Blogi

RSS

Avioerokurssille?

Aprillipäivän tienoilla uutisoitu pakollinen avioerokurssi tanskalaisille taisi monella median seuraajalla mennä päivän vedätysjuttujen laariin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aprillipila, vaan huhtikuun ensimmäisestä päivästä lähtien avioeroa hakevien alaikäisten lasten vanhemmat ovat joutuneet osallistumaan netissä pakolliselle erokurssille. Tanskan uusi avioerolaki pitää sisällään alaikäisten lasten vanhemmille velvoittavan kolmen kuukauden harkinta-ajan, jonka aikana verkkokurssi ”Yhteistyö avioeron jälkeen” tulee suorittaa tai muutoin avioliitto jää voimaan.

Vapaamielisille juuteille lapsiperheiden avioerot eivät ole enää ilmoitusasia, vaan vanhemmat halutaan miettimään, miltä avioero näyttää lasten näkökulmasta. Samalla on toki tarkoitus antaa eväitä kommunikointiin perheessä eroprosessin aikana ja sen jälkeen, sekä lievittää erovanhempien mahdollisia ristiriitoja vaikkapa lastenkasvatuksessa. Itse nettikurssin suorittamiseen aikaa ei juuri tuntia enempää tuhraannu, mutta sovelluksen kautta on mahdollisuus saada apua asiantuntijoilta ja vertaistukea muilta vanhemmilta.

Suinpäin lakia ei muutettu, vaan sitä edelsi Kööpenhaminan yliopiston tutkijoiden huolellinen kolmen vuoden seurantajakso avioerokurssista noin 2600 vapaaehtoisen vanhemman kontrolliryhmälle. Tutkijoiden mukaan tulokset olivat ”järisyttäviä”. Kurssin suorittaneiden vanhempien ahdistus- ja masennusoireet ja jopa sairauspoissaolot vähenivät verrattuna kurssia käymättömään verrokkiryhmään. Siitä ei kerrottu, peruuntuiko avioero joidenkin kohdalla kokonaan. Ainut kritiikki uutta lakia kohtaan on ollut huomio siitä, että jo yli puolet tanskalaisista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolelle, eikä tuore laki kosketa näiden lasten vanhempia.

Miksi yhteiskunta sitten kiinnostui avioeroista? Tanskassa vuonna 2018 avioliitoista 46,5 prosenttia päätyi eroon, ja alaikäisten vanhemmat pystyivät aiemmin saamaan eron vaikka viikossa. Aika moni asia jää nihkeissä tunnelmissa sopimatta, ja lapsista tulee pahimmillaan välikappaleita ex-puolisolle kostettaessa. Oikeusteitse selvitellään tuhansia huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa riita-asiaa vuosittain, näin muuten myös Suomessa. Lapset kärsivät vanhempien riitaisissa eroissa; psykologien ja oppilashuollon tukipalveluita tarvitaan entistä enemmän. Vanhempien stressi ja ahdistus näkyy työstä poissaoloina. Sanalla sanoen avioerot tulevat yhteiskunnalle kalliiksi ja huonosti hoidetut avioerot sitäkin kalliimmiksi. Jos avioliitto onkin kahden kauppa, niin lapsiperheen avioero koskettaa kokolailla laajaa ihmispiiriä.

Tanskan mallia tulisi mielestäni Suomessakin harkita. Avioerot koskettavat meilläkin noin 30 000 lasta vuosittain. Aikuisen tulisi olla joka käänteessä pienten puolella, ja pyrkiä avioliittoneuvonnan ja ulkopuolisen tahon kautta ensisijaisesti etsimään apua ja välttämään avioero. Jos se ei ole mahdollista, niin lapsen tilanne tulisi erotilanteessa nykyistä paremmin huomioida vaikka sitten velvoittavalla erokurssilla..

Eurobudjetista uusi rahareikä?

Suomen EU-puheenjohtajuuskaudelle on kasaantumassa merkittävä määrä talous- ja rahaliitto EMU:n syventämiseen tähtääviä hankkeita. Euroalueen oma budjetti, yhteinen talletussuoja pankeille ja Euroopan vakausmekanismin eli kriisirahasto EVM:n uudistaminen ovat pitkin kevättä kaikessa hiljaisuudessa edenneet kansallisten ja EU-vaalien katveessa.

Yhteisvastuun ja yhteisen budjettirahoituksen lisäämisen innokkaimpia puolestapuhujia on Ranskan presidentti Macron, joka yltiöfederalistisia pyrkimyksiä mm. yhteisestä valtiovarainministeristä ja -ministeriöstä on muiden maiden toimesta hillitty. Yhtä kaikki esitykset mm. euroalueen budjetista tarkoittavat kahden nopeuden Eurooppaa ja EMU:n asettamista EU:n syventymiskehityksen tienraivaajaksi. Melko selvää on myös se, että nettomaksajamaana Suomella on uusia rahareikiä edessään.

EU-budjetin sisälle ollaan rakentamassa omaa euromaiden budjettia, jonka aiottu kokoluokka 17 miljardia seitsemälle vuodelle jäi vielä toistaiseksi auki. Ranskan ajama budjetin ulkopuolinen rahoitusväline, jota budjettiraamit eivät olisi rajoittaneet, saatiin ainakin toistaiseksi estettyä.

Budjetista on tarkoitus tukea euromaiden kilpailukyvyn ja rakenneuudistusten edistämistä, mm. nuorisotyöttömyyden vähentämistä. Jo tarkoitus on periaatteellisesti ongelmallinen. Miksi muiden maiden pitäisi maksaa rakenteelliset uudistukset, jotka kuuluvat poliittisine linjauksineen jäsenmaiden vastuulle? Ja toisaalta, jos hallitus ja politiikka jäsenmaassa vaihtuu, peritäänkö rahat pois vai tuleeko komissiosta jäsenmaan politiikan päällepäsmäri.

On myös varsin selvää, että euroon kuulumattomat maat eivät halua sen rahoittamiseen osallistua. Se, miten varat kerätään, on muutoinkin auki. Puhumattakaan siitä, miten eurobudjetin varoja jaetaan jäsenmaiden kesken. Ainut asia mikä vaikuttaa varmalta on se, että eurobudjetti kasvattaa EU:n kokonaisbudjettia ja siten Suomen nettomaksuosuutta.

Euroopan vakausmekanismista ja sen muutoksista on myös tulossa suuri päänsärky. Tarkoitus on, että rahaston päätöksiä voitaisiin tehdä pahoissa pankkien kriisitapauksissa määräenemmistöllä, kun ne nyt vaativat jäsenmaiden yksimielisyyttä. Tämä on erittäin ongelmallista Suomenkin kansallisen budjettisuvereniteetin kannalta, sillä päätöksiä taloudellisten vastuiden kasvattamisesta voitaisiin tehdä vastoin tahtoamme. Suomen on puheenjohtajamaana uskallettava sanoa myös ”ei”, silloin kun kansallinen etu sitä vaatii.

Viisikko ja vaaran paikat

Pääministeri Antti Rinteen hallitus on saanut lempinimekseen Viisikko menneiden vuosikymmenten suosittujen lasten ja nuorten seikkailukirjojen mukaan. Viisikko seikkaili milloin missäkin, aarresaarella, Englannin nummilla, vanhoissa linnoissa ja luolissa; monenlaisissa vaaran paikoissa kumminkin. Viime viikolla julkaistun hallitusohjelman perusteella Rinteenkään Viisikolta ei tule itseaiheutettuja vaaranpaikkoja puuttumaan.

Sinällään hallitusohjelmassa on paljon hyviä tavoitteita ja lupauksia politiikan uudistamisesta, poikkihallinnollisen yhteistyön sekä vuorovaikutuksen lisäämisestä kansalaisten kanssa. Luvatut panostukset lapsiperheisiin ja koulutukseen sekä pienituloisille suunnatut veron kevennykset ovat hyviä asioita. Tosin lähempi tarkastelu osoittaa, että monesta hyvästä tavoitteesta puuttuu uskottava ratkaisu ja hintalappu. Hallitusneuvotteluiden ilmiöpohjainen työskentelytapa johti siihen, että pilvilinnoja rakentui urakalla.

Hallitusohjelman ehdottomasti tärkein ja valitettavasti samalla heikoin lenkki on kuva talouden tilanteesta. Kaikkien puolueiden jakama hallitusohjelman 75% työllisyysastetavoite ja siten julkisen talouden tasapaino ovat – kuten todetaan – mahdollisia normaalissa suhdannetilanteessa. Mitkään merkit eivät kuitenkaan viittaa suhdannetilanteen jatkuvan ”normaalina”. Valitettavasti kolmen miljardin tulevaisuusinvestointeihin on myös kirjattu suuri joukko ihan normaaleja menoja; syömävelkaa on turha naamioida investoinneiksi, vaikka se paperilla paremmalta näyttääkin.

Merkittävä joukko asiantuntijoita suhtautuu kriittisesti oppivelvollisuusiän pidentämiseen. Tavoite syrjäytymisen ehkäisemisestä on ehdottoman hyvä, mutta koulupudokasvaarassa olevat lapset ja nuoret tarvitsevat räätälöityjä ratkaisuja. Jo tällä hetkellä ongelmana on, että toiselle asteelle mennään liian puutteellisin valmiuksin. Tarkoituksenmukaisempaa olisi ollut kohdentaa merkittävä rahoitus esimerkiksi perusopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen ja erityisopetukseen. Nyt kalliin ratkaisun myötä eniten rahaa ohjautuu niille, joiden opinnot sujuvat muutoinkin.

Jonkinasteinen pettymys on se, että sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksessa perusratkaisun isot linjat, kuten maakuntamalli on jo lyöty lukkoon ja vasta yksityiskohtien kohdalla lupaillaan komiteapohjaista parlamentaarista työskentelyä. Oppositiojohtajana Rinne vielä piti tärkeänä, että malli kestää pohjan osalta vaalikaudesta toiseen. Maakuntien erilaisuus johtaa rahoitushaasteisiin, ja vasemmistolainen hallitus löytää siihen helpoimman ratkaisun uudella verotasolla eli maakuntaverolla.

Hallitusohjelma rankaisee muutoinkin kohtuuttoman paljon työssäkäyviä keskituloisia. Suunnitellut liikenteen veronkiristykset rokottavat muun muassa autoa työmatkoilla tarvitsevia haja-asutusseutujen ihmisiä. Samoin vanhojen lämmitysratkaisujen kanssa vaikeasti kaupaksi meneviin taloihin jumiin jääneet tulevat ilmastopolitiikan maksumiehiksi. Valitettavan paljon siinä joukossa on ikäihmisiä, joiden vappu-viisikymppinen on nopeasti kasvaneisiin kiinteistökuluihin huvennut.

Muutoin vanhusväestön hoivaan kohdistuvia korjauksia on onneksi ohjelmaan kirjattu. Erityisen tyytyväinen olen lupauksesta vanhusasianvaltuutetun viran perustamisesta, jota edistävän kansalaisaloitteen eteen moni teki vuosi sitten töitä. Hoitajamitoitus ja kirjaukset koti- ja omaishoidon kehittämisestä ovat myös asioita, joiden toteutumista seurataan. Vaalien alla tehtyjen lupausten tulee muuttua käytännön teoiksi.

Valtiontalous on hyvin riippuvainen vientiteollisuudestamme, joka taas on tuotantorakenteeltaan tunnetun suhdanneherkkä. Huoltosuhteen heikentyminen vaikuttaa ikääntyvään Suomeen enemmän kuin moneen muuhun maahan. Näihin asioihin me emme voi nopeasti vaikuttaa mitenkään. Siksi on niin vaarallista, että etukäteen sitoudutaan suuriin menoihin, joiden toivotaan hoituvan kasvun ja työllisyyden myötä. Maailmalta puhaltavat tuulet näyttävät, onko hallitus ja sen ohjelma kalliolle rakennettu, vai korttitalo.

Oppivelvollisuuden bulkki-ratkaisu ei korjaa perusongelmia

Juuri sopivasti peruskoulujen ja toisen asteen oppilaitosten päättäjäisten alla tuleva hallitus kertoo oppivelvollisuuden pidentämisestä toiselle asteelle. Tämä oli ilmeisesti demareille kynnyskysymys, johon muut taipuivat. Koulutus varmasti kaipaa lisäpanostuksia, mutta hallitusohjelmassa mennään nyt kalliin bulkki-ratkaisun taakse, joka ei korjaa lasten ja nuorten kouluttautumisen todellisia ongelmia.

Suurin ongelma ovat tällä hetkellä ne koulupudokkaat, joilla ei peruskoulun jälkeen ole riittäviä valmiuksia jatko-opintoihin. Jopa 11 prosentilla peruskoulun päättäneistä on niin huono lukutaito, että se rajoittaa heidän elämäänsä ja estää jatko-opinto- tai työnsaantimahdollisuuksia.

Liian moni siirtyy armo-vitosilla eteenpäin vain huomatakseen, että toisen asteen opinnot eivät suju. Heille oppivelvollisuuspakon kasvattaminen ei ole ratkaisu, vaan jättää heidät kamppailemaan todellisten ongelmien kanssa. Nämä nuoret kaipaisivat kipeästi räätälöityä lisätukea opintoihin, osa myös erityisopetusta jo alakoulu vaiheesta saakka. Nyt nämä rahat käytetään kaikille pidennetyn oppivelvollisuuden myötä bulkki-ratkaisuna nuoriin, joilla opinnot sujuvat muutenkin hyvin.

Toinen vaiettu ongelma on lähikoulu- ja inkluusioperiaatteen kehno toteuttaminen. Lähikoulu- ja inkluusioperiaatteet ovat lähtökohtaisesti hyviä periaatteita. On hyvä, että lapset saavat käydä kouluaan lähellä ja eriyttämistä erityistarpeisten oppilaiden omiin ryhmiin tapahtuu mahdollisimman vähän. Inkluusiomalli vaatii kuitenkin onnistuakseen merkittävästi nykyistä enemmän lisäresursseja oppilaiden tarpeisiin vastaamiseen.

Käytännössä lähikoulu- ja inkluusioperiaatteet näyttävät johtaneen huomiota herättävään epäonnistumiseen joka puolella Suomea riittämättömän tuen vuoksi. Liian monessa kunnassa inkluusiosta tuli säästökeino. Erityisen tuen tai tehostetun tuen tarpeessa olevat oppilaat eivät saa tarvitsemaansa tukea isossa lähikoululuokassaan, kaikkien oppilaiden opetus häiriintyy, vanhemmat ovat tyytymättömiä ja opettajat uupuvat riittämättömyyteen ja keinottomuuteen.

OAJ:n selvityksen mukaan 97 prosenttia opettajista oli sitä mieltä, ettei tuki toimi lainsäädännön edellyttämällä tavalla. Muutosprosessissa keskitetyn järjestelmän vahva ja yksilöllistetty tuki ei siirtynyt lähikouluihin kuin pieneltä osaltaan.

Tuleva hallitus näyttää siis sivuuttavan erityistarpeiset lapset, koulupudokkaat, sopivat ryhmäkoot ja opetuksen laadun parantamisen sillä, että saa ideologisen tavoitteen oppivelvollisuuden pakollisesta pidentämisestä läpi. Koulutus on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka, jonka laatua ja jokaisen lapsen tarpeiden huomioimista meillä ei ole bulkki-ratkaisuilla vara romuttaa.

Suomella paljon pelissä

Sunnuntaina riittää jännitettävää. Suomi taistelee jääkiekossa MM-kullasta, ja EU-vaaleissa puolestaan ratkeaa, millä tiimillä hyökätään ja puolustetaan suomalaisten asioissa Brysselissä. Mielikuvilla ja katsomosta huutelulla ei pärjää, silloin kun on tosi vääntö kyseessä – enkä puhu nyt jääkiekosta.

Suomi-paidassa pelaavan mepin varusteista pitää löytyä yhteistyökykyä ja vähintään kohtuullista kielitaitoa, jotta voi saada aikaan tuloksia. Kotimaan kentillä voi vielä pärjätä vain toisten virheistä huomauttelemalla, mutta Euroopan parlamentissa jokaisen on oman raportointivastuun kautta esitettävä ratkaisuja direktiivien ja asetusten teksteihin sovittamalla yhteen kymmenet eriävät näkemykset.

Suomen olosuhteen poikkeavat sijaintimme takia erityisesti maa- ja metsätaloudessa sekä infrahankkeissa sen verran, että tarvitsemme näitä asioita itse ymmärtäviä meppejä ja vielä ymmärrystä muiltakin. Joka kiekon perään ei kuitenkaan kannata rynnätä, vaan asioiden paljouden keskellä on opittava löytämään tärkeimmät ja panostettava niihin.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi on yksi keskeisimmistä pelipaikoista ja osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on koko Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön kohdalla.

Itselleni on tärkeää edistää itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyötä, ei liittovaltiokehitystä. EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Kristillisdemokraattina haluan pitää kiinni arvoista, jotka pohjaavat kristilliseen ihmiskuvaan, jokaisen elämän arvoon ja lähimmäisyyteen. Niiden varassa niin Suomi kuin Eurooppa selviävät.

Kannattaa myös katsoa, minkälaiseen Euro-joukkueeseen oma meppiehdokas on päätymässä. Moni vilpitön äänestäjä ei tiedä, miten pimeitä voimia eurooppalaisessa puoluekentässä tällä hetkellä jyllää. Kansallismielisiksi kuvattujen nationalististen puolueiden aatevirroissa ui antisemitismiä, fasismia ja täysin kritiikitöntä suhtautumista ulkovaltojen, kuten Venäjän, vaikuttamispyrkimyksiin.

Terve isänmaallisuus, patriotismi, on rakkautta omaan maahan ja elämäntapaan, mutta ei asetu ylimielisesti toisten yläpuolelle, vaan rinnalle. Ja hurraa tietysti täysillä, kun Suomi tekee maaleja. Joten muistetaan äänestää ja pidetään huolta, että Suomi pärjää!

EU – isäntä vai renki?

Monet tämän ajan haasteet eivät pysähdy valtioiden rajoille. Ympäristö- ja energiakysymykset, järjestäytynyt rikollisuus, veronkierto, ihmiskauppa ja pakolaisuus sekä monet muut ongelmat vaativat ratketakseen toimivaa yhteistyötä niin ihmisten kuin valtioidenkin välillä.

Rajat ylittävä yhteistyö rauhan ja vakauden edistämiseksi oli myös alun perin Euroopan unionin perustamisen taustalla oleva aate, kun Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin toisen maailmansodan ja holokaustin kauhujen jälkeen. Ikävä kyllä EU:n nykykehitys on johtanut monille eksyttäville sivupoluille.

Euroopan parlamentissa viettämäni vuodet todistivat minulle, että eurooppalaisessa yhteistyössä ja päätöksenteossa on rutkasti parannettavaa. Kasvava, raskas hallintokoneisto, liika byrokratia ja suuria jäsenvaltioita suosiva toimielinjärjestelmä ovat EU:n arkipäivää, puhumattakaan kaikista pienimmistä järjettömyyksistä kuten rallista Brysselin ja Strasbourgin välillä.

Talouskriisi viimeistään paljasti sen, että EU-jäsenvaltiot toimivat kukin kansallisten etujensa ajamina. Jäsenmaat välttelevät vaikeita rakenteellisia uudistuksia ja haluavat jättää oman taloutensa ongelmat muiden huoleksi. EU-rahastojen varoja käytetään väärin ja tehottomasti. Maahanmuuttokriisissäkin jäsenvaltiot vierittivät vastuitaan toisille.

Niinpä EU:n nykytilaan on saatava muutos. Eurooppalainen yhteistyö ei voi olla elämistä toisten jäsenmaiden kustannuksella, vaan jokaisen on huolehdittava vastuullisesta talouspolitiikastaan. Myös Suomen on nettomaksajana saatava enemmän irti EU:sta. Suomalaista työtä ja hyvinvointia on puolustettava ja unionin epäkohtiin puututtava rankalla kädellä.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Tuona aikana pitkälti ratkaistaan muun muassa suomalaisen maatalouden ja Suomen erityisolojen puolustaminen osana rahoituskehystä.

Linjaukset puheenjohtajakautenamme ovat muutenkin erittäin tärkeitä, koska Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on keskeisiä Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön syventäminen.

Perustava linjaero EU:ssa on, että toiset haluavat keskusvallan vahvistamista ja yhteisvastuun kasvattamista ja toiset pyrkivät säilyttämään jäsenvaltioiden itsenäisyyttä sekä omaa vastuuta mahdollisimman pitkälle. Kaipa sen voisi tiivistää niin, että toisille EU on isäntä, jota jäsenvaltiot palvelevat ja toisille renki, joka palvelee jäsenvaltioita.

Itselleni on tärkeää puolustaa Suomen itsemääräämisoikeutta ja vastustaa liittovaltiokehitystä. Vanhan kristillisdemokraattisen subsidiariteetti- eli lähipäätösperiaatteen mukaan EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Myös liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Yhteistyötä tarvitaan ennen kaikkea niissä asioissa, joissa se tuottaa lisäarvoa kansalliseen politiikkaan.

Budjettien, direktiivien ja asetusten keskellä ei saa kuitenkaan unohtaa oleellisinta. Tärkeintä on puolustaa Euroopan henkistä arvoperintöä, sillä se määrittää koko maanosan tulevaisuuden.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti tästä valtiopäivien avauspuheessaan osuvasti: ”Ja tärkein viimeksi: yhteiset arvomme, joista eurooppalainen henki rakentuu. On sanottu, että tuo henki on kotoisin kolmiosta Jerusalem, Ateena ja Rooma. Niiltä perityt uskonto ja eettisyys, kulttuuri ja järjestys ovat jalostuneet demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien Euroopaksi. Pidetään siitä kiinni.”

Ääriliikkeiden, populismin ja pelottelun aikakaudella on hyvä muistuttaa ja muistaa, mistä ennen kaikkea tulee pitää kiinni.

Suomi, johon voit luottaa

Suomi, johon voit luottaa

Nyt äänestetään arvoista ja Suomen suunnasta. Ääni KD:lle on ääni arvoille, joihin voit luottaa.

Reilu kolmannes suomalaisista on jo äänestänyt, mutta vielä hyvin moni pohtii, ketä äänestäisi vai äänestäisikö ollenkaan. Juuri näiden ihmisten valinnat ratkaisevat pitkälti sen, millainen eduskunnan kokoonpanosta tulee.

Puolueena olemme rakentava vaihtoehto kestävällä arvopohjalla. Tässä kiteytetysti joitakin tärkeistä tavoitteistamme:

• Rakennamme Suomea lapsiystävälliseksi. Perhevapaisiin tarvitaan kiintiöiden sijaan lisää joustavuutta. Lapsilla on oltava rauha saada kasvaa tasapainoisesti tyttöinä ja poikina.

• Vanhustenhoito ja sote-palvelut on saatava kuntoon. Tahdomme inhimillisyysvajeen pois vanhustenhoidosta. Arvokas vanhustenhoito on yhteiskunnan kunniatehtävä. Sairastuneen pitää päästä viiveettä lääkäriin ja saada tarvitsemaansa hoitoa.

• Tahdomme, että työnteko ja yrittäminen kannattavat aina. Monimutkainen sosiaaliturva pitää uudistaa. Koulutukseen ja tutkimukseen on panostettava.

• Turvallisuudesta ei ole varaa tinkiä. Siitä huolehtiminen on yhteiskunnan perustehtävä.

• Huolehdimme ympäristöstä ja alueiden elinvoimaisuudesta. Tahdomme turvata kotimaisen maatalouden kannattavuuden ja ruuantuotannon.

• Vaalimme kristillisiä arvoja ja kasvatusta sekä hyviä suomalaisia perinteitä. Puolustamme ihmisten oikeutta mielipiteen-, sanan- ja uskonnonvapauteen. Ahkeruus, välittäminen ja lähimmäisyys ovat voimavara, jota emme saa hukata.

Rakennetaan kestäville arvoille Suomi, johon voit luottaa: perheystävällinen, turvallinen ja yritteliäs. Suomi, jossa kaikista pidetään huolta!

Ratikalla Rääkkylään!

Esitetyt keinot ovat haja-asutusalueiden ja maaseudun näkökulmasta kylmää kyytiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Pyöräilyn ja jalankulun tuplaaminen työmatkaliikenteessä onnistuu varmaan kasvukeskuksissa, joissa lähimmälle julkisen liikenteen liitäntäpysäkille voi pari kilometriä reippaillakin. Samoin raportin esittämiin bussi- ja junamatkojen kaksinkertaistamisiin pystyvät ne, joilla ko. liikennevälineet ovat saavutettavissa.

Jokainen ymmärtää, että raportin tekijöiden mielestä Suomen liikenteen ilmastotalkoiden maksajina pitäisi näköjään olla maaseudun asuja, joka jo nyt ajaa muita vanhemmalla autokannalla ja jolla ei ole mahdollisuutta valita.

Kymmenen vuoden sisällä tapahtuvaksi ajateltu siirtymä sähköautoihin kuluttaa energiaa, raaka-aineita ja muun muassa akkujen valmistukseen tarvittavia harvinaisempia metalleja. Romutettavien autojen osalta syntyy myös hiilijalanjälkeä. Ellei raportissa ole sitten lähdetty siitä naivista ajatuksesta, että käytetyt autot päätyvät jonnekin Afrikkaan, jolloin päästöjä siirrellään vain paikasta toiseen.

Suomi on harvaanasuttu ja laaja maa, jossa henkilöliikenteen lisäksi tavarat ja palvelutkin on saatava paikasta toiseen. Liikenteen päästötalkoissa on ymmärrettävä, etteivät muualta kopioidut keinovalikoimat välttämättä meillä toimi.

Julkista liikennettä on mielestäni aina suosittava, kun se on mahdollista. Eduskuntaviikolla matka taittuu Helsingissäkin helposti ratikalla paikasta toiseen, mutta Rääkkylään ja Rautavaaralle sillä ei pääse. Ministeriön virkamiehille suosittelen kirjaimellisesti jalkautumista maakuntien Suomeen!

Sotemallit pöytään!

Vaalikauden loppu sai perjantaina dramaattisen käänteen, kun pääministeri Juha Sipilä veti johtopäätökset sote-uudistuksen kaatumisesta ja ilmoitti jättävänsä hallituksensa eronpyynnön. Vaaleihin mennään siis toimitusministeristön tehdessä virkaa, eivätkä hallituspuolueet ole enää hallitusohjelmansa sitomia, vaan vapaasti vaalilaukalla.

Sote-uudistuksen ongelmat alkoivat syksyllä 2015, kun Keskusta ja Kokoomus sopivat hallitusohjelmaan kirjatun lisäksi maakuntahallinnosta ja valinnanvapauslainsäädännöstä. Hallituspuolueet sitoivat uudistuksen osat poliittisella kytkyllä, eivätkä kerta toisensa jälkeen suostuneet tuomaan eduskuntaan sellaisia muutosesityksiä, joilla mallin perustuslailliset ongelmat olisi voitu ratkaista. Sen sijaa kaikkien puolueiden jakamat alkuperäiset tavoitteet rakenneuudistukselle – yhdenvertaisuus, integraatio ja kustannusten hillintä – jäivät alisteiseksi poliittisille tavoitteille.

Sote-uudistuksen tarve ei ole kuitenkaan minnekään kadonnut, vaan tarvitsemme mallin, joka keskittyy alkuperäisten tavoitteiden saavuttamiseen. Tehty valmistelukaan ei valu hukkaan, sillä monissa kunnissa, maakuntatasolla ja sairaanhoitopiireissä on tehty oikeita asioita mm. sosiaali- ja terveyspalveluiden integraation parantamisessa ja tukipalveluiden ja tietojärjestelmien tehokkuuden lisäämisessä.

Vaalien alla jokaisen puolueen on syytä kertoa oma mallinsa. Jos aloittaisimme valmistelun nyt, mikä olisi KD:n sote-malli? Maakuntamalli tulee irrottaa uudistuksesta ja toteuttaa sote-uudistus soten ehdoilla. Ihmisten pitää saada saman tasoiset sosiaali- ja terveyspalvelut asuinpaikasta riippumatta; tähän tarvitaan valtakunnallinen palvelulupaus, alueellinen järjestämisvastuun toteutumisen toimintamalli sekä riittävä valvonta.

Tarvitaan peruskuntia suuremmat järjestämisvastuussa olevat sota-alueet. Palvelujen integraatio toteutuu parhaiten, kun sekä perus- että erityistason palvelut ovat sote-alueen järjestämisvastuulla. Sote-alueilla on oltava laaja vapaus ilman keskittämispakkoa päättää siitä, miten palvelut tuotetaan: omana tuotantona, ostetaanko osa yksityiseltä tuottajalta tai annetaanko asiakkaalle palveluseteli palvelun ostamiseen. Kunnat voisivat edelleen tuottaa palveluita, mutta nämä palvelut koordinoitaisiin osaksi suurempaa hallinnollista kokonaisuutta.

Valinnanvapautta voidaan laajentaa hallitusti palvelusetelien ja henkilökohtaisen budjetoinnin avulla, jolloin riittävä asiakasohjaus on varmistettava. Samoin työterveyshuolto ja Kela-korvaukset pitää pääosin säilyttää. Sote-alueen rahoituksen tulee perustua valtionosuusjärjestelmään ja nykyisen tasoiseen kuntaveroon sisältyvään sote-osuuteen.

Sote-alueiden lukumäärään ei kannata hirttäytyä, vaan se olisi määritettävä palvelujen kautta asiantuntijanäkemyksiä kuunnellen. Viime kauden lopulla hahmoteltu viiden sote-alueen malli on yksi mahdollisuus. Silloin esille nousseet perustuslailliset ongelmat olisivat olleet ratkaistavissa esimerkiksi toteuttamalla sote-vaalit ja ohjaamalla rahoitus suoraan viidelle alueelle.

Sote-palvelujen uudistamisessa on kyse ihmisten arjen sujuvuudesta ja turvallisuudesta. On voitava luottaa siihen, että sairastunut pääsee kohtuullisessa ajassa lääkäriin, ja että kotona asuva vanhus ja vammainen henkilö saavat riittävän tuen. On pidettävä kirkkaana mielessä, että hallinnollinen malli on vain raami näiden tavoitteiden saavuttamisessa.

 

Mitä muuta on syytä ottaa opiksi? Suuret rakenteelliset uudistukset on valmisteltava aidosti parlamentaarisesti siten, että voidaan varmistaa mallin pohjaratkaisujen hyväksyttävyys myös hallituskauden vaihtuessa. Toiseksi uudistukset on syytä aikatauluttaa realistisesti ja tarvittaessa toteutettava vaiheittain. Kolmanneksi tarvitaan rakentavia voimia, jotka eivät pyri ensisijaisesti ulosmittaamaan poliittista hyötyä hallituskaudestaan, vaan palauttamaan kansalaisten luottamuksen päätöksentekojärjestelmään.

Neljä takuuta vanhustenhoitoon

Viime päivät olemme käyneet keskustelua vanhustenhoidon tilasta Suomessa. Vihdoinkin – sillä omaisten ja hoitajien kautta tulleet viestit vakavista ongelmista ja laiminlyönneistä hoivayksiköissä eivät ole uusia. Viime kesänä olin useaan otteeseen toreilla keräämässä allekirjoituksia vanhusasianvaltuutetun kansalaisaloitteeseen, ja moni tuli purkamaa huoliaan läheistensä hoivan laadusta niin palvelutaloissa kuin kotihoidossa.

Epäkohtien korjaamiseen tarvitaan varmasti lisää resursseja, hoitajamitoituksen nostoa, parempaa valvontaa ja sanktioita laiminlyönneistä. Nämä ovat sinällään tärkeitä vanhustenhoidon raameja, mutta itsessään eivät vielä takaa hoidon laatua. Viime syksynä nostimme KD:n omassa senioripoliittisessa ohjelmassa keskiöön neljän takuun mallin vanhustenhoidon laadun varmistamiseksi.

Jokaiselle ikäihmiselle asuipa sitten kotona tai hoivayksikössä kuuluu ulkoilutakuu, ruokailutakuu, hygieniatakuu ja yhteisötakuu. Ulkoilutakuu merkitsee, että vanhus pääsee ulkoilemaan vähintään kahtena kertana viikossa. Meillä direktiiveillä varmistetaan tuotantoeläinten riittävä ulkoilu, mutta moni vanhus on eristettynä neljän seinän sisällä vailla liikkumismahdollisuuksia.
Kaikille annetaan ruokailutakuu, eli mahdollisuus syödä rauhassa ja saada tarvittaessa apua syömiseen. Muistisairaiden kohdalla lautaselle jäänyt ruoka ei välttämättä kerro huonosta ruokahalusta; vaan siitä, ettei kenelläkään ole aikaa muistuttaa ruokailusta. Kuihtuvat vanhukset ovat kuormitettujen hoivakotien arkea. Jokaiselle taataan mahdollisuus myös pesuun ja puhtauteen, eikä hygieniatuotteista saa säästää.

Yhteisötakuu tarkoittaa vanhuksen sosiaalisten suhteiden tukemista. Suomalainen kummallisuus on, että ikänsä myötä-ja vastamäet yhdessä taivaltaneet pariskunnat erotetaan viimeisiksi elinvuosiksi. Pitäisikö vihkikaavakin muuttaa muotoon ”kunnes kuolema tai virkamies meidät erottaa”? Ei, vaan puolisoilla, jotka ovat yhtä aikaa palveluasumisen tai tehostetun palveluasumisen tarpeessa, tulee olla oikeus niin halutessaan asua yhdessä, vaikka heidän kuntonsa edellyttäisi eritasoista hoivan tarvetta.

Yhteisötakuu on myös läheisten osallisuutta. Monesti hoivayksikköön siirtyneiden vanhusten omaiset kokevat, että heidät sivuutetaan läheisten hoitoa koskevissa päätöksissä, ja salassapitosääntöihin vedoten kysymykset ja näkemykset sivuutetaan. Useat omaiset ovat hoitaneet vuosikausia läheisensä asioita ennen laitostasoista hoitoa, joten heillä saattaa läheisestään arvokasta tietoa. Heidät kannattaa siksi nähdä voimavarana ja heitä kannattaa kuunnella toteuttaessa hoitoa sekä tehdessä hoitopäätöksiä ja hoito- ja palvelusuunnitelmia silloin, kun se on ikääntyneen edun mukaista.

Hoidon laatu mitataan näissä arkisissa neljän takuun asioissa, joihin jokaisella tulee olla oikeus. Vanhusten elämän laadun toteutuminen parantaa myös hoitotyön mielekkyyttä. Moni hoitaja on hakeutunut pois alalta, kun on todennut, että kiireen vuoksi joutuu jatkuvasti tinkimään hyvästä hoidosta eikä aikaa vanhuksen kohtaamiseen ja keskusteluun jää. Ala menettää kiihtyvässä määrin työntekijöitään, ellei hoidossa pysty toteuttamaan hoitotyön hyvää laatua.

Vanhustenhoiva-keskustelussa ei pidä myöskään unohtaa kotona asuvia ja omaishoitajia. Koti on usein vanhukselle mieluisin ja paras paikka asua silloin, kun tarvittavat palvelut ja tuki tarjotaan kotiin. Jos tarvittavaa tukea ei kotiin ole saatavissa, tai se on hinnoiteltu ikäihmisen ulottumattomiin, omasta kodista voi tulla turvaton ja pelottava paikka. Ensi hallituksen tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, että pienituloisilla eläkeläisillä on mahdollisuus saada riittävästi apua kotona pärjäämiseen. Asiakasmaksuja tulee kohtuullistaa ja ne tulisi saada maksukaton alaisiksi kuten terveydenhuollon maksut. Kotihoidon palveluissa tarvitaan myös aikaa inhimilliseen kohtaamiseen ja mahdollisuuksien mukaan samojen tuttujen työntekijöiden pidempiaikaisiin asiakassuhteisiin. Omaishoitajien työtä tulee tukea paremmin ja jaksamisessa tukipalvelut ja vapaapäivien mahdollistaminen ovat avainasemassa.

Niin, miten kävi sille kansalaisaloitteelle vanhusasiainvaltuutetusta? Viime kesänä tuo kansalaisaloite ei saanut juurikaan muiden puolueiden puolelta tukea. Lokakuun alkuun mennessä keräyksessä mukana olleet kansalaisaktiivit ja vanhus- ja hoitajajärjestöt ehtivät kerätä kansalaisaloitteeseen 42000 allekirjoitusta, joten eduskuntaan asti aloite ei päätynyt. Tuntuu hieman surkuhupaiselta, että nyt useiden puolueiden edustajat ovat heränneet ehdottamaan vanhusasiainvaltuutetun viran perustamista Suomeen.

Luulen, että nämä viime aikojen tapahtumat ovat herättäneet ymmärryksen, miksi tarvitaan ikäihmisten oikeuksien itsenäinen ja riippumaton puolustaja. Henkilö, joka valvoo vanhusten oikeuksien toteutumista, seuraa vanhustenhoidon tilan kehittymistä sekä raportoi näistä suoraan eduskunnalle. Haluan uskoa, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta vallitsee yhteisymmärrys ja viran perustaminen saadaan seuraavaan hallitusohjelmaan.

Mutta vielä tärkeämpää kuin uuden edunvalvontaviran perustaminen, on kuitenkin se, mitä me kaikki voimme tehdä arjessamme vanhusten hyväksi. Emme voi jatkossa jättää isoa osaa väestöstämme turvapuhelimien tai ateria-automaattien varaan. Liian usein Juha Tapion laulun sanat ovat totta: ”Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää, viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää”. Ihminen tarvitsee aina myös toista ihmistä, kuuntelijaa, myötäeläjää ja läheisyyden tuomaa turvaa. Suomi, johon ikäihminen voi luottaa, tarvitsee meidän jokaisen lähimmäisen silmiä.