeen verotusta, vaikka hallitusohjelman tavoite oli täyttymässä etuajassa pelkällä päästökauppamekanismilla. Turpeen käytön nopea alasajo tulee käytännössä johtamaan siihen, että lämmöntuotannossa käytetään jatkossa entistä enemmän kivihiiltä, öljyä ja venäläistä haketta. Tämä on Suomen huoltovarmuuden osalta valtava riski, enkä ymmärrä tätä edes ilmasto- ja ympäristönäkökulmasta. Ennen kotimainen vaihtoehto ohitti aina tuontipolttoaineet.

Tässäkin ratkaisussa hallitukselta puuttuu kokonaiskuva, sillä turpeen energiakäytön nopea alasajo vaikuttaa metsäteollisuuden raaka-ainevirtoihin. Puun poltto energiantuotannossa tulee lisääntymään, mikä on kansantalouden kannalta valtavaa tuhlausta. Arvokkaan runkopuun polttaminen sotkee vähitellen metsäteollisuuden puuhuollon ja on riski, että metsäteollisuuden investoinnit siirtyvät vähitellen pois maastamme toimintaympäristön muuttuessa.

Lisäksi turvetuotannon pikainen alasajo tarkoittaa erittäin kovaa iskua alan yrittäjille, liitännäistyöpaikoille ja maaseudun elinvoimalle. Turpeen energiakäytöstä pitäisi luopua hallitusti siirtymäajan myötä, kun korvaavia energiamuotoja on saatavilla.

Onneksi meitä maaseudun veronmaksajia kovasti ilahduttaa entistä kalliimpaa polttoainetta tankatessa, että saan sentään kustantaa veroeuroillani ilmaiset työsuhdepolkupyörät kasvukeskusten hyvän julkisen liikenteen rinnalle.  Aluepolitiikkaahan se on tämäkin!

 

 

 

 

 

Synkkä syksy tulossa?

Koronan varjossa syyskauttaan aloittava eduskunta saa isoja asioita pöydälleen; EU:n elpymisrahastoesitys ja tulevan vuoden budjetti niistä päällimmäisenä. Yhteisvelkaan vuosikymmeniksi sitovaa ja EU:n omia sääntöjä rikkovaa elpymisvälinettä ei voi kannattaa, ja kotimaankin budjetissa ”huldahuoleton” meno hirvittää. Tuiki tarpeelliset työllisyyspanostukset uupuvat edelleen, mutta rahoja kylvetään sinne tänne hallituksen ideologisiin lempihankkeisiin.

Sen sijaan leikkuri näyttäisi osuvan kylmällä tavalla sote-järjestökenttään, liikuntaan, kulttuuriin ja nuorisotyöhön, joilta ollaan viemässä lähes kolmannes rahoista, ellei budjettiriihessä asiaa paikata. Veikkauksen tuottojen alenemisen korvaaminen järjestökentälle nyt ja tulevaisuudessa on yksi syksyn isoista ratkaisuista. Yhteiskunnan kannalta keskeisiä järjestöjen tuottamia tukipalveluita mm. vammaisille, pitkäaikaissairaille, päihde- ja mielenterveysongelmaisille sekä nuorille ei saa ajaa alas.

Työllisyystoimien puuttumisen lisäksi edes työttömien määrän kasvuun ei olla varauduttu. Syksyn suhteen ollaan vielä aivan alussa, ja lomautusten lopullinen kohtalo ratkeaa tulevien viikkojen aikana. Viime päivien uutisten valossa näyttää tosi pahalta; tuhansien työpaikkojen kohdalla yt-neuvottelut päällä ja Kaipolan paperitehtaalla lappu luukulle.

Seurasin demareiden puoluekokousta sillä silmällä, että perinteinen työn puolue toisi avauksia työllisyyden ja talouskasvun parantamiseen. Kuulimme kuitenkin vain toistona epärealistisen, palkansaajia kosiskelevan vision kuuden tunnin työpäivästä entisellä palkkatasolla. Marin totesi käyvänsä asiasta jatkoneuvotteluja ammattijärjestöjen kanssa, mutta kaipa ne palkat maksetaan edelleen työnantajien ja yritysten toimesta. Toteutuessaan esitys tarkoittaisi kustannusten kasvua ja rajua kilpailukyvyn heikennystä työnantajille tilanteessa, jossa yritysten selviäminen on vaakalaudalla muutenkin.

Julkisen puolen ammateissa mm. vuorotyössä hoiva-alalla esitys edellyttäisi kymmeniä tuhansia uusia työntekijöitä, vaikka työvoimapula rokottaa alaa jo nyt. Marinin visio tarkoittaisi tosiasiassa hyvinvointiyhteiskunnan ja sen palveluiden purkamista, mikä ei voi olla kenenkään etu, sen paremmin palkansaajien kuin työnantajienkaan.

Tuottavuuskasvua ei saada ilman työelämän uudistuksia, ja tuottavuuskasvu puolestaan on ehdoton edellytys palkkojen parantumiseen tai siihen, että työaikaa voitaisiin vaihtoehtoisesti lyhentää. Koko Marinin hallituksessa on se henki, että työelämäuudistuksia ei haluta, mutta sen hedelmät jaettaisiin kernaasti jo etukäteen.

Julkisen puolen menonlisäyksien kautta kansalaisten verotaakkaa ja valtion velkaantumista kasvatetaan, ja samalla asumisen ja liikkumisen kuluja kiristetään ja palkansaajien sosiaaliturvamaksuja nostetaan. Vaikea nähdä, miten tämä olisi yksityispuolen ostovoimaa ja siten kulutuskysyntää parantavaa elvytystä. Veronkevennykset olisivat kotimaan elvytyksessäkin tarpeen, mutta hallitus suuntaa ne EU:n elpymispaketin kautta – Italiaan!