Blogi

RSS

Ei koskaan enää

Holokaustin muistopäivää vietetään ympäri maailmaan 27.1, joka on Auschwitzin keskitysleirin vapautuspäivä. Olen itsekin päässyt vierailemaan juuri Auschwitzissa muistopäivän tilaisuuden yhteydessä. Tammikuussa seistessäni hyvissä talvisaappaissa ja untuvatakissani parinkymmenen asteen pakkasessa keskellä tuulista parakkikylää kylmä viima puhalsi sieluun saakka. Miten nälkiintyneet, pahoinpidellyt ja nöyryytetyt ihmiset ovat voineet selvitä näissä oloissa vaaterääsyissä ja monet avojaloin? Miten on voinut säilyttää järkensä kauhujen keskellä ihmisten polttamisesta tulevan tuhkan ja savun leijuessa ilmassa omaa vuoroa pelätessä?

On äärettömän arvokasta, etteivät kuolemanleirejä vapauttamaan tulleet joukot hävittäneet niitä, vaan esimerkiksi Puolan Auschwitz, Saksan Dachau ja Tsekin Theresiendstadt sekä monet muut ovat museoina avoinna ihmisille, jotka haluavat kohdata holokaustin historian konkreettisemmin kuin vain historian kirjojen lehdiltä. Etenkin Saksassa koululaisryhmät ovat tuttu näky monissa keskitysleirimuseoissa. Britannian sodan aikainen pääministeri Churchill ennusti oikein käskiessään, ettei keskitysleirejä todisteena hirmuteoista saa hävittää, sillä ”pian tulee ihmisiä, jotka väittävät, ettei tätä ole tapahtunut”.

Kun liittoutuneet vuonna 1945 etenivät ja saapuivat keskitysleireille, seurasivat sotakuvaajat mukana. Valtavasta kuvamateriaalista koottiin dokumentti natsien keskitysleireistä, jota käytettiin todistusaineistona sotaoikeudenkäynneissä. Vaikka leireiltä vapautuneita vankeja ja muita silminnäkijöitä oli tuhansittain, monet yrittivät ja yrittävät edelleen uskotella, ettei holokaustia ole koskaan tapahtunut. Historiaa tuntematon tai antisemitistisesti asennoitunut voi edelleen langeta holokaustin kieltäviin teorioihin.

Eurooppalaisista suhteellisen harva myöntää suhtautuvansa kielteisesti juutalaisiin, mutta vanhat antisemitistiset stereotypiat elävät sitkeästi. Samaan aikaan on hiipumassa eurooppalaisten tietämys juutalaisten joukkomurhasta toisen maailmansodan aikana.

Esimerkiksi Itävallassa holokausti on monelle kovin tuntematon asia. Viime kesänä julkistetussa kyselystä ilmeni, että suurin osa itävaltalaisista ei tiedä, että kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin holokaustissa. Joka kymmenes arvioi, että holokaustissa tapettiin arviolta 100 000 juutalaista. Joka viides ei tiennyt, että Hitler oli kotoisin Itävallasta. Toisesta itävaltalaisesta, Adolf Eichmannista, tiesi puolet. Vajaa puolet ei osannut nimetä kotimaassaan toiminutta ja kovista oloistaan tunnettua Mauthausenin keskitysleiriä.

Paljosta saamme kiittää niitä holokaustin kokeneita, jotka ovat kirjeitten, muistelmien ja taiteen kautta jättäneet kuvauksiaan tuosta ajasta,  ja ovat pystyneet jakamaan traumaattisia kokemuksiaan tuosta ajasta.

Heihin kuuluvat mm. yli 90-vuotiaat Nachum ja Genya Manor’n, jotka ovat tehneet holokaustiin liittyvää valitustyötä vuosikymmenet.He tapasivat sodan aikana Schindlerin tehtaalla, rakastuivat ja lupasivat toisilleen mennä naimisiin, jos he selviytyisivät sodasta. Tuo ihme myös tapahtui. Kun he aikoinaan juhlivat 50-vuotishääpäiväänsä Oskar Schindlerin haudalla Jerusalemissa, mukana olivat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

– Silloin minulle valkeni, että näissä kahdessa ruumiillistui juutalaisten Schindlerille antamaan sormukseen kaiverrettu Talmudista otettu teksti: ”Se, joka pelastaa yhden ihmishengen, pelastaa koko ihmiskunnan”, muisteli tuossa juhlahetkessä mukana ollut Yad Vashemin kansainvälisen koulutuksen johtaja Ephraim Kaye.

Oskar Schindler on nimetty yhdeksi vanhurskaista kansojen joukossa – niistä, jotka uskalsivat laittaa oman elämänsä likoon puolustaakseen lähimmäistensä ihmisarvoa ja elämää.

Hän pelasti holokaustin aikana 1300 juutalaista ottamalla heidät tehtaaseensa töihin. Tänä päivänä yksi katsotuimmista holokaust-elokuvista on tuosta kertova ”Schindlerin lista”, jonka ohjaajaa Steven Spielberg, joka itse koki nuoruudessaan perheensä nimittelyä ”törkyisiksi juutalaisiksi”.

Samoin hollantilaisen nuoren juutalaistytön Anne Frankin päiväkirja on käännetty jo yli 70 kielelle. Se on yksi maailman luetuimmista kirjoista ja epäilemättä myös tunnetuin natsien rikoksista kertova kirjallinen dokumentti. Lukija tutustuu läheisesti nuoreen Anneen, joka uskoo vielä ihmisessä olevaan hyvään ja toivoo vain pääsevänsä vielä joskus kouluun. Kuinka monen silmät tuo kirja ja myös pieni alituisesti ruuhkainen kotimuseo Amsterdamissa ovat avanneet.

Kirjailija John Boynen fiktiivisessä Poika raidallisessa pyjamassa -lastenromaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa keskitysleirin saksalaiskomentajan pojan ja leiriin suljetun juutalaispojan välille muodostuu tasavertainen ystävyys ympäristössä, jossa keskitysleirivangit muutoin on epäinhimillistetty. Yksi elokuvan sanomista on, että ihmiset voivat tulla toimeen ja ymmärtää toisiaan, jos heitä ei kannusteta vihaamaan. Lapsuuden viattomuudessa on toivoa, joka on inhimillisyyden kasvualusta.

Saamme olla kiitollisia myös näille lukuisten holokaustista kertovien kirjojen ja elokuvien kirjoittajille, ohjaajille ja tuottajille. Kertomus holokaustista koskettaa aivan eri tavoin, kun se tulee lähellemme tarinoina, olosuhteina ja kokemuksina, joihin voimme jotenkin yrittää eläytyä.

Keskitysleirimuseoissa tai taiteen kautta koettu matka holokaustin jäljillä synnyttää kysymyksiä siitä, kuinka natsismi saattoi laajentua ja kuinka kansanmurhasta tuli mahdollista. Meidän huolehdittava siitä, että holokausti ei unohdu eikä antisemitismi toteudu missään mittakaavassa. Lupauksemme edellyttää, että yhä uudet ikäluokat tulevat tietoiseksi joukkotuhosta.

Parempaa uutta vuotta!

Vuoden vaihtuessa on tapana summata menneitä ja luvata parempia. Politiikan puolella ei vauhtia ainakaan puuttunut; vuoden sisällä kahdet vaalit ja kolme hallitusta, EU-puheenjohtajuuskausi siinä sivussa. Kokonaan eri asia, onko tässä rytäkässä sitten rakennettu tulevaisuuden Suomea, joka on valmis 2020-luvun haasteisiin.

Valitettavasti hallituspolitiikasta tuntuu tulleen sarja peliliikeitä, joilla pyritään nostamaan omaa profiilia ja maksimoimaan valtaa ilman kykyä ratkaista polttavia ongelmia. Edellisen hallituksen enneaikainen kaataminen ja nykyisen hallituksen tuolileikit ovat kuvaavia esimerkkejä nykyajan pelin politiikasta.

Työllisyys, julkisen talouden tasapaino, sote, maahanmuutto, väestö- ja aluepolitiikka, ilmastopolitiikka, maa- ja biotalous; kaikki odottavat kauas katsovia ratkaisuja, mutta näitä ulostuloja emme kuule. Sen sijaan media uutisoi ministereiden haparoivia pohdintoja palomiesten sukupuolineutraalista nimikkeestä ja poliisin asuun soveltuvasta muslimihunnusta. Varmuutta ei toisaalta puutu, kun opposition käsketään hävetä ulkoministerin toiminnasta ja turvallisuushuolesta nousevaa välikysymystään.

Samoin kunnianhimoa ilmastopolitiikassa osoitetaan nostamalla ensimmäiseksi päästöystävällisimmän parafiinisen dieselin hintaa, ja kiilaamalla liikkumisen ja asumisen kustannuksia ylöspäin. Hallituspuolueiden kuntapoliitikot puolestaan pitävät huolen siitä, että julkisissa hankinnoissa kotimaisen maidon ja lihan käyttö ajetaan alas, jotta tilalle saadaan ulkomailta tuodut soijat ja bataatit.

Viime vuonna politiikan lisäksi yleinen keskusteluilmapiirikin vaikutti nyrjähtäneeltä. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta synti -keskustelusta, kun apulaisoikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.

Paniikki levisi uusista linjauksista. Yksi näyttelijä ryhtyi jo aktiiviseen katumisen etukäteen, kunnes poliisi päätti, ettei aloita tutkintaa vanhoista mauttomista tv-ohjelmista. Hätäisimmät rehtorit peruivat joulujuhlia, osa vei piltit ulos pakkaseen ja yksi käski varmuuden vuoksi istumaan jouluvirren viimeisen säkeistön. Potilaita piristämään tullut joululaulukuoro häädettiin sairaalasta uskontojen tasa-arvon nimissä. Joku kyselikin tapahtumavyöryssä, onko Suomi tullut hulluksi.

Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa ns. ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Helposti antaudutaan ns. yleisen mielipiteen edessä, ja pelätään leimautumista. Tämä syö vähitellen perusvapaudet, ja mielipiteiden moninaisuuden ja kirjon. Liu’umme yhden totuuden yhteiskunnaksi.

Olisikohan tässä kehityksessä syytä painaa jarruja, ja puolustaa rohkeasti arvojamme ja kulttuuriperintöämme. Siinä on uuden vuoden lupausta, joka kantaa.

Jälkipyykki

Kansakunnassa vallinnee suuri yksimielisyys siitä, että kansalaisille ja yrityksille postipalveluiden sujuvuus on keskeistä, ja postinkantaja on palkkansa ansainnut. Miten sitten on mahdollista, että 700 henkilön työsopimusriidasta lähtenyt selkkaus kaataa koko maan hallituksen?

Valtion omistajaohjaus ei ole koskaan ollut helppo tehtävä hoidettavaksi. Hallituksen täytyy valtio-omistajana vaatia omistamiltaan yhtiöiltä vastuullisuutta. Samalla on kuitenkin pidettävä riittävä etäisyys ja olla sekaantumatta operatiivisiin yksityiskohtiin yhtiöiden toiminnassa.

Toinen asia, mistä näppinsä on syytä hallituksessa pitää erossa, on työmarkkinaneuvottelut. Kauppalehdessä 28.11 Mika Lintilä viisaasti toi esille, että hän ”ei aio koskea kepilläkään työmarkkinaneuvotteluihin – suosittaa samaa myös muille poliitikoille”. Ex-pääministeri Rinne ei tätä muistanut, kun sisäinen ay-jyrä pyrki säätämään kulisseissa. Kyse oli myös vasemmistoliiton ja demareiden ikiaikaisesta kilpalaulannasta työväestön äänistä, joille apajille perussuomalaisetkin pyrkivät.

Kolmas seikka, mihin hallitus kompastui, oli muunneltu totuus eduskunnan edessä. Hallituksen kaatumispisteessä kävi tosin ilmi, että postigaten osapuolten lisäksi ulkoministerilläkin on tainnut muutama taho Al-Hol-käänteissä jäädä vähemmälle informoinnille; kuten muu hallitus, eduskunnan ulkoasianvaliokunta ja tasavallan presidentti.

Oppositiosta emme ehtineet välikysymystä edes esittää, kun Rinteen hallituksen hajoaminen alkoi sisältä päin. Keskusta kilpisti vaatimuksensa Antti Rinteen persoonaa kohtaan tuntemaansa luottamuspulaan. Puolueen johto kiirehti kertomaan, että tästä ahdingosta siis selvitään pääministeriä vaihtamalla, ja samalla pohjalla ja ohjelmalla eteenpäin!

Selitys kuulostaa ontolta, sillä pitkin syksyä on nähty keskustalaisten hallituskipuilua siitä, minkä kaiken takuumieheksi tulikaan Säätytalolla lupauduttua. Energiaverotuksen ja asumisen kulujen kiristäminen iskee kipeästi maaseudulle. Hallituksen kunnianhimoiset ilmastotalkoot ovat kuitenkin vasta alussa, vaikka valtiovarainministerilläkin oli alkusyksystä vielä toinen käsitys.

Maatalouden tuet uhkaavat huveta ja nettomaksut kasvavat, vaikka EU-puheenjohtajuuden hoitaminen on kätkenyt suurimmat erimielisyydet maton alle. Isoimmat hankkeet kuten sote-, koulutus- ja vanhempainvapaahankkeet eivät ole ehtineet edes edetä.

Kesällä 2014 Jyrki Kataisen vetämän hallituksen ruoriin tuli Alexander Stubb, ja silloinkin käytiin hallitusneuvottelut, joista syntyi lähes parinkymmenen sivun lisäpöytäkirja liitoksissaan natisseen hallituksen liimaksi. Jos Suomi aikoo saada toimintakykyisen hallituksen pystyyn, hallitusohjelman sisältö ja vähintään toimintatavat on syytä päivittää.

Edessä olevat työsopimussopimusneuvottelut ovat erittäin tärkeitä maan talouskehityksen ja myös hallituksen omien työllisyystavoitteiden ja hallitusohjelman talouspohjan kannalta. Aikooko hallitus sekaantua myös muihin työmarkkinaneuvotteluihin ja millä tavoin?

Hallitusohjelman mukaan hallitus kaavailee myös merkittäviä valtion omaisuuden myyntejä tai omaisuuden siirtoja perustettaville hankeyhtiöille. Mikäli valtion omistajapolitiikkaan ei saada ryhtiä, on odotettavissa lisää sotkuja.

Hallituksen pitää luoda selkeä linja ja noudattaa tätä linjaa. Viestinnän pitää olla selkeää ja toiminnan läpinäkyvää. Tämän syksyn tapahtumien jälkeen voi vain todeta, että hallitus on tässä epäonnistunut. Linja on epäselvä, viestintä sekavaa ja läpinäkyvyydestä ei ole tietoakaan. Se, että hallituksen sisällä käydään tuolileikkiä, ei muuta tilannetta.

Mihin menee Suomi?

Sähköpostini on täyttynyt viime ajat kansalaisten huolestuneista yhteydenotoista liittyen sanan- ja uskonnonvapauden tilaan Suomessa. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta keskustelusta, kun apulais­oikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.

Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa niin sanotun ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Tähän mennessä kirkkotilan käyttö koulun juhliin ei ole ollut ongelma, kunhan on noudatettu Opetus­hallituksen ohjetta. Joulu- ja kevätjuhlat ovat saaneet sisältää suomalaiseen kristilliseen kulttuuriperintöön kuuluvia elementtejä ”Enkeli taivaasta Suvivirteen”. Nyt sitten sisällön problematisoinnin lisäksi seinistäkin välittyy ongelmallisia ”uskonnollisia merkityksiä”!

On surullista, että suomalaisessa yhteiskunnassa ollaan unohtamassa kristillisen uskon ja kulttuurin merkitys tälle kansakunnalle ja laajemmin koko länsimaiselle sivistykselle. Raamatun sanoma ei ole pelkästään hengellisesti ihmisiä muuttava, vaan se on muuttanut myös ympäröivät yhteiskunnat.

Itse asiassa olemme kansakuntana koko olemassaolomme ja itsenäisyytemme velkaa Raamatun sanomalle. Uskonpuhdistus oli nimittäin sysäys kansallis­kielien ja -valtioiden syntyyn koko Euroopassa. Reformaattorit, Lutherin johdolla, ymmärsivät, että ihmisten on saatava kuulla evankeliumin ilosanoma omalla kielellään, jotta usko voi syntyä sydämiin.

Syntyi jotain yhteiskuntia perin pohjin muuttavaa, jotta evankeliumi pääsisi leviämään yhä useam­malle. Raamatun kääntäminen kansankielelle synnytti tarpeen luoda kussakin maassa kirjakieltä. Samanaikaisesti Saksassa Gutenberg keksi kirjapainotaidon, jonka avulla nämä uudet kansankieliset Raamatut ja opetuskirjallisuus saatiin leviämään. Kirkon yhteyteen syntyi koulu­laitos, jossa lukutaito tuli yhä useampien ulottuville.

Myös täällä Pohjolan perukoilla silloiseen Ruotsin kuningaskuntaan kuulunut piskuinen suomea puhunut joukko sai Turun piispa Mikael Agricolasta reformaation ja kirjakielensä isän. Kansakunnan muovautuminen kielen ja kulttuurin kautta oli alkanut, ja kansallinen herääminen johti myöhemmin itsenäisen Suomen syntyyn.

Sodissa Suomen kohtalonhetkissä koko kansa presidentin johdolla rukoili ja huusi Jumalan puoleen. Olemassaolomme ja itsenäisyytemme varjeltuivat, ja pieni kansamme nousi lyhyessä ajassa hyvinvointivaltioiden eturiviin.

Siniristilipuissa nimenomaan risti muistuttaa edeltävien sukupolvien ymmärtäneen, että koko olemassaolomme ja menestyksemme kansakuntana perustuu Jumalan armoon ja hyvyyteen.

Kristillinen usko ja siitä nouseva kulttuuri- ja arvoperintö on suomalaisen yhteiskunnan aarre, jota on tarpeetonta piilotella tai hävetä. Päinvastoin meidän on uskallettava nykyäänkin puolustaa niitä arvoja, joiden takia edeltävät sukupolvet uhrautuivat. Joten ei kansakuntanakaan unohdeta, miten paljosta saamme olla kiitollisia evankeliumin muuttavalle voimalle.

Sanan- ja uskonnonvapaus vedenjakajalla

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen ilmoitti eilen määräävänsä esitutkinnan aloitettavaksi Päivi Räsäsen pamfletista ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, jonka Suomen Luther-säätiö julkaisi vuonna 2004. Päivin kirjoitus on Raamattuun ja sen tulkintaan liittyvä, seksuaalisuutta ja avioliittoa koskeva kannanotto. Aiemmin poliisi oli jo päättänyt, ettei esitutkintaa aloiteta, koska kirjoitus ei täyttänyt kiihottamisrikoksen kriteereitä. Nyt valtakunnansyyttäjä yhteydenoton perusteella kuitenkin linjasi, että asiassa on syytä epäillä kiihottamista kansanryhmää vastaan ja esitutkinta aloitetaan.

Valtakunnansyyttäjän kanta on monella tavalla erikoinen, ja hyvin perustavanlaatuinen menneiden, nykyisten ja tulevien oikeuskäytänteiden näkökulmasta.

Ensimmäiseksi ristiriitaisuuteen epäillyn rikoksen ja tapauksen aikajänteen välillä kiinnitti huomiota Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskusta johtava professori Markku Jokisipilä. ”Tutkinnan kohteena on vuonna 2004 julkaistu kirjoitus ja epäilynä kansanryhmää vastaan kiihottaminen. Kansanryhmää vastaan kiihottaminen [nykymuodossaan] kuitenkin lisättiin rikoslakiin vasta vuonna 2011. Tätä ennen voimassa ollut asetus puhui ’kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamisesta’, mistä nyt ei taida voida katsoa olevan kyse. Taannehtivan lainsäädännön kielto on keskeinen osa laillisuusperiaatetta”, Jokisipilä kirjoittaa Facebook-päivityksessään.

Valtakunnansyyttäjä Toiviaisen perustelu tälle ristiriitaisuudelle vie vielä oudommille vesille. Hänen mukaansa ”Jos joukkotiedotusvälineiden avulla julkaistussa viestissä epäillään olevan kansanryhmää vastaan kiihottamisen kaltaisia asioita, rikoksen tekoaika käsittää niin pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä.”
Tämähän tarkoittaa sitä, että kaikki se materiaali, mitä netissä, kirjastoissa, kirjakaupoissa, antikvariaateissa, kirpputoreilla ym. löytyy ja joka ei sovellu tähän aikaan on tuhottava. Muutoin syyllistytään rikokseen!

Konservatiivi-blogissa Asmo Maanselkä osuvasti vertaakin valtakunnansyyttäjän linjausta kolmannen valtakunnan kirjarovioihin ja epäilee, että aika monta hyllymetriä poltettavaa löytyy. Itse mietin, että mitenköhän olisi edes mahdollista poistaa internetistä sinne kerran joutunut materiaali.

Monet ihmiset ovat ottaneet viime päivien tapahtumista johtuen tyrmistyneenä yhteyttä. Joukossa on niitäkin, jotka ovat erimieltä Päivin kirjoituksen sisällön kanssa, mutta ovat äärimmäisen huolestuneita valtakunnansyyttäjän edesottamuksista sananvapauden kannalta. Valtakunnansyyttäjän uusi määrittely epäillyn rikoksen tekoaikaan – eli että se ulottuu niin ”pitkän ajan kuin julkaisu on yleisön saatavilla ja levitettävissä” – johtaisi massiiviseen jälkisensuuriin. Puhumattakaan uskonnon-, mielipiteen- ja vakaumuksenvapauden kaventumiseen suomalaisessa yhteiskunnassa.

Suomi on EU-puheenjohtajamaana korostanut oikeusvaltioperiaatetta, ja perusoikeuksien kunnioitusta yhteiskunnan toimivuuden kulmakivenä. Onko nyt käymässä niin, että ”hirsi on omassa silmässä” eli laillisuusperiaatetta venytetään ja sanan-, uskonnon- ja vakaumuksenvapautta kavennetaan? Saamieni viestien perusteella tätä tapausta seurataan ympäri maailmaa. Nyt sitten luodaan Suomi-kuvaa, nähtäväksi jää, millaista.

 

Kunnat haasteiden edessä

Kuntatalous on kriisissä lähes joka puolella Suomea. Vaikeuksissa eivät ole vain totutusti pienet ja keskisuuret kunnat, vaan myös maakuntien keskuskaupungit ja kasvukeskukset Helsinkiä lukuun ottamatta. Alijäämät huitelevat kymmenissä miljoonissa, ja monissa kaupungeissa on aloitettu yt-neuvottelut. Irtisanomisuhan alla on myös sote-henkilöstöä tilanteessa, jossa ihmetellään, mistä hoitajia ylipäätään on tarkoitus saada kaavailtua sitovaa henkilöstömitoitusta toteuttamaan. Puhumattakaan siihen tarvittavan rahan puutteesta kunnissa.

Osa kuntien alijäämästä selittyy verokortti- ja tulorekisteriuudistuksella ja verotulojen ns. rytmihäiriöllä. Vaikka vuosittaisen satunnaisvaihtelun poistaisikin, kokonaiskuva on synkkä. Kaikkiaan 190 kuntakonsernia tekee alijäämäisen tilinpäätöksen ja 88 kuntaa hakee talousongelmiensa vuoksi harkinnanvaraista valtionosuutta.

Sote-uudistuksen edelleen viivästyminen on sekoittanut kuntien pasmat. Siirtymistä ennakoineet ovat alibudjetoineet menonsa ja/tai epätoivon vimmalla investoineet omiin yksiköihin peläten – ihan syystä – maakuntauudistuksen vievän lähipalvelut.
Hallitus ei saa jättää kuntia ahdinkoon. Kuntien harteille ei pidä säätää uusia velvoitteita, edes hoitajamitoitusta, ilman riittäviä valtionosuuksia ja soten aikataulusta on tultava selkoa. Kunnissa on myös tehtävä valintoja. Mihin kaikkeen hupenevat verotulot tulevaisuudessa riittävät, kun väki vähenee ja ikääntyy ja hoivamenot kasvavat. Paine kuntien omiin sopeutustoimiin ja veroprosenttien korotuksiin lähivuosina on tuntuva.

Monissa kunnissa on laskettu erilaisten elinvoima- ja työllisyyshankkeiden varaan. Niin pitääkin, mutta samaan aikaan väestökehitys syö pohjaa hienoimmiltakin strategioilta. Viidennes Suomen kunnista on tilanteessa, jossa lapsia syntyy alle 20 vuodessa. Voidaanko alueiden kehitystä enää kääntää tai edes hidastaa?

Kaupungistumista on pidetty globaalina, vääjäämättömänä kehityskulkuna. Nyt kuitenkin sekä maailmalla että Suomessa ihmisillä näyttäisi olevan uudenlaista kaipuuta pienempiin yhteisöihin, pois suurkaupunkien kalliista ja ahtaasta asumisesta. Ylen tuoreen kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista toivoo valtion suitsivan kaupungistumista, ja lähes 80 prosenttia haluaa koko maan pysyvän asuttuna.

Kuntien viisas ja ennakoiva asuntopolitiikka, kaavoitus ja hyvät peruspalvelut luovat edellytyksiä viihtyisälle ja houkuttelevalle asuinympäristölle. Ilman työpaikkoja ei vetovoimaa ole, joten yrittämisen edellytyksiä on myös tuettava. Seudullisesti tarvitaan yhteistyötä monipuolisen koulutustarjonnan ja yritysten työvoimatarpeen huomioimisessa. Kolmannen sektorin kanssa pystytään huolehtimaan harrastus- ja virkistysmahdollisuuksista. Ikäihmiset ovat monen kunnan voimavara jo nyt; aktiivisia vapaaehtoistoimijoita, jotka ovat korvaamattomia paikallisessa kulttuuri- ja harrastustoiminnassa.

Tutkimusten mukaan lähes joka kolmas haaveilee asuvansa haja-asutusalueella, kun taas kaupunkien keskustaan haluaa asumaan vain joka kymmenes. Kuitenkin suurten kaupunkien politiikka pyrkii yhä tiiviimpään rakentamiseen ja keskittämiseen, ja viime aikoina on ollut muodikasta perustella tätäkin ilmasto- ja ympäristösyillä. Aalto-yliopiston tutkimus osoitti, että ahtaan kaupunkiasumisen päästöt ovat kaikilla osa-alueilla suuremmat paitsi yksityisautoilussa. Joten aluekehityksen kelkan kääntämiselle löytyy niin tunne- kuin järkiperusteet. Se on eri asia, onko hallituksessa olevilla poliittisilla puolueilla halua vastata kansalaisten toiveisiin.

Identiteettipolitiikkaa maidolla

Helsingin valtuustosta kuuluu kummia. Siellä päätettiin päiväkotilasten, koululaisten, opiskelijoiden ja vanhusten puolesta, mitä heidän passaa syödä tulevaisuudessa. Ei juurikaan maitoa ja lihaa, sillä niiden käytön puolittamiseen vuoteen 2025 tähdänneen aloitteen tavoitteet aiotaan huomioida kaupungin tarjoamissa ruokapalveluissa.

Ei liene yllätys, että primus moottorina hankkeessa toimi vihreiden valtuustoryhmä, josta tosin kokoomuslainen valtuutettu pyrki astetta puhdasoppisemmaksi vaatimalla totaalikieltoa maidolle!

Linjaus on kuulemma osa kaupungin päästövähennys­ohjelman toteuttamista. Siis sen samaisen kaupungin, joka on suurin kivihiilen tupruttaja Suomessa. Helsingin omistama yhtiö polttaa tällä hetkellä enemmän kivihiiltä kuin yksikään muu energiayhtiö Suomessa. Sitä kuluu miljoona tonnia vuodessa. Kaupungin energiapolitiikasta ja sen tulevaisuudesta puhuminen on varmaan sen verran kiusallista, että mukavampi keskittyä ruokalautasiin.

Keskustelussa sentään joku muisti, että ulkomailta rahdatun soijan ja ns. kaurakermojen sisältämien palmuöljyjen hiilijalanjäljet ovat varsin mittavat, semminkin jos sademetsää on plantaasien alta raivattu. Jopa terveys­vaikutuksista voidaan perustellusti olla montaa mieltä.

Entäpä kun ikäihminen jättää piintyneiden makutottumustensa vuoksi kotipalvelun uudet ruuat syömättä ja ravinnon saanti ja sitä myöden terveydentila heikkenee. Joku huolestui allergioista ja ravintosuosituksista, ja toinen epäili koko ilmastonmuutosta.

Ihmispolo syyllistettiin argumenteissa ainoaksi nisäkkääksi, joka täysi-ikäisenäkin juo toisen eläinlajin maitoa. Siinä vaiheessa oli varmaan paikallaan muistuttaa, että ”ihminen on myös ainoa eläinlaji, joka keskustelee asiasta kaupunginvaltuustossa!”

Helsingin valtuuston poukkoileva keskustelu on kuvaavaa tämän päivän identiteetti­politiikalle. Tähänkin asti Helsingin ruokapalveluissa on ollut tarjolla kasvisvaihtoehdot ja vegaaniruuat.

Ihmisten valinnanvapautta ruokavalionsa suhteen on kunnioitettu, ja samalla pidetty huolta monipuolisesta, ravitsevasta ja kustannus­tehokkaasta ruokatarjoilusta. Tämä ei osalle päättäjistä riitä.

Maatalous ja ruuantuotanto haluttiin jälleen istuttaa ilmastosyyllisten penkille. Jos ei nyt koko maailma, niin ainakin Helsinki pelastuu luopumalla maidosta ja lihasta. Tätä päätöstä ei pidä jättää kansalaiselle itselleen, vaan tiedostavin kansanosa voi tehdä sen toisten puolesta. Näinhän se on kaikissa totalitaarisissa ideologioissa.

Surullisinta näissä keskusteluissa on se, että suomalaisen maatalouden mittavat mahdollisuuden hiilen­sidonnassa ja kiertotaloudessa halutaan tyystin sivuuttaa.

Ulkomailta tuodut eksoottiset bataatit, hirssit ja maissit syrjäyttävät kouluruuassa kotimaiset perunat, juurekset ja viljat. Soija ja tofu kirii lähiruuan edelle.

Julkisilla hankinnoilla, joissa vaatimalla mm. suomalaisen tuottajan noudattamia eläinsuojelu- ym. kriteerejä, voitaisiin suunnata ruoka­palveluiden hankintoja kotimaisille tuottajille ja lähiruokaan. Samalla tulisi huolehdittua hiilijalanjäljestä, puhtaasta ja ravitsevasta ruuasta ja kotimaisen tuotannon tulevaisuudesta.

Voi kun me kuntapäättäjät ymmärtäisimme, miten paljon hyvää voimme halutessamme saada aikaa. Sen sijaan, että uppoamme Helsingin tyyliin yksisilmäiseen identiteetti­politiikan suohon.

Uhkaako alueellinen energiaköyhyys?

Hallituksen budjettiesitys kurittaa harvaanasutulla maaseudulla eläviä. Erityisesti energiaverotuksen kiristäminen tuntuu haja-asutusalueilla, sillä se iskee asumiseen, liikenteeseen ja yrittämiseen. Liikennepolttoaineiden veronkorotukset ovat selkeä aluepoliittinen lisävero, koska maaseudulla ei ole julkista liikennettä vaihtoehtona. Kansalaisten kiukkua on lisännyt, että samaan aikaan monet sähköverkkoyhtiöt korottavat sähkönsiirtomaksujaan.

Vielä kevään vaalikeskusteluissa useampikin nykyisistä hallituspuolueista lupasi vaikuttaa energiaköyhyyden ehkäisyyn. Osa keinoista, kuten alueellinen hinnan sääntely, ei varmaan menisi läpi markkinataloudessa. Sen sijaan viranomainen voi säännellä mm. sijoitetun pääoman tuottoa.

Sähkön jakeluverkkoyhtiöt ovat monin paikoin yli-investoineet maakaapeleihin parantaessaan toimitusvarmuutta. Näissä investoinneissa kustannustehokkuus ei aina ole ollut prioriteetti. Suomessa suurin sallittu tuotto sijoitetulle pääomalle on yli kuusi prosenttia, kun se esimerkiksi Ruotsissa on reilut kaksi prosenttia. On hyvä, että hallitus aikoo nyt tarkastella sekä tuottoa että hintavertailuun käytettävää ajanjaksoa. Nämä ovat kuitenkin keinoja, jotka vaikuttavat vasta viiveellä ja välillisesti sähkönkuluttajan kukkaroon.

Joissakin Itä-Euroopan maissa energian hinta on porrastettu kotitalouden tulojen mukaan. Suomessa ei ole koskaan ollut halua sotkea sosiaali- ja energiapolitiikkaa keskenään. Sen sijaan meillä kannattaisi tutkia sähköverotuksessa siirtymistä Ruotsin malliin. Siinä harvaan asutuilla seuduilla on alempi sähkövero, joka vaikuttaa suoraan energian loppuhintaan.

Naapurimaassamme sähköveron noston yhteydessä vuonna 2017 Pohjois-Ruotsin asukkaat saivat kolmanneksen verohelpotuksen sähköverosta. Ruotsin vuoden 2018 hinnoissa ruotsalainen maksoi normaalisti sähköveroa 32,5 äyriä/kWh, mutta Pohjois-Ruotsissa vero on vain 22,9 äyriä/kWh.

Sähköveron laskeminen ei välttämättä aiheuttaisi edes samassa suhteessa lovea valtion sähköveron tuottoihin, vaan saattaisi jopa kasvattaa kokonaiskertymää. Edullisempi sähkön hinta saattaisi nimittäin houkutella siirtymään esimerkiksi öljylämmityksestä sähköllä toimiviin ilmalämpöpumppuhin tai maalämpöön. Tämä nopeuttaisi siirtymistä öljylämmityksestä ekologisempiin ja vähäpäästöisempiin vaihtoehtoihin.

Nythän tilanne on päinvastainen, kun jatkuvasti nousevat suuret sähkön siirtomaksut ja korkeat verot tekevät öljystä lämmityslähteenä edelleen houkuttelevaa, mikä ei edistä Suomen hiilineutraalisuustavoitteita. Esimerkiksi Vihreiden valta-alueella Helsingissä kaukolämpöä tuotetaan pääosin kivihiilellä. Omakotitalossa asuvan siirtyminen ilmalämpöpumppuun tai maalämpöön on siksi etenkin pääkaupungissa erittäin ympäristöystävällinen valinta, vaikka sitä ei alueellisella sähköveron porrastuksella tuettaisikaan.

Sähköverokeskustelussa ei kyse ole pelkästään asumisen hinnasta, vaan koko kansantaloudessa pyörivästä ostovoimasta. Oma koti on edelleen suomalaisen elämän kallein hankinta, ja suhteessa käytämme asumiseen enemmän kotitalouden varoja kuin vaikkapa Etelä-Euroopassa asuva.

Alueellinen ja ihmisryhmien välinen epätasa-arvo uhkaa kasvaa. Esimerkiksi kerrostalossa kasvukeskusten liepeillä vuokralla asuvan lapsiperheen tuloista asuminen vie noin viidenneksen, kun vanhassa omakotitalossa yksin asuvalla eläkeläisnaisella asumismenot voivat nielaista lähes puolet käytettävistä tuloista.

Kehitykseen olisi syytä puutua, mutta sen sijaan hallitusohjelmassa on entisestään asumisen kustannuksia kiristäviä kirjauksia kuten asuntolainan korkojen verovähennyksen poistaminen ja kotitalousvähennyksen rajaaminen. Kotitalouksien ahdinkoa ei tule lisätä, vaan on huomioitava kokonaisuus; niin asumismenot, veronkorotukset, lämmitystapamuutokset kuin verovähennysten leikkaukset.

Kohtuus kaikessa

Eduskuntakauden alkua on hallinnut keskustelu kohtuullisuudesta. Kansalaisten oikeustajuun ei mahdu, että valtionyhtiön johtamisesta maksetaan enemmän kuin valtion johtamisesta.

Postin lisäksi tikun nokkaan on joutunut myös Veikkaus, jossa siinäkin bonusjärjestelmät kannustavat johtoa voitontavoitteluun peliongelmaiset ja vastuullisuuden unohtaen. Kohun saattelemana näihin vääristymiin varmaan syksyn mittaan korjauksia tehdäänkin.

Sen sijaan hallituksen omat kohtuuttomuudet ovat jääneet varsin vähälle huomiolle. Rinteen hallitukseen on palkattu ennätysmäärä poliittisia erityisavustajia ja valtiosihteereitä sekä nostettu näiden palkkoja. Määrä on noin kaksinkertainen Sipilän hallitukseen verrattuna, ja EU-puheenjohtajuudella on perusteltavissa vain pieni osuus.

Tällä päätöksellä hallituspuolueet käytännössä siirsivät puoluetoimistojen ja ryhmäkanslioiden kovapalkkaisimpien työntekijöiden palkkakustannukset valtioneuvostolle. Kyseinen järjestely on todellisuudessa piilopuoluetukea, vuositasolla noin 9 miljoonaa euroa.

Siirtämällä henkilöstökuluja valtiolle hallituspuolueet voivat säästää merkittäviä summia varsinaisesta puoluetuestaan. Näitä rahoja ko. puolueet voivat sitten käyttää muuhun toimintaan, kuten vaalikampanjoidensa rahoittamiseen.

Hallituspuolueiden saamaa tukea tällä tavoin lisäämällä samalla merkittävästi kasvatetaan kuilua oppositiopuolueiden mahdollisuuksiin saada omaa sanomaansa esille. Varsinainen puoluetukihan maksetaan vaaleissa saadun kansanedustajamäärän mukaan, ja on siinä mielessä tasapuolinen kaikille puolueille.

Rinteen hallituksen toimintatapa ei sen sijaan ole tasapuolista eikä demokraattista. Hallituspuolueet pyrkivät näin sementoimaan oman valta-asemansa. Tämä järjestely ei ole myöskään läpinäkyvää. Kansalaisilla on oikeus tietää, miten heidän maksamiaan veroja käytetään puoluetoiminnan tukemiseen.

Varsinaisen puoluetuen lisäksi eduskuntapuolueet saavat tukea monella eri tavoilla. Eduskuntaryhmiä tuetaan ryhmäkanslioiden saaman tuen ja avustajien palkkakustannusten muodossa. Poliittiset nuorisojärjestöt saavat oman tukensa, samoin poliittiset ajatushautomot. Kaiken kaikkiaan puolueiden poliittista toimintaa tuetaan vuositasolla noin 56 miljoonalla eurolla.

Puoluetukijärjestelmää voitaisiin muuttaa oikeudenmukaisemmaksi ja läpinäkyvämmäksi yhdistämällä kaikki erilaiset puoluetuen muodot yhdeksi poliittisen toiminnan tueksi. Samalla puoluetukea voitaisiin kohtuullistaa merkittävästi.

Uudistettu tuki jaettaisiin tasaisesti puolueille vaalituloksen mukaisesti, eduskunnan ulkopuolisia puolueita unohtamatta. Puolueet tai mahdolliset puolueiden ulkopuoliset eduskuntaryhmät voisivat sitten käyttää saamansa rahoituksen puolueen toimintaan ja demokraattisen tehtävänsä toteuttamiseen sekä tarvittavan henkilöstön palkkaamiseen oman harkintansa mukaisesti.

Puolueiden nuorisojärjestöjen, naisjärjestöjen, ajatushautomoiden, ryhmäkanslioiden ja ministereiden esikuntaan kuuluvien henkilöiden palkkaus kustannettaisiin kaikki samasta tuesta. Naisten, nuorten tai alueellisen toiminnan varmistamiseksi näiden tahojen saamaa summaa voitaisiin toki ohjata vaadittavalla minimiprosentilla kuten osin nykyäänkin.

Ehdotettu uusi tukijärjestelmä olisi oikeudenmukainen ja demokraattinen. Se vastaisi kansan vaaleissa ilmaisemaa tukea ehdokkaille ja heidän edustamilleen puolueille.

Syksyn mittaan hallituksella on siis oiva näytön paikka kohtuullisuuden kunnianpalautuksessa niin johtamissaan valtionyhtiöissä kuin omissa ministeriöissään. Rinteen hallitus voi nyt näyttää suuntaa ja uudistaa samalla koko puoluetukijärjestelmän.

Ilmastotolkkua

Suomalaiset arvostavat puhdasta ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta. Samoin valtaosa hyväksyy ajatuksen siitä, että kestävällä tavalla käytettynä luonnon antimet ovat myös hyödynnettävissä. Vanha viljelyn ja varjelun periaate elää sisimmässämme.

Sen sijaan ympäristöön liittyvä ilmastokeskustelu jakaa kansaa ja siitä on tullut osa ns. identiteettipolitiikkaa. Ihmisten huoleen maapallon tilasta ei pidä suhtautua vähätellen tai välinpitämättömästi. Kuitenkaan ilmastonmuutoksesta ei saa tehdä keppihevosta, jonka varjolla toteutetaan värittynyttä ideologiaa.

Moni hieraisi silmiään lukiessaan eräiden tahojen suosituksesta asettaa Suomessa lapsiluvun vähentäminen ilmastopoliittiseksi tavoitteeksi. Väestönkasvu meillä ei ole ongelma, vaan sen puute. Suomi harmaantuu ja tarvitsisimme kipeästi hyvinvointiyhteiskuntaan työntekijöitä verojen ja eläkkeiden maksajiksi puhumattakaan siitä inhimillisestä ilosta, mitä lapset tuovat. Lisäksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuus on koulutettu ja innovatiivinen väestö eli me voimme olla kokoamme suurempia toimijoita maailman haasteisiin vastatessa.

Samoin joidenkin mielestä Suomessa ei saisi enää harjoittaa maataloutta tai kestävää metsäpolitiikkaa, joka on moninkertaistanut metsiemme kasvun ja kasvattanut hiilinieluja. Samaan aikaan metsäpalot raivoavat Amazonilla ja Siperiassa tuottaen valtaisat kertapäästöt.

Jos valtio alkaa määrätä lapsiluvun tai mitä kukin syö, ollaan matkalla kohti totalitääristä järjestelmää. Sen sijaan, järkevä tapa ohjata yhteiskunnan ja yksilön valintoja on esimerkiksi julkisten hankintojen ja kulutusta ohjaavan kannustavan veropolitiikan muodossa. Ruokavaliomuutoksiin kannustetaan vihannesten ja kasvisten alemmilla alv-kannoilla kotimaisuuden korostamista unohtamatta. Energiansäästöön puolestaan ohjataan vaikkapa lämpöpumppujen alemmalla arvonlisäverolla.

Elinkeinoelämä ympäri maailmaa on jo huomannut, että fossiilivapaa energiantuotanto ja muut ilmaston kannalta paremmat ratkaisut ovat myös tuottoisaa liiketoimintaa. Suomi ei ole tässä tuotannon muutoksessa pelkästään häviäjä vaan myös hyötyjä, sillä monet suomalaiset teollisuusyritykset ovat ilmastoystävällisemmän teknologian edelläkävijöitä. Puhumattakaan metsäosaamisesta, jossa meillä on paljon annettavaa myös kehitysyhteistyön kautta kolmansiin maihin.

Suomen tärkein rooli ilmasto- ja ympäristöongelmien ratkaisussa, on kehittää ja tarjota teknologisia innovaatioita ja toimintamalleja maailmalle. Ilman positiivista, ratkaisukeskeistä asennetta maailman ongelmiin, ajaudumme helposti passiivisuuteen ja fatalismiin. Tässä ajassa tarvitaan toivon näköaloja ja Lutherin asennetta: ”Vaikka huomenna tulisi maailmanloppu, tänään istutan omenapuun”.