Blogi

RSS

Elpymisrahasto vie velkaunioniin

Perjantaina julkistettu EU:n muokattu versio 750 miljardin elpymisrahastosta ja monivuotisista rahoituskehyksistä on kaukana Marinin hallituksen neuvottelutavoitteista. Esitys ei tuo Suomen toivomaa pienennystä elpymisrahaston kokoon ja jättää suorien tukien kahdenkolmasosan suhteen lainamuotoisiin avustuksiin nähden ennalleen. Lisäksi perustuslakivaliokunnankin kritisoimat periaatteelliset budjettisuvereniteetin ongelmat säilyvät.

Yhteinen velka, EU-budjetin paisuttaminen ja EU-verot ovat tähän mennessä olleet kauhistus lystin maksaville nettomaksajamaille. Nyt kuitenkin komission suunnitelma niitata EU-budjetti ja elpymisrahasto neuvotteluissa samaan pakettiin mahdollistaa nuivien jäsenmaiden taivuttelun perussopimuksia luovasti rikkovan esityksen taakse.

Kompromissiesityksessä monivuotista rahoituskehystä eli EU-budjettia on viilattu lähemmäksi nettomaksajamaiden noin prosentin BKT-tavoitetta. Leikkaus on kuitenkin lähinnä kosmeettinen, sillä samojen budjettimomenttien kautta on tarkoitus kanavoida yhteisellä velalla rakennettavan elpymisrahaston tukea. Lisäksi satojen miljoonien jäsenmaksualennukset säilyvät mailla, jotka ovat niitä älynneet vaatia.

Jäsenmaksualennusten säilymisen lisäksi niukaksi nelikoksi itsensä asemoineet Itävalta, Hollanti, Ruotsi ja Tanska vaativat lukuisia muutoksia komission esitykseen. Suomi puuttuu tästä joukosta, sillä olemme neuvotteluissa ”avoimen rakentavia” kuten Marinin hallitus linjasi. Suomelle mm. maataloussaanto on elintärkeä, ja ainakaan tämä esitys ei vielä ole kompensoimassa aiempia momenttileikkauksia. Jos hallituksen taktiikka on luottaa neuvotteluiden viimeisten tuntien iltalypsyyn ns. kirjekuorirahoista, on se melkoista riskin ottamista.

Kokonaispaketissa monivuotista rahoituskehystä suuremmat ongelmat ovat edelleen elpymisrahaston puolella. Velanottomahdollisuuden avaaminen johtaa varsin todennäköisesti siihen, että nyt kertaluonteiseksi todettua velanottoa halutaan lisätä. Samalla velan kasvun myötä tulee luontevaksi lisätä EU-tason veroja velkojen maksamiseksi. Muovi-, digi- ja erilaisia ilmastoveroja jo kaavaillaan, ja Euroopan parlamenttiin perustettiin juuri oma verotukseen keskittyvä alivaliokunta. Rakenteita siis pystytetään, vaikka EU:lla ei ole verotusoikeutta, vaan se on ainakin tähän saakka ollut jäsenmaiden käsissä.

Elpymisrahaston jakokriteerit pienellä viilauksellakin painottavat koronakriisin sijaan enemmän finanssipoliittisen elvytyksen tarvetta maissa, jotka eivät siihen kehnon taloutensa takia itse pysty. Valitettavasti markkinakuri jäsenvaltioiden talouden tervehdyttämiseksi heikentyy edelleen, kun Italian ja Espanjan veronalennukset ja perustulomallit rahoitetaan muilla mailla.

Marinin hallituksella tulisi olla rohkeutta vaatia EU-budjetin ja kriisitoimien pitämistä erillään, ja jälkimmäisen rajaamista siihen halukkaille – niin maksajille kuin saajille. Viime kädessä kyse on siitä, haluammeko tehdä itsenäistä budjettipolitiikkaa vai olla komission vasalleja.

Hei, me muutetaan historia!

Koronakriisin hellittämisen on voinut päätellä paitsi THL:n tilastoista, myös uutisotsikoista. Kuolemanvaaran väistyessä keskiössä ovat Eskimo-puikot, Uncle Ben´sit, sukupuolittuneet ammattinimikkeet ja onnettomasti siteeratut kirjallisuusviitteet seitsemänkymmenen vuoden takaa.

Joidenkin mielestä loukkaamattomuuden ajan hengen nimissä kaikista sukupuolittuneista sanoista kuten tyttö, poika, mies, nainen, äiti ja isä tulisi luopua ja puhua vain henkilöistä ja vanhemmista.

Vihapuhekäräjiä viritellään Raamattu-siteerauksista ja Mannerheimin patsasta vaaditaan syrjään ”tiedostavimman” nuorison taholta.

Lieneekö sitten ollut enemmän vai vähemmän tiedostavaa nuorisoa, joka katsoi asiakseen väkivallan ja kivien heittelyn suomalaista poliisia kohti purkaakseen kiukkua amerikkalaisen poliisin väärinkäytöksistä. Siinä taisi myös mennä sivullisten omaisuutta paloiksi samassa rytäkässä.

Joissakin maissa patsaita on kaadettu ja elokuviin ja kirjoihin laitettu varoitustekstejä sisällön sopimattomuudesta tämän päivän normeihin.

Eipä ihme, että monella on tullut mieleen orwellilainen dystopia-yhteiskunta, jossa ”jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Historia on pysähtynyt”

Ihmiskunnan historia on täynnä käsittämättömiä raakuuksia ja julmuuksia, orjuutta ja hyväksikäyttöä, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Häviävätkö ne, jos alamme sensuroimaan tämän päivän normistolla tapahtunutta? Eikö juuri historian säilyttäminen ja tunteminen ole paras tapa edes yrittää estää sitä toistamasta itseään?

Onko nykyihminen niin sivistymätön, että hän ei ilman varoitustekstejä ymmärrä Tuulen viemää -elokuvan kertovan Yhdysvaltojen sisällissodasta ja sen ajan orjuudesta juurikin menneen ajan ihmisten mielenmaisemaa kuvaten?

Ikinä ei ainakaan omaan päähäni pälkähtänyt Pieni talo preerialla- tai Tarzan-kirjoja lapsena lukiessa, että kirjojen ”villit” olisivat oma näkemykseni alkuperäiskansoista.

Lapsikin ymmärtää, että historiallisten teosten tenho on juuri siinä, että ne kuvaavat menneen maailman maailmankuvaa.
Entäs patsaat sitten? Osoittaako aikoinaan pystytetty patsas tämän ajan näkemystä vai kertooko se, että tällainenkin ihminen on joskus ollut keskeinen henkilö historian kulussa? Entä saako merkkihenkilöistä olla erilaisia näkemyksiä vai onko vain yksi oikea totuus?

Kun tähän päälle lisätään se, että some-pöyristykset voivat viedä maineen lisäksi työpaikan ja puolison, ei pian ole mielipiteiden kirjoa, vaan itsesensuurin maailma.

Tällä en puolusta minkäänlaista solvaamista, kunnianloukkauksia tai valehtelua – niitä varten meillä on rikoslaissa pykälänsä. Myrskyn silmään voi kuitenkin joutua melkein millä vain aiheella terveyssiteiden ostamatta jättämisestä lähtien, ja sitä pitää miehen sitten pyytää anteeksi muiltakin kuin omalta vaimoltaan.

Historiassa ja nykypäivässä on paljon sellaista, jonka joku voi aina kokea häiritsevänä, loukkaavana ja vääryytenä.
Olen saanut kasvatuksen, jossa suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten näkemysten, mielipiteiden ja maailmankatsomusten olemassa olon hyväksymistä vaikkakaan ei tarvetta niiden jakamiseen.

Tänä päivänä monelle itseään liberaalina pitävälle ihmiselle tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa hyväksyä oman ”suvaitsevaisuuden” ulkopuolelle meneviä näkemyksiä. Some- ja vihapuhejahdeissa syyllistytään usein juuri siihen, mistä toista syytetään – halveksuntaan ja maalittamiseen.

Tähän aikaan kai sopisi ohjeeksi Eino Leinon Hymyilevän apollon sana: ”Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi” – toimii näin sadankin vuoden päästä.

Kansalaiskeskustelu unionin suunnasta

EU-komission esitys uudesta 750 miljardin euron elpymisrahastosta on jälleen uusi askel kohti syvenevää integraatiota ja tulonsiirtounionia. EU ottaisi elpymisrahastoa varten ensimmäistä kertaa historiassaan merkittävän suuruisen lainan, jonka EU-maat maksaisivat takaisin jäsenmaksujen muodossa seuraavalla v. 2028 alkavalla rahoituskaudella.

Lainan takaisinmaksusta osa hankittaisiin nostamalla EU:n omia varoja 2 %:iin suhteessa bkt:hen sekä kasvattamalla unionin budjettia. Yhtenä elementtinä omiin varoihin on väläytetty veronkanto-oikeutta unionille. Uuden rahaston nimi ”Next Generation EU” on siinä mielessä osuva, että sen maksajiksi joutuvat todellakin seuraavat sukupolvet.

Toki on ollut tiedossa, että federalistit eivät koskaan jätä hyvää kriisiä käyttämättä edistääkseen liittovaltiokehitystä EU:ssa, mutta näin vauhdikasta fiskaaliunionin rakentamista harva ennakoi. Elpymisrahasto on tarkoitus kytkeä monivuotiseen EU-budjettiin, jolloin sitä päästään paisuttamaan aivan toisiin mittaluokkiin, laajentamaan sen käyttökohteita ja mahdollistamaan velanotto ja verotus.

Elvytyspaketissa on ennennäkemätöntä se, että suurin osa tuesta ei olisi lainamuotoista – vaan jaettaisiin avustuksina. Poissa olisi siis niskaan hengittävä Troikka vaatimassa julkistalouden sopeuttamista, palkkakuria ja tehokkaampaa veronkantoa kuten EVM:n eurokriisilainoissa. Jatkossa on siis tarjolla yhä enemmän löysää rahaa, joka on altista väärinkäytöksille.

Leijonanosa tuesta, yhteensä yli 300 miljardia euroa, on menossa Italialle ja Espanjalle, muut isot saajat olisivat Ranska ja Kreikka. Ennusteiden mukaan Italian julkisen velan bkt:n suhde on nousemassa 155 prosenttiin ja Ranskan ja Espanjan noin 115 prosenttiin, ja Kreikkahan on näissä tukipakettikuvioissa vanha tuttu. Lisäksi ranskalaiset pankit ovat rahoittaneet runsaasti Italiaa. Jokainen voi päätellä tahollaan, hoidetaanko tässä koronaviruskriisiä vai jotain ihan muuta.

Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan Suomi on puhunut EU-pöydissä lainaperusteisuuden puolesta, mutta elpymisrahaston yhteisvastuullisuutta vastustavassa Itävallan, Hollannin, Tanskan ja Ruotsin kannanotossa Suomi ei ollut mukana. Sen sijaan Marinin hallituksen kanta on ollut EU:n keskeisimpiä periaatteita ja sopimuksia rikkovalle esitykselle ”avoin”. Ruotsissa puoluekenttä vaatii esitykseen muutoksia. ”EU:n ei pidä verottaa Ruotsin kansaa!” kajahtaa naapurista EU- myönteisempienkin suusta.

Suomen saama osuus avustuksista olisi 0,7 prosenttia ja koko elpymisrahastosta 0,5 prosenttia. Sen sijaan esitys toisi Suomelle yli 10 miljardin euron vastuut muiden koronatoimista lankeavien vastuiden päälle. Elvytysrahasto nostaisi Suomen jäsenmaksuosuutta entisestään, ja avaisi unionille omien varojen kautta veropiikin puuttua jäsenmaiden budjettisuvereeniteettiin. Perustuslain vaatima vastuiden tarkkarajaisuuskaan ei toteudu hamaan tulevaisuuteen siirtyvillä maksuosuuksilla ja – tavoilla.

Vaikka ei olisi kiinnostunut tarkastelemaan asiaa perussopimusten ja perustuslain näkökulmasta, voi pohtia auttavatko ilman ehtoja heitellyt miljardit Euroopan taloutta nousuun. Kasvua ja innovaatioita on ennenkin toivottu, mutta saatu Etelä-Eurooppaan hukkainvestointeina tyhjiä satamia, lentokenttiä ja tien pätkiä. Sitä paitsi, jos lisävelkaantuminen on tie nousuun, niin talousihmeethän olisivat jo tapahtuneet mm. Argentiinan ja Libanonin kaltaisissa maissa.

Esitys elpymisrahastosta viitoittaa tietä hyvin erilaiselle unionille, johon olemme aikoinaan liittyneet. Nyt jos koskaan on aika käydä perusteellinen keskustelu EU:n ja euroalueen tulevaisuudesta ja antaa kansalaisille mahdollisuus kertoa mielipiteensä eikä kiireellä runnoa päätöksiä eteenpäin.

Piikki auki koronalla

Pääsiäispyhien ajan median uutisointia hallitsi huoltovarmuuskeskuksen sekoilu suojavarustehankinnoissa. Hyvin mahdollista, että valtion ”Tiinalle ja Tapelle” maksamasta 5-10 miljoonasta ainakin osa jää sille tielleen. Sen sijaan vähemmälle huomiolle jäi viikonloppuna EU-pöydissä tehdyt päätökset, joissa Suomen uudet takausvastuut nousivat miljardiluokkaan.

Euroalueen valtiovarainministereiden sopimaan 500 miljardin kriisipaketin kokonaisuuteen kuuluvat kriisirahasto EVM:n käyttö löysennetyillä kriteereillä, Euroopan investointipankin takausvaltuuksien nosto ja uusi 100 miljardin työttömyysrahasto.

Suomessa keskityttiin lähinnä siihen, ettei yhteistä velkaa tullut ns. korona-bondien eli yhteisten joukkovelkakirjojen muodossa. EVM:n osaltakaan uudet lainat eivät kasvata pääoman tarvetta eivätkä siten Suomen jo olemassa olevia noin 11 miljardin takausvastuita. Sen sijaan Suomen hyväksymä työttömyysrahaston takaus on yhteisvelallista eli yhden tai useamman jäsenmaan maksukyvyn pettäessä takausvastuut lankeavat muiden harteille.

Valtiovarainministeriön oman arvion mukaan Suomen enimmäistakausvastuut voidaan arvioida olevan pikemminkin miljardiluokassa uutisissakin vilahdelleen 470 miljoonan euron vähimmäismäärän sijaan. Tämän lisäksi hallitus antoi 370 miljoonan euron takauksen takuurahastoon, jonka lainoitusta Valtiovarainministeriö niin ikään luonnehtii korkeariskiseksi.

Selvää on, että maailman laajuiset kriisit lisäävät velan määrää kaikkialla; Suomenkin omaksi velanotoksi arvioidaan 15-20 miljardia. Kuitenkin euroalueella kriisin varjolla pyritään samalla kasvattamaan yhteisvastuuta velasta, ja luomaan uusia työttömyysrahaston kaltaisia esityksiä, jotka eivät kuulu EU:n toimivaltaan ja ovat ongelmallisia budjettisuvereniteetin näkökulmasta.

Pankkiunionissa puolestaan jäsenmaiden pankit keräävät rahaa kriisirahastoon. KD on vastustanut kriisimekanismin aikaistettua käyttöönottoa, sillä pankkiemme kautta pääsemme vielä maksamaan Etelä-Euroopan kaatuvat pankit.

Kriisi ei ole syy avata jälleen yhteistä velkapiikkiä, Akuuttia kriisiä tulisi hoitaa ennen kaikkea EKP:n löysemmällä rahapolitiikalla ja muuttamalla EU-budjetin nykyisten rahastojen, kuten solidaarisuus- ja aluekehitysrahastojen käyttötarkoitusta koronakriisin torjuntaan. Suomen omassakin velanotossa on tuleville vuosille hoitamista ilman lisäriskejä muiden maiden veloista.

Kriisi palauttaa perusasioihin

Kerrotaan kirkkoherrasta, joka ei sanonut pahaa sanaa kenestäkään. ”No pirusta et varmaan löydä mitään hyvää”, sanottiin kirkkoherralle. ”On se ainakin ahkera”, vastasi siihen kirkonmies.

Vanha kasku tuli mieleeni, kun pohdin koronakirousta. Kun hengissä selvitään, niin voiko tästä kriisistä poikia mitään hyvää? Ainakin sen huomion olen tehnyt, että kriisi on palauttanut monen perusasian arvostuksen, ja haastaa totuutena pidetyt ”vääjäämättömät” kehityskulut.

Esimerkiksi omavaraisuuden ja kotimaisen toimivan elintarvikeketjun arvostus on vihdoin huomattu. Vaikea uskoa, että siitä on vain muutama viikko, kun suomalaista maanviljelijää istutettiin niin ilmastosyyllisten kuin tukielättien penkillä. Poissa on myös narina vanhanaikaiseksi koetusta huoltovarmuusjärjestelmästä ja sen ylläpidon kustannuksista.

Toisaalta on huolestuttavaa huomata, että maatalouden kausityössä on oltu lähes ulkomaisen työvoiman varassa. Nyt on kaikki kivet käännettävä, jotta sato saadaan maahan ja aikanaan korjuuseen. Pellolle pitää saada niin koululaiset, opiskelijat, työttömät, turvapaikanhakijat kuin viime kädessä varusmiehet. Kun tästä päästään, niin maatalouden kannattavuusongelmat on ratkottava ja sosiaali- ja työttömyysturvan kannustinloukut purettava.

Otetaanpa myös globalisaatio tarkasteluun. Suomi vientivetoisena maana on varmasti hyötynyt avoimesta maailmankaupasta, jos vain pelisäännöt ovat olleet kaikille kutakuinkin samat. Onko kuitenkaan ollut yrityksille fiksua hajauttaa tuotantoketjun kannalta kriittinenkin komponenttivalmistus ympäri maailmaa? Yleensä tämä on tehty minkäpä muunkaan nimissä kuin halvemman hinnan, mistä nyt sitten maksetaan kallista laskua.

Osaamista ei pidä myöskään ulkoistaa. Terveysteknologia on kriisissä osoittautunut kriittiseksi alaksi, jonka digitaalisia palveluja, mallintamista, asiantuntijapalveluja ja laitevalmistusta nyt kaivataan. Suurin puute on tällä hetkellä koodareista, joita on nyt turha Intian Keralasta odotella.

Opetus lienee se, että vastaisuudessa on syytä huolehtia, että kotimaassakin löytyy alihankintaketjua ja tarvittavaa osaamista, johon tukeutua.

Entäs sitten kaupungistuminen ja keskittäminen? Korona ja vastaavan kaltaiset infektiotaudit leviävät erityisen tehokkaasti väkirikkaissa ja tiheään asutuissa kaupungeissa. Moni haikailee nyt maaseudun mökille pois epidemiakeskuksista. Maakunnissa ei ole kuitenkaan ylimääräistä tehohoitokapasiteettia, hyvä kun omille riittää, kuten Lapissa, joten pysytään kotona. Onneksi pahimmassa keskittämisvimmassa meiltä ei ole ehditty ajaa alas maakuntien yliopistoja, lukioita ja ammatillisia kouluja eikä kaikkia sairaaloitakaan. Toivottavasti nyt viimeisilläkin lamppu syttyy, miksi hajautettua palvelurakennetta sittenkin tarvitaan.

Etätyö sujuu osassa ammateista maakunnista käsin varsin mainiosti. Onko todellakaan välttämätöntä jatkossakaan ängetä kehäteiden aamuruuhkiin joka ikinen päivä, vai voisiko työpiste olla jatkossa metropolialueen ulkopuolella? Ilmastokin kiittäisi.
Mitenkäs sitten ajankäyttö ja perhe-elämä? Neulominen ja leipominen on hurjassa nousussa, kotikokit loihtivat parasta pöytään ja nikkarointi elättää rautakauppoja. Mummolle ja vaarille on soitettu tiheämpään kuin juhlapyhinä, naapuriapu kukoistaa.

Monessa perheessä on huomattu, että saman katon alla asuu ihan siedettävää porukkaa, johon tutustuminen on jäänyt vähemmälle mm. harrastusrumbaa pyörittäessä. Markkinatalous tarvitsee toki euronsa, mutta moni perhe on rajoitusten kautta huomannut yhteiset lautapelit ja pihanlaitot shoppailureissuja antoisimmiksi. Kriisi alleviivaa perheiden ja lähiyhteisöjen merkitystä. Kääntöpuoli on perhekriisien kärjistyminen. Ei unohdeta, että alkoholi ja perheväkivalta tappavat tänäkin vuonna enemmän kuin korona kovimmissakaan skenaarioissa.

Onko maaseudun näivettyminen luonnonlaki?

Alueiden tasapuolinen kehittäminen ja elinvoimaisen maaseudun turvaaminen on yksi tärkeimmistä tulevaisuuskysymyksistä Suomessa. Monet alueet ja kunnat ovat huolissaan alati etenevästä väestökadosta sekä voimistuvasta kaupungistumisesta ja alueiden eriytymisestä. Kasvukeskuksissa asuntojen hinnat karkaavat nuorten perheiden ulottumattomiin ja muualla hinnat ovat romahtaneet.

Muuttotappio ja alhainen syntyvyys aiheuttavat puolestaan palveluiden kuten lähikouluverkon ja terveysasemien karsimista, kauppojen ja postipalveluiden katoamista sekä viranomaispalveluiden keskittymistä entisestään. Lisäksi kunnallisverotuksen verotaakka on keikahtanut aivan ympäri. Ne kunnat nostavat eniten veroja, joissa väki vähenee ja ikääntyy ja verotulot pienenevät. Näin terveys- ja koulutus- ja tuloerot kasvavat. Suomi on jakaantumassa menestyviin ja menehtyviin muuttovoitto ja -tappioalueisiin.

Onko tämä näivettymisen kierre joku luonnonlaki? Eikö politikka mahda mitään? Istuva hallitus ei ainakaan ole ottanut tätä kehityksen kääntämistä kärkihankkeekseen. Hallitusohjelmassa puhutaan kauniita elinvoiman ja toimintakyvyn vaalimisesta koko Suomessa, mutta konkreettiset toimet ovat yksittäisiä ja vaatimattomia. Lisäksi tiukat ilmastotavoitteet maksatetaan lämmitys- ja liikennepolttoaineiden hinnankorotuksilla, jotka iskevät haja-asutusalueiden ihmisiin, yrityksiin ja elinvoimaan.

Alueellisen eriarvoistumisen tulee puuttua ja katsoa, mitä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa on tehty. Naapurimaassamme Norjassa on luotu järjestelmä, jonka keinoin koko maa kyetään pitämään asuttuna ja syrjäisimmillä seuduilla on tarjolla palveluilta.

Siellä esimerkiksi vastavalmistunut voi saada opintovelkaansa anteeksi 2 600 euron arvosta vuosittain, jos hän muuttaa työskentelemään tietyille harvaan asutun maaseudun alueille. Sen lisäksi valtio myös maksaa kustannukset, jotka syntyvät uuteen asuinpaikkaan muuttamisesta. Vaihtoehdon houkuttelevuutta lisää myös se, että osassa Pohjois-Norjan alueista on matalampi veroprosentti ja sähkövero. Nämä kaksi porkkanaa ovat myös Ruotsissa käytössä. Norjassa yrityksiä lisäksi houkutellaan poistamalla näillä alueilla uusilta yrityksiltä työnantajamaksuja.

Suomessakin on luotava veto- ja pitovoimaa. Maaseutualueilla sijaitsee noin 30 prosenttia kaikista Manner-Suomen yrityksistä ja pk-yrityksistä. Kasvupotentiaalia on, mutta mm. sopivan työvoiman saatavuus rajoittaa monen yrityksen kasvua. Joten luodaan verohuojennusjärjestelmä harvaan asutulle alueelle työn perässä muuttavalle. Tämä ”syrjäseutuvähennys”, kuten muutkin verovähennykset, tulisi uudistaa valtion varoista maksettavaksi, sillä nykyisellään kunnat kärsivät vähennyksistä verotulojen pienentymisenä.

Entä ”syrjäseutulisä” helpottamaan julkisen puolen rekrytointia? Alueellistamista koskevaan lainsäädäntöön tulee ainakin kirjata tavoitteita, jotka edistävät niin paikkariippumattoman kuin monipaikkaisen työn kehittämistä. Tällä hetkellä ei ole nähtävissä hallitukselta strategista näkemystä ja tahtotilaa valtion alueellisesta toiminnasta. Jos joku valtion toiminto maakuntaan siirretäänkin, niin henkilöstön vastustukseen se toimivat komentoketjut omaavaa armeijaa lukuun ottamatta tuntuu kaatuvan.

Lisäksi tarvitaan nykyisten keinojen tehostamista kuten hyviä liikenneyhteyksiä, monipuolista alueellista koulutustarjontaa ja yritysten investointien tukemista ja takaamista.

Kaupungistuminen nähdään usein väistämättömänä kehityskulkuna, johon Suomenkin on lopulta alistuttava. Näin ei ole, vaan suunta on käännettävissä, jos poliittista tahtoa löytyy.

Mistä rahat?

Vaalikauden aluksi saatiin hallitukselta suuntaviivat kaivattuihin perhevapaauudistukseen ja vanhuspalvelulain hoitajamitoitukseen. Molemmat ovat tarpeellisia vauvapulasta kärsivässä ikääntyvässä Suomessa. Hallitukselle on annettava tunnustusta, että kotihoidontukeen ei koskettu. Lopullisessa lakiesityksessä on pidettävä vielä huoli siitä, että joustot säilyvät ja isä ja äiti löytyvät sanoinakin lainsäädännöstä.

Esitysten rahoitus on vain herättänyt kysymyksiä. Yrittäjien huoleen perhevapaiden kustannusjaosta vastattaisiin mielestäni parhaiten mallilla, jossa koko yhteiskunta kantaa vastuuta tulevista sukupolvista. Esimerkiksi Ruotsissa sellainen on toteutettu vakuutusrahastopohjalta.

Sitovan 0,7 hoitajamitoituksen kohdalla hallitus on esittänyt, että rahoitusta haetaan yksityisen hoidon kela-korvausten leikkaamisesta, lääkehuollosta ja digitalisaatiosta. Kela-korvausten leikkaaminen iskisi kipeästi niihin pieni- ja keskituloisiin, jotka joutuvat hakemaan sairauksiinsa erikoislääkäripalveluja yksityiseltä puolelta.

Vanhustenhoitoa on kehitettävä kokonaisuutena eli on myös huolehdittava hoitajien riittävyydestä kotihoidossa, ja parannettava omaishoidon tukea ja palveluita. Hoitohenkilökunnan saatavuus edellyttää työn kuvan kehittämistä ja parempaa johtajuutta, muuten kehnot mielikuvat estävät alalle hakeutumista.

Kuntien on talouskurimuksessaan mahdoton löytää yksin lisärahoja palkkaukseen semminkin, kun osassa kunnista on jo nyt sote-henkilöstön yt-neuvottelut päällä. Kilpailukykysopimukseen liittyvät kustannushyödyt on syöty pois ja kustannukset kasvavat tällä hetkellä keskimääräistä nopeammin. Lukuisat kunnat joutuivat tällekin vuodelle nostamaan veroprosenttiaan, mikä entisestään heikentää talouskasvua ja pienituloisten ihmisten mahdollisuutta selvitä arjesta.

Yksi keskeisimpiä uudistuksia, joilla voitaisiin parantaa julkisen talouden kestävyyttä, on aidosti toimiva sote-uudistus ilman poliittisia kytkykauppoja tehottomiin maakuntarakenteisiin.

Talouden kokonaiskuva on huolestuttava, vaikka ei edes huomioisi korona – viruksen tms. yllätyksen vaikutuksia globaalitalouteen. Suomen Pankin arvion mukaan julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kasvaa tällä vaalikaudella 60 prosenttiin, kun valtion ja paikallishallinnon menot kasvavat tuloja enemmän. Tunnettu ruotsalainen ekonomisti Lars Calmfors ennusti, että velan BKT-suhteen määrän ennakoidaan nousevan jopa 80 prosenttiin seuraavan 15 vuoden aikana. Korkotason noustessa tilanne tulee olemaan kestämätön. Ei ihme, että talouspolitiikan arviointineuvosto antoi hyvin selkeäsanaisen varoituksen hallituksen talouspolitiikan suunnasta kuten lukuisat tahot jo aiemmin.

Hallituksen sinällään kannatettavat uudistukset ovat vaarassa kaatua huonoon talouspolitiikkaa, josta puuttuu kokonaiskuva. Kun menoja lisätään ilman vastuullista suunnitelmaa maksajista, hyvätkin hankkeet uhkaavat vesittyä.

Hallituksen toimeenpanokuilu

Viime syksynä annettiin historiallisen vähän hallituksen esityksiä, eikä kaikkea sisäpoliittista toimettomuutta voi EU-puheenjohtajuuskiireiden piikkiin laittaa. Näiden valtiopäivien aikana hallitukselta on viimeistään tultava oikeita toimia, jos se aikoo saavuttaa ohjelmassaan asetetut tavoitteensa. Työryhmien ja tiekarttojen piirtelyn aika on ohitse. Nyt tarvitaan päätöksiä, joilla rakennetaan 2020-luvun haasteisiin valmista Suomea.

Alku ei vaikuta järin lupaavalta. Esimerkiksi hallituksen julkistama hiilineutraaliustiekartta sisältää toistaiseksi varsin niukasti konkretiaa. Ilmastorahaston suuntaviivat piirretään myöhemmin, sektorikohtaiset päästövähennystavoitteet konkretisoidaan hallituskauden aikana ja perustetaan turvetyöryhmä selvittämään alan tilannetta.

Sentään yksi selkeä ja hyvä päätös saatiin aikaiseksi eli teollisuuden sähköveron lasku EU-minimiin. Mielestäni hallituksen tulisi samassa yhteydessä pohtia sähköveron alueellista porrastamista kuluttaja-asiakkaille Ruotsin mallin mukaisesti. Siinähän harvaan asutuilla seuduilla on alempi sähkövero, joka vaikuttaa suoraan energian loppuhintaan.

Muutoinkin on koko ajan uhkana, että haja-asutusalueiden asukkaat joutuvat hallituksen päästövähennystalkoiden maksumieheksi. Tämän näkyy niin asumisen, liikenteen kuin yrittämisenkin energiaverotuksen kiristämisinä. Hallitus koko lailla sivuutti sen keskeisen haasteen, että energiaintensiivisen teollisuuden ja liikenteen hiilipäästöjen vähentämisestä tulee vaatimaan merkittävää lisäpanostusta energiantuotantoon. Energiasektori on vastuussa noin 80 prosentista päästöistä, joten sen rinnalla kaikki muu on enemmän tai vähemmän näpertelyä.

Entä sitten ratkaisut väestöpolitiikkaan? Perhevapaauudistus ja vanhuspalvelulain hoitajamitoitus ovat molemmat tarpeellisia vauvapulasta kärsivässä ikääntyvässä Suomessa. Mallien rahoitus tuntuu vain olevan epäselvää. Kustannusten kattaminen aiotaan kipata seuraavan hallituksen huoleksi.

Lakien ja rahojen lisäksi tarvitaan toki yhteiskunnallista asennemuutosta lapsikadon pienentämiseksi. Tässä hallituksen ja opposition vastuu on yhtäläinen. Puheet siitä, että lapset ovat esteenä työelämän tasa-arvon toteutumiselle tai että lapsettomuus olisi ilmastoteko, pitää lopettaa.

Tärkeintä olisi kuitenkin saada työllisyystoimet vauhtiin. Sen sijaan pääministeri Marin ilmoitti haastattelutunnillaan, että vaikean työmarkkinatilanteen takia hallitus tekee hankalat päätökset kesän tienoilla eikä kevään kehysbudjettiriihessä kuten odoteltiin. Tämä on vaarallista ajanpeluuta, sillä hallitus on jo lisännyt pysyviä kustannuksia samoin kuin velkaa ennen kuin tuloista on tietoakaan. Ei ihme, että talouspolitiikan arviointineuvosto antoi hyvin selkeäsanaisen varoituksen hallituksen talouspolitiikan suunnasta.

Päätösperusteisesti 30 000 työpaikan luominen on kova tavoite, joten eikö kannattaisi kysyä yrityskentältä, mitä sinne eniten kaivataan. Arviolta jopa 50 000 yritystä kaipaa uutta yrittäjää eläköitymisen tai alanvaihdon takia. On huutava tarve luoda pysyvä valtakunnallinen järjestelmä yrittäjien omistajaohjauspalveluiden toteuttamiselle ja turvata näiden palveluiden rahoitus. Toteutumattomat omistajanvaihdokset sen sijaan haaskaavat hankittua osaamista, työpaikkoja ja varallisuutta, ja pahimmassa tapauksessa omistajanvaihdokset saattavat vaarantaa alueellisen elinvoiman.

Hallituksen ilmastopoliittisessa tiekartassa luki, että maatamme vaivaa toimeenpanokuilu. Nerokas uudissana kertoo kaiken hallituksen nykyisestä tilanteesta. Asetetaan tavoitteita, joita ei voida saavuttaa, ja toimeenpano on päätöksiä – ja rahoja – vaille valmis.

Ei koskaan enää

Holokaustin muistopäivää vietetään ympäri maailmaan 27.1, joka on Auschwitzin keskitysleirin vapautuspäivä. Olen itsekin päässyt vierailemaan juuri Auschwitzissa muistopäivän tilaisuuden yhteydessä. Tammikuussa seistessäni hyvissä talvisaappaissa ja untuvatakissani parinkymmenen asteen pakkasessa keskellä tuulista parakkikylää kylmä viima puhalsi sieluun saakka. Miten nälkiintyneet, pahoinpidellyt ja nöyryytetyt ihmiset ovat voineet selvitä näissä oloissa vaaterääsyissä ja monet avojaloin? Miten on voinut säilyttää järkensä kauhujen keskellä ihmisten polttamisesta tulevan tuhkan ja savun leijuessa ilmassa omaa vuoroa pelätessä?

On äärettömän arvokasta, etteivät kuolemanleirejä vapauttamaan tulleet joukot hävittäneet niitä, vaan esimerkiksi Puolan Auschwitz, Saksan Dachau ja Tsekin Theresiendstadt sekä monet muut ovat museoina avoinna ihmisille, jotka haluavat kohdata holokaustin historian konkreettisemmin kuin vain historian kirjojen lehdiltä. Etenkin Saksassa koululaisryhmät ovat tuttu näky monissa keskitysleirimuseoissa. Britannian sodan aikainen pääministeri Churchill ennusti oikein käskiessään, ettei keskitysleirejä todisteena hirmuteoista saa hävittää, sillä ”pian tulee ihmisiä, jotka väittävät, ettei tätä ole tapahtunut”.

Kun liittoutuneet vuonna 1945 etenivät ja saapuivat keskitysleireille, seurasivat sotakuvaajat mukana. Valtavasta kuvamateriaalista koottiin dokumentti natsien keskitysleireistä, jota käytettiin todistusaineistona sotaoikeudenkäynneissä. Vaikka leireiltä vapautuneita vankeja ja muita silminnäkijöitä oli tuhansittain, monet yrittivät ja yrittävät edelleen uskotella, ettei holokaustia ole koskaan tapahtunut. Historiaa tuntematon tai antisemitistisesti asennoitunut voi edelleen langeta holokaustin kieltäviin teorioihin.

Eurooppalaisista suhteellisen harva myöntää suhtautuvansa kielteisesti juutalaisiin, mutta vanhat antisemitistiset stereotypiat elävät sitkeästi. Samaan aikaan on hiipumassa eurooppalaisten tietämys juutalaisten joukkomurhasta toisen maailmansodan aikana.

Esimerkiksi Itävallassa holokausti on monelle kovin tuntematon asia. Viime kesänä julkistetussa kyselystä ilmeni, että suurin osa itävaltalaisista ei tiedä, että kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin holokaustissa. Joka kymmenes arvioi, että holokaustissa tapettiin arviolta 100 000 juutalaista. Joka viides ei tiennyt, että Hitler oli kotoisin Itävallasta. Toisesta itävaltalaisesta, Adolf Eichmannista, tiesi puolet. Vajaa puolet ei osannut nimetä kotimaassaan toiminutta ja kovista oloistaan tunnettua Mauthausenin keskitysleiriä.

Paljosta saamme kiittää niitä holokaustin kokeneita, jotka ovat kirjeitten, muistelmien ja taiteen kautta jättäneet kuvauksiaan tuosta ajasta,  ja ovat pystyneet jakamaan traumaattisia kokemuksiaan tuosta ajasta.

Heihin kuuluvat mm. yli 90-vuotiaat Nachum ja Genya Manor’n, jotka ovat tehneet holokaustiin liittyvää valitustyötä vuosikymmenet.He tapasivat sodan aikana Schindlerin tehtaalla, rakastuivat ja lupasivat toisilleen mennä naimisiin, jos he selviytyisivät sodasta. Tuo ihme myös tapahtui. Kun he aikoinaan juhlivat 50-vuotishääpäiväänsä Oskar Schindlerin haudalla Jerusalemissa, mukana olivat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

– Silloin minulle valkeni, että näissä kahdessa ruumiillistui juutalaisten Schindlerille antamaan sormukseen kaiverrettu Talmudista otettu teksti: ”Se, joka pelastaa yhden ihmishengen, pelastaa koko ihmiskunnan”, muisteli tuossa juhlahetkessä mukana ollut Yad Vashemin kansainvälisen koulutuksen johtaja Ephraim Kaye.

Oskar Schindler on nimetty yhdeksi vanhurskaista kansojen joukossa – niistä, jotka uskalsivat laittaa oman elämänsä likoon puolustaakseen lähimmäistensä ihmisarvoa ja elämää.

Hän pelasti holokaustin aikana 1300 juutalaista ottamalla heidät tehtaaseensa töihin. Tänä päivänä yksi katsotuimmista holokaust-elokuvista on tuosta kertova ”Schindlerin lista”, jonka ohjaajaa Steven Spielberg, joka itse koki nuoruudessaan perheensä nimittelyä ”törkyisiksi juutalaisiksi”.

Samoin hollantilaisen nuoren juutalaistytön Anne Frankin päiväkirja on käännetty jo yli 70 kielelle. Se on yksi maailman luetuimmista kirjoista ja epäilemättä myös tunnetuin natsien rikoksista kertova kirjallinen dokumentti. Lukija tutustuu läheisesti nuoreen Anneen, joka uskoo vielä ihmisessä olevaan hyvään ja toivoo vain pääsevänsä vielä joskus kouluun. Kuinka monen silmät tuo kirja ja myös pieni alituisesti ruuhkainen kotimuseo Amsterdamissa ovat avanneet.

Kirjailija John Boynen fiktiivisessä Poika raidallisessa pyjamassa -lastenromaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa keskitysleirin saksalaiskomentajan pojan ja leiriin suljetun juutalaispojan välille muodostuu tasavertainen ystävyys ympäristössä, jossa keskitysleirivangit muutoin on epäinhimillistetty. Yksi elokuvan sanomista on, että ihmiset voivat tulla toimeen ja ymmärtää toisiaan, jos heitä ei kannusteta vihaamaan. Lapsuuden viattomuudessa on toivoa, joka on inhimillisyyden kasvualusta.

Saamme olla kiitollisia myös näille lukuisten holokaustista kertovien kirjojen ja elokuvien kirjoittajille, ohjaajille ja tuottajille. Kertomus holokaustista koskettaa aivan eri tavoin, kun se tulee lähellemme tarinoina, olosuhteina ja kokemuksina, joihin voimme jotenkin yrittää eläytyä.

Keskitysleirimuseoissa tai taiteen kautta koettu matka holokaustin jäljillä synnyttää kysymyksiä siitä, kuinka natsismi saattoi laajentua ja kuinka kansanmurhasta tuli mahdollista. Meidän huolehdittava siitä, että holokausti ei unohdu eikä antisemitismi toteudu missään mittakaavassa. Lupauksemme edellyttää, että yhä uudet ikäluokat tulevat tietoiseksi joukkotuhosta.

Parempaa uutta vuotta!

Vuoden vaihtuessa on tapana summata menneitä ja luvata parempia. Politiikan puolella ei vauhtia ainakaan puuttunut; vuoden sisällä kahdet vaalit ja kolme hallitusta, EU-puheenjohtajuuskausi siinä sivussa. Kokonaan eri asia, onko tässä rytäkässä sitten rakennettu tulevaisuuden Suomea, joka on valmis 2020-luvun haasteisiin.

Valitettavasti hallituspolitiikasta tuntuu tulleen sarja peliliikeitä, joilla pyritään nostamaan omaa profiilia ja maksimoimaan valtaa ilman kykyä ratkaista polttavia ongelmia. Edellisen hallituksen enneaikainen kaataminen ja nykyisen hallituksen tuolileikit ovat kuvaavia esimerkkejä nykyajan pelin politiikasta.

Työllisyys, julkisen talouden tasapaino, sote, maahanmuutto, väestö- ja aluepolitiikka, ilmastopolitiikka, maa- ja biotalous; kaikki odottavat kauas katsovia ratkaisuja, mutta näitä ulostuloja emme kuule. Sen sijaan media uutisoi ministereiden haparoivia pohdintoja palomiesten sukupuolineutraalista nimikkeestä ja poliisin asuun soveltuvasta muslimihunnusta. Varmuutta ei toisaalta puutu, kun opposition käsketään hävetä ulkoministerin toiminnasta ja turvallisuushuolesta nousevaa välikysymystään.

Samoin kunnianhimoa ilmastopolitiikassa osoitetaan nostamalla ensimmäiseksi päästöystävällisimmän parafiinisen dieselin hintaa, ja kiilaamalla liikkumisen ja asumisen kustannuksia ylöspäin. Hallituspuolueiden kuntapoliitikot puolestaan pitävät huolen siitä, että julkisissa hankinnoissa kotimaisen maidon ja lihan käyttö ajetaan alas, jotta tilalle saadaan ulkomailta tuodut soijat ja bataatit.

Viime vuonna politiikan lisäksi yleinen keskusteluilmapiirikin vaikutti nyrjähtäneeltä. Tuskin oli toivuttu valtakunnansyyttäjän päätöksestä aloittaa rikostutkinta teologisesta synti -keskustelusta, kun apulaisoikeusasiamies näki ”kirkkotilan lähtökohtaisesti ongelmalliseksi” koulujen joulujuhlalle.

Paniikki levisi uusista linjauksista. Yksi näyttelijä ryhtyi jo aktiiviseen katumisen etukäteen, kunnes poliisi päätti, ettei aloita tutkintaa vanhoista mauttomista tv-ohjelmista. Hätäisimmät rehtorit peruivat joulujuhlia, osa vei piltit ulos pakkaseen ja yksi käski varmuuden vuoksi istumaan jouluvirren viimeisen säkeistön. Potilaita piristämään tullut joululaulukuoro häädettiin sairaalasta uskontojen tasa-arvon nimissä. Joku kyselikin tapahtumavyöryssä, onko Suomi tullut hulluksi.

Uskonnon- ja sananvapauskohut kertovat ajasta, jossa ns. ”suvaitsevaiston” näkemysten vahvistamiseksi muiden perusvapaudet kaventuvat. Helposti antaudutaan ns. yleisen mielipiteen edessä, ja pelätään leimautumista. Tämä syö vähitellen perusvapaudet, ja mielipiteiden moninaisuuden ja kirjon. Liu’umme yhden totuuden yhteiskunnaksi.

Olisikohan tässä kehityksessä syytä painaa jarruja, ja puolustaa rohkeasti arvojamme ja kulttuuriperintöämme. Siinä on uuden vuoden lupausta, joka kantaa.