Blogi

RSS

Suomella paljon pelissä

Sunnuntaina riittää jännitettävää. Suomi taistelee jääkiekossa MM-kullasta, ja EU-vaaleissa puolestaan ratkeaa, millä tiimillä hyökätään ja puolustetaan suomalaisten asioissa Brysselissä. Mielikuvilla ja katsomosta huutelulla ei pärjää, silloin kun on tosi vääntö kyseessä – enkä puhu nyt jääkiekosta.

Suomi-paidassa pelaavan mepin varusteista pitää löytyä yhteistyökykyä ja vähintään kohtuullista kielitaitoa, jotta voi saada aikaan tuloksia. Kotimaan kentillä voi vielä pärjätä vain toisten virheistä huomauttelemalla, mutta Euroopan parlamentissa jokaisen on oman raportointivastuun kautta esitettävä ratkaisuja direktiivien ja asetusten teksteihin sovittamalla yhteen kymmenet eriävät näkemykset.

Suomen olosuhteen poikkeavat sijaintimme takia erityisesti maa- ja metsätaloudessa sekä infrahankkeissa sen verran, että tarvitsemme näitä asioita itse ymmärtäviä meppejä ja vielä ymmärrystä muiltakin. Joka kiekon perään ei kuitenkaan kannata rynnätä, vaan asioiden paljouden keskellä on opittava löytämään tärkeimmät ja panostettava niihin.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi on yksi keskeisimmistä pelipaikoista ja osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on koko Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön kohdalla.

Itselleni on tärkeää edistää itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyötä, ei liittovaltiokehitystä. EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Kristillisdemokraattina haluan pitää kiinni arvoista, jotka pohjaavat kristilliseen ihmiskuvaan, jokaisen elämän arvoon ja lähimmäisyyteen. Niiden varassa niin Suomi kuin Eurooppa selviävät.

Kannattaa myös katsoa, minkälaiseen Euro-joukkueeseen oma meppiehdokas on päätymässä. Moni vilpitön äänestäjä ei tiedä, miten pimeitä voimia eurooppalaisessa puoluekentässä tällä hetkellä jyllää. Kansallismielisiksi kuvattujen nationalististen puolueiden aatevirroissa ui antisemitismiä, fasismia ja täysin kritiikitöntä suhtautumista ulkovaltojen, kuten Venäjän, vaikuttamispyrkimyksiin.

Terve isänmaallisuus, patriotismi, on rakkautta omaan maahan ja elämäntapaan, mutta ei asetu ylimielisesti toisten yläpuolelle, vaan rinnalle. Ja hurraa tietysti täysillä, kun Suomi tekee maaleja. Joten muistetaan äänestää ja pidetään huolta, että Suomi pärjää!

EU – isäntä vai renki?

Monet tämän ajan haasteet eivät pysähdy valtioiden rajoille. Ympäristö- ja energiakysymykset, järjestäytynyt rikollisuus, veronkierto, ihmiskauppa ja pakolaisuus sekä monet muut ongelmat vaativat ratketakseen toimivaa yhteistyötä niin ihmisten kuin valtioidenkin välillä.

Rajat ylittävä yhteistyö rauhan ja vakauden edistämiseksi oli myös alun perin Euroopan unionin perustamisen taustalla oleva aate, kun Euroopan hiili- ja teräsyhteisö perustettiin toisen maailmansodan ja holokaustin kauhujen jälkeen. Ikävä kyllä EU:n nykykehitys on johtanut monille eksyttäville sivupoluille.

Euroopan parlamentissa viettämäni vuodet todistivat minulle, että eurooppalaisessa yhteistyössä ja päätöksenteossa on rutkasti parannettavaa. Kasvava, raskas hallintokoneisto, liika byrokratia ja suuria jäsenvaltioita suosiva toimielinjärjestelmä ovat EU:n arkipäivää, puhumattakaan kaikista pienimmistä järjettömyyksistä kuten rallista Brysselin ja Strasbourgin välillä.

Talouskriisi viimeistään paljasti sen, että EU-jäsenvaltiot toimivat kukin kansallisten etujensa ajamina. Jäsenmaat välttelevät vaikeita rakenteellisia uudistuksia ja haluavat jättää oman taloutensa ongelmat muiden huoleksi. EU-rahastojen varoja käytetään väärin ja tehottomasti. Maahanmuuttokriisissäkin jäsenvaltiot vierittivät vastuitaan toisille.

Niinpä EU:n nykytilaan on saatava muutos. Eurooppalainen yhteistyö ei voi olla elämistä toisten jäsenmaiden kustannuksella, vaan jokaisen on huolehdittava vastuullisesta talouspolitiikastaan. Myös Suomen on nettomaksajana saatava enemmän irti EU:sta. Suomalaista työtä ja hyvinvointia on puolustettava ja unionin epäkohtiin puututtava rankalla kädellä.

Suomen heinäkuussa alkava puoli vuotta kestävä EU-puheenjohtajakausi osuu merkittävään Eurooppa-politiikan taitekohtaan. Tuona aikana pitkälti ratkaistaan muun muassa suomalaisen maatalouden ja Suomen erityisolojen puolustaminen osana rahoituskehystä.

Linjaukset puheenjohtajakautenamme ovat muutenkin erittäin tärkeitä, koska Euroopan parlamentin vaalien jälkeen tehtävänä on keskeisiä Euroopan unionin suuntaan vaikuttavia valintoja kuten rahaliiton, maahanmuuttopolitiikan ja turvallisuusyhteistyön syventäminen.

Perustava linjaero EU:ssa on, että toiset haluavat keskusvallan vahvistamista ja yhteisvastuun kasvattamista ja toiset pyrkivät säilyttämään jäsenvaltioiden itsenäisyyttä sekä omaa vastuuta mahdollisimman pitkälle. Kaipa sen voisi tiivistää niin, että toisille EU on isäntä, jota jäsenvaltiot palvelevat ja toisille renki, joka palvelee jäsenvaltioita.

Itselleni on tärkeää puolustaa Suomen itsemääräämisoikeutta ja vastustaa liittovaltiokehitystä. Vanhan kristillisdemokraattisen subsidiariteetti- eli lähipäätösperiaatteen mukaan EU:n tulee hoitaa vain niitä asioita, jotka sille on annettu. Myös liian yksityiskohtainen direktiivitehtailu kasvattaa byrokratiaa ja lisää esimerkiksi yritysten ja maatilojen sääntelytaakkaa. Yhteistyötä tarvitaan ennen kaikkea niissä asioissa, joissa se tuottaa lisäarvoa kansalliseen politiikkaan.

Budjettien, direktiivien ja asetusten keskellä ei saa kuitenkaan unohtaa oleellisinta. Tärkeintä on puolustaa Euroopan henkistä arvoperintöä, sillä se määrittää koko maanosan tulevaisuuden.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö muistutti tästä valtiopäivien avauspuheessaan osuvasti: ”Ja tärkein viimeksi: yhteiset arvomme, joista eurooppalainen henki rakentuu. On sanottu, että tuo henki on kotoisin kolmiosta Jerusalem, Ateena ja Rooma. Niiltä perityt uskonto ja eettisyys, kulttuuri ja järjestys ovat jalostuneet demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien Euroopaksi. Pidetään siitä kiinni.”

Ääriliikkeiden, populismin ja pelottelun aikakaudella on hyvä muistuttaa ja muistaa, mistä ennen kaikkea tulee pitää kiinni.

Suomi, johon voit luottaa

Suomi, johon voit luottaa

Nyt äänestetään arvoista ja Suomen suunnasta. Ääni KD:lle on ääni arvoille, joihin voit luottaa.

Reilu kolmannes suomalaisista on jo äänestänyt, mutta vielä hyvin moni pohtii, ketä äänestäisi vai äänestäisikö ollenkaan. Juuri näiden ihmisten valinnat ratkaisevat pitkälti sen, millainen eduskunnan kokoonpanosta tulee.

Puolueena olemme rakentava vaihtoehto kestävällä arvopohjalla. Tässä kiteytetysti joitakin tärkeistä tavoitteistamme:

• Rakennamme Suomea lapsiystävälliseksi. Perhevapaisiin tarvitaan kiintiöiden sijaan lisää joustavuutta. Lapsilla on oltava rauha saada kasvaa tasapainoisesti tyttöinä ja poikina.

• Vanhustenhoito ja sote-palvelut on saatava kuntoon. Tahdomme inhimillisyysvajeen pois vanhustenhoidosta. Arvokas vanhustenhoito on yhteiskunnan kunniatehtävä. Sairastuneen pitää päästä viiveettä lääkäriin ja saada tarvitsemaansa hoitoa.

• Tahdomme, että työnteko ja yrittäminen kannattavat aina. Monimutkainen sosiaaliturva pitää uudistaa. Koulutukseen ja tutkimukseen on panostettava.

• Turvallisuudesta ei ole varaa tinkiä. Siitä huolehtiminen on yhteiskunnan perustehtävä.

• Huolehdimme ympäristöstä ja alueiden elinvoimaisuudesta. Tahdomme turvata kotimaisen maatalouden kannattavuuden ja ruuantuotannon.

• Vaalimme kristillisiä arvoja ja kasvatusta sekä hyviä suomalaisia perinteitä. Puolustamme ihmisten oikeutta mielipiteen-, sanan- ja uskonnonvapauteen. Ahkeruus, välittäminen ja lähimmäisyys ovat voimavara, jota emme saa hukata.

Rakennetaan kestäville arvoille Suomi, johon voit luottaa: perheystävällinen, turvallinen ja yritteliäs. Suomi, jossa kaikista pidetään huolta!

Ratikalla Rääkkylään!

Esitetyt keinot ovat haja-asutusalueiden ja maaseudun näkökulmasta kylmää kyytiä sanan varsinaisessa merkityksessä. Pyöräilyn ja jalankulun tuplaaminen työmatkaliikenteessä onnistuu varmaan kasvukeskuksissa, joissa lähimmälle julkisen liikenteen liitäntäpysäkille voi pari kilometriä reippaillakin. Samoin raportin esittämiin bussi- ja junamatkojen kaksinkertaistamisiin pystyvät ne, joilla ko. liikennevälineet ovat saavutettavissa.

Jokainen ymmärtää, että raportin tekijöiden mielestä Suomen liikenteen ilmastotalkoiden maksajina pitäisi näköjään olla maaseudun asuja, joka jo nyt ajaa muita vanhemmalla autokannalla ja jolla ei ole mahdollisuutta valita.

Kymmenen vuoden sisällä tapahtuvaksi ajateltu siirtymä sähköautoihin kuluttaa energiaa, raaka-aineita ja muun muassa akkujen valmistukseen tarvittavia harvinaisempia metalleja. Romutettavien autojen osalta syntyy myös hiilijalanjälkeä. Ellei raportissa ole sitten lähdetty siitä naivista ajatuksesta, että käytetyt autot päätyvät jonnekin Afrikkaan, jolloin päästöjä siirrellään vain paikasta toiseen.

Suomi on harvaanasuttu ja laaja maa, jossa henkilöliikenteen lisäksi tavarat ja palvelutkin on saatava paikasta toiseen. Liikenteen päästötalkoissa on ymmärrettävä, etteivät muualta kopioidut keinovalikoimat välttämättä meillä toimi.

Julkista liikennettä on mielestäni aina suosittava, kun se on mahdollista. Eduskuntaviikolla matka taittuu Helsingissäkin helposti ratikalla paikasta toiseen, mutta Rääkkylään ja Rautavaaralle sillä ei pääse. Ministeriön virkamiehille suosittelen kirjaimellisesti jalkautumista maakuntien Suomeen!

Sotemallit pöytään!

Vaalikauden loppu sai perjantaina dramaattisen käänteen, kun pääministeri Juha Sipilä veti johtopäätökset sote-uudistuksen kaatumisesta ja ilmoitti jättävänsä hallituksensa eronpyynnön. Vaaleihin mennään siis toimitusministeristön tehdessä virkaa, eivätkä hallituspuolueet ole enää hallitusohjelmansa sitomia, vaan vapaasti vaalilaukalla.

Sote-uudistuksen ongelmat alkoivat syksyllä 2015, kun Keskusta ja Kokoomus sopivat hallitusohjelmaan kirjatun lisäksi maakuntahallinnosta ja valinnanvapauslainsäädännöstä. Hallituspuolueet sitoivat uudistuksen osat poliittisella kytkyllä, eivätkä kerta toisensa jälkeen suostuneet tuomaan eduskuntaan sellaisia muutosesityksiä, joilla mallin perustuslailliset ongelmat olisi voitu ratkaista. Sen sijaa kaikkien puolueiden jakamat alkuperäiset tavoitteet rakenneuudistukselle – yhdenvertaisuus, integraatio ja kustannusten hillintä – jäivät alisteiseksi poliittisille tavoitteille.

Sote-uudistuksen tarve ei ole kuitenkaan minnekään kadonnut, vaan tarvitsemme mallin, joka keskittyy alkuperäisten tavoitteiden saavuttamiseen. Tehty valmistelukaan ei valu hukkaan, sillä monissa kunnissa, maakuntatasolla ja sairaanhoitopiireissä on tehty oikeita asioita mm. sosiaali- ja terveyspalveluiden integraation parantamisessa ja tukipalveluiden ja tietojärjestelmien tehokkuuden lisäämisessä.

Vaalien alla jokaisen puolueen on syytä kertoa oma mallinsa. Jos aloittaisimme valmistelun nyt, mikä olisi KD:n sote-malli? Maakuntamalli tulee irrottaa uudistuksesta ja toteuttaa sote-uudistus soten ehdoilla. Ihmisten pitää saada saman tasoiset sosiaali- ja terveyspalvelut asuinpaikasta riippumatta; tähän tarvitaan valtakunnallinen palvelulupaus, alueellinen järjestämisvastuun toteutumisen toimintamalli sekä riittävä valvonta.

Tarvitaan peruskuntia suuremmat järjestämisvastuussa olevat sota-alueet. Palvelujen integraatio toteutuu parhaiten, kun sekä perus- että erityistason palvelut ovat sote-alueen järjestämisvastuulla. Sote-alueilla on oltava laaja vapaus ilman keskittämispakkoa päättää siitä, miten palvelut tuotetaan: omana tuotantona, ostetaanko osa yksityiseltä tuottajalta tai annetaanko asiakkaalle palveluseteli palvelun ostamiseen. Kunnat voisivat edelleen tuottaa palveluita, mutta nämä palvelut koordinoitaisiin osaksi suurempaa hallinnollista kokonaisuutta.

Valinnanvapautta voidaan laajentaa hallitusti palvelusetelien ja henkilökohtaisen budjetoinnin avulla, jolloin riittävä asiakasohjaus on varmistettava. Samoin työterveyshuolto ja Kela-korvaukset pitää pääosin säilyttää. Sote-alueen rahoituksen tulee perustua valtionosuusjärjestelmään ja nykyisen tasoiseen kuntaveroon sisältyvään sote-osuuteen.

Sote-alueiden lukumäärään ei kannata hirttäytyä, vaan se olisi määritettävä palvelujen kautta asiantuntijanäkemyksiä kuunnellen. Viime kauden lopulla hahmoteltu viiden sote-alueen malli on yksi mahdollisuus. Silloin esille nousseet perustuslailliset ongelmat olisivat olleet ratkaistavissa esimerkiksi toteuttamalla sote-vaalit ja ohjaamalla rahoitus suoraan viidelle alueelle.

Sote-palvelujen uudistamisessa on kyse ihmisten arjen sujuvuudesta ja turvallisuudesta. On voitava luottaa siihen, että sairastunut pääsee kohtuullisessa ajassa lääkäriin, ja että kotona asuva vanhus ja vammainen henkilö saavat riittävän tuen. On pidettävä kirkkaana mielessä, että hallinnollinen malli on vain raami näiden tavoitteiden saavuttamisessa.

 

Mitä muuta on syytä ottaa opiksi? Suuret rakenteelliset uudistukset on valmisteltava aidosti parlamentaarisesti siten, että voidaan varmistaa mallin pohjaratkaisujen hyväksyttävyys myös hallituskauden vaihtuessa. Toiseksi uudistukset on syytä aikatauluttaa realistisesti ja tarvittaessa toteutettava vaiheittain. Kolmanneksi tarvitaan rakentavia voimia, jotka eivät pyri ensisijaisesti ulosmittaamaan poliittista hyötyä hallituskaudestaan, vaan palauttamaan kansalaisten luottamuksen päätöksentekojärjestelmään.

Neljä takuuta vanhustenhoitoon

Viime päivät olemme käyneet keskustelua vanhustenhoidon tilasta Suomessa. Vihdoinkin – sillä omaisten ja hoitajien kautta tulleet viestit vakavista ongelmista ja laiminlyönneistä hoivayksiköissä eivät ole uusia. Viime kesänä olin useaan otteeseen toreilla keräämässä allekirjoituksia vanhusasianvaltuutetun kansalaisaloitteeseen, ja moni tuli purkamaa huoliaan läheistensä hoivan laadusta niin palvelutaloissa kuin kotihoidossa.

Epäkohtien korjaamiseen tarvitaan varmasti lisää resursseja, hoitajamitoituksen nostoa, parempaa valvontaa ja sanktioita laiminlyönneistä. Nämä ovat sinällään tärkeitä vanhustenhoidon raameja, mutta itsessään eivät vielä takaa hoidon laatua. Viime syksynä nostimme KD:n omassa senioripoliittisessa ohjelmassa keskiöön neljän takuun mallin vanhustenhoidon laadun varmistamiseksi.

Jokaiselle ikäihmiselle asuipa sitten kotona tai hoivayksikössä kuuluu ulkoilutakuu, ruokailutakuu, hygieniatakuu ja yhteisötakuu. Ulkoilutakuu merkitsee, että vanhus pääsee ulkoilemaan vähintään kahtena kertana viikossa. Meillä direktiiveillä varmistetaan tuotantoeläinten riittävä ulkoilu, mutta moni vanhus on eristettynä neljän seinän sisällä vailla liikkumismahdollisuuksia.
Kaikille annetaan ruokailutakuu, eli mahdollisuus syödä rauhassa ja saada tarvittaessa apua syömiseen. Muistisairaiden kohdalla lautaselle jäänyt ruoka ei välttämättä kerro huonosta ruokahalusta; vaan siitä, ettei kenelläkään ole aikaa muistuttaa ruokailusta. Kuihtuvat vanhukset ovat kuormitettujen hoivakotien arkea. Jokaiselle taataan mahdollisuus myös pesuun ja puhtauteen, eikä hygieniatuotteista saa säästää.

Yhteisötakuu tarkoittaa vanhuksen sosiaalisten suhteiden tukemista. Suomalainen kummallisuus on, että ikänsä myötä-ja vastamäet yhdessä taivaltaneet pariskunnat erotetaan viimeisiksi elinvuosiksi. Pitäisikö vihkikaavakin muuttaa muotoon ”kunnes kuolema tai virkamies meidät erottaa”? Ei, vaan puolisoilla, jotka ovat yhtä aikaa palveluasumisen tai tehostetun palveluasumisen tarpeessa, tulee olla oikeus niin halutessaan asua yhdessä, vaikka heidän kuntonsa edellyttäisi eritasoista hoivan tarvetta.

Yhteisötakuu on myös läheisten osallisuutta. Monesti hoivayksikköön siirtyneiden vanhusten omaiset kokevat, että heidät sivuutetaan läheisten hoitoa koskevissa päätöksissä, ja salassapitosääntöihin vedoten kysymykset ja näkemykset sivuutetaan. Useat omaiset ovat hoitaneet vuosikausia läheisensä asioita ennen laitostasoista hoitoa, joten heillä saattaa läheisestään arvokasta tietoa. Heidät kannattaa siksi nähdä voimavarana ja heitä kannattaa kuunnella toteuttaessa hoitoa sekä tehdessä hoitopäätöksiä ja hoito- ja palvelusuunnitelmia silloin, kun se on ikääntyneen edun mukaista.

Hoidon laatu mitataan näissä arkisissa neljän takuun asioissa, joihin jokaisella tulee olla oikeus. Vanhusten elämän laadun toteutuminen parantaa myös hoitotyön mielekkyyttä. Moni hoitaja on hakeutunut pois alalta, kun on todennut, että kiireen vuoksi joutuu jatkuvasti tinkimään hyvästä hoidosta eikä aikaa vanhuksen kohtaamiseen ja keskusteluun jää. Ala menettää kiihtyvässä määrin työntekijöitään, ellei hoidossa pysty toteuttamaan hoitotyön hyvää laatua.

Vanhustenhoiva-keskustelussa ei pidä myöskään unohtaa kotona asuvia ja omaishoitajia. Koti on usein vanhukselle mieluisin ja paras paikka asua silloin, kun tarvittavat palvelut ja tuki tarjotaan kotiin. Jos tarvittavaa tukea ei kotiin ole saatavissa, tai se on hinnoiteltu ikäihmisen ulottumattomiin, omasta kodista voi tulla turvaton ja pelottava paikka. Ensi hallituksen tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, että pienituloisilla eläkeläisillä on mahdollisuus saada riittävästi apua kotona pärjäämiseen. Asiakasmaksuja tulee kohtuullistaa ja ne tulisi saada maksukaton alaisiksi kuten terveydenhuollon maksut. Kotihoidon palveluissa tarvitaan myös aikaa inhimilliseen kohtaamiseen ja mahdollisuuksien mukaan samojen tuttujen työntekijöiden pidempiaikaisiin asiakassuhteisiin. Omaishoitajien työtä tulee tukea paremmin ja jaksamisessa tukipalvelut ja vapaapäivien mahdollistaminen ovat avainasemassa.

Niin, miten kävi sille kansalaisaloitteelle vanhusasiainvaltuutetusta? Viime kesänä tuo kansalaisaloite ei saanut juurikaan muiden puolueiden puolelta tukea. Lokakuun alkuun mennessä keräyksessä mukana olleet kansalaisaktiivit ja vanhus- ja hoitajajärjestöt ehtivät kerätä kansalaisaloitteeseen 42000 allekirjoitusta, joten eduskuntaan asti aloite ei päätynyt. Tuntuu hieman surkuhupaiselta, että nyt useiden puolueiden edustajat ovat heränneet ehdottamaan vanhusasiainvaltuutetun viran perustamista Suomeen.

Luulen, että nämä viime aikojen tapahtumat ovat herättäneet ymmärryksen, miksi tarvitaan ikäihmisten oikeuksien itsenäinen ja riippumaton puolustaja. Henkilö, joka valvoo vanhusten oikeuksien toteutumista, seuraa vanhustenhoidon tilan kehittymistä sekä raportoi näistä suoraan eduskunnalle. Haluan uskoa, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta vallitsee yhteisymmärrys ja viran perustaminen saadaan seuraavaan hallitusohjelmaan.

Mutta vielä tärkeämpää kuin uuden edunvalvontaviran perustaminen, on kuitenkin se, mitä me kaikki voimme tehdä arjessamme vanhusten hyväksi. Emme voi jatkossa jättää isoa osaa väestöstämme turvapuhelimien tai ateria-automaattien varaan. Liian usein Juha Tapion laulun sanat ovat totta: ”Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää, viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää”. Ihminen tarvitsee aina myös toista ihmistä, kuuntelijaa, myötäeläjää ja läheisyyden tuomaa turvaa. Suomi, johon ikäihminen voi luottaa, tarvitsee meidän jokaisen lähimmäisen silmiä.

Vaarallisinta on hyvän hiljaisuus

Tänään sunnuntaina 27.1 vietetään Suomessa vainojen uhrien muistopäivää, joka on ollut almanakoissamme vuodesta 2002 alkaen. Sen vietto alkoi Euroopan parlamentin 1995 antamasta suosituksesta, mutta jostain syystä Suomi ainoana länsimaana ei nimennyt päivää Holokaustin muistopäiväksi, vaan juutalaisvainojen lisäksi siihen on liitetty ”muiden kansanvainojen” muisto.

Juutalaiset eivät toki olleet Hitlerin hallinnon ainoita uhreja, mutta he olivat ainut ihmisryhmä, jonka natsit pyrkivät tuhoamaan täysin. Päivää kuitenkin vietetään Auschwitzin keskitysleirin vapautuksen vuosipäivänä; ja tänään siitä tulee kuluneeksi 74 vuotta.

Ensimmäisenä meppivuotenani Euroopan parlamentissa pääsin itse vierailemaan tammikuun lopulla Holokaustin muistotapahtumassa kylmässä ja viimaisessa Auschwitzissa. Kokemus riipaisi syvältä. Palellessani keskitysleirin aukealla omassa untuvatakissani ja suomalaisissa talvisaappaissa mietin niitä miljoonia, jotka yrittivät selvitä samassa säässä rääsyissä ja paljain jaloin epäinhimillisten kärsimysten keskellä.

Tuo kokemus sai minut silloin liittymään Euroopan parlamentissa toimineeseen antisemitismin vastaiseen ryhmään, jossa monitoroitiin EU-jäsenmaiden tilannetta antisemitismin suhteen. Juutalaisvastaisuus nosti tuolloin päätään etenkin Itä-Euroopan maissa, mitä holokaustista selvinneet joutuivat jälleen todistamaan. Minun oli ”helppo hengittää” aina vuoteen 2011, jolloin Magneetti-median antisemitistiset julkaisut nostivat myös Suomen noihin raportteihin.

Tämän päivän antisemitismi on tyypillisimmin sanallisia tai fyysisiä hyökkäyksiä, uhkailua, häirintää, omaisuuden tuhoamista ja töhrimistä. Erilaiset salaliittoteoriat ja holokaustin kieltäminen ovat osa sitä, samoin nyky-Israelin ja natsi-Saksan rinnastaminen.

Euroopassa antisemitismiä nousee nykyään pääosin kolmesta taustasta: joko äärioikeiston tai –vasemmiston piiristä ja etenkin maahanmuuton myötä islamilainen juutalaisvastaisuus saa Euroopassa lisää maaperää. Valitettavan monessa maassa juutalaisvastaiset asenteet ovat pelottavan vahvoja aivan tavallisenkin kansan keskuudessa.

Näitä asioita en päässyt pakoon, kun palasin takaisin Suomen politiikkaan. Natsi-propagandan jakaminen ei ole ollut ongelma pelkästään ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Helsingin paikallisbusseissa, rautatieasemalla ja eduskunnan edustan patsaissa on nähty juutalaisvastaisia ilmoituksia. Hakaristeillä on töhritty juutalaisen seurakunnan läheisyydessä seiniä. Tuorein tapaus itsenäisyyspäivältä; samaan aikaan kun juttelin presidentinlinnan sisällä Helsingin juutalaisen seurakunnan johtajan kanssa synagogan ja koulun turvallisuudesta natsiliput liehuivat mielenosoituskulkueessa. Kuinka on mahdollista, että Suomeen on syntynyt uusnatsiryhmittymiä vain sukupolvi toisen maailmansodan kauhujen jälkeen?

On erittäin tärkeää, että kasvava sukupolvi tulee syvällisesti tietoiseksi joukkotuhosta Euroopassa vain sukupolvi taakse päin. Sodan aikainen Iso-Britannian pääministeri Winston Churchill kielsi kuolemanleirit vapauttamaan tulleita liittoutuneiden joukkoja hävittämästä leirejä. Hän ennakoi, ettei tule menemään sukupolveakaan, kun osa ihmisistä väittää, ettei kuolemanleirien kauheuksia koskaan tapahtunut. Historian tuntemuksen vaaliminen onkin yksi tärkeimpiä välineitä antisemitismin vastaisessa työssä.

Nykyäänkin jokainen meistä voi omalla asenteellaan vaikuttaa. Sillä aivan kuten 80 vuotta sitten: ongelma ei tänäkään päivänä ole pahan paljous vaan välinpitämättömyys eli hyvän hiljaisuus.

Suomi, johon voit luottaa

Moni politiikan seuraaja on arvuutellut, onko kevään vaalit ilmasto-, sote- vai maahanmuuttovaalit vai nouseeko joku aivan muu asia keskustelun ytimeen. Luulen, että politiikan agenda on aivan yhtä monipuolinen kuin ennenkin, mutta kaikkien kysymysten ytimessä on kansalaisten luottamus suomalaiseen yhteiskuntaan.

Monella mittarilla Suomi on hyvä maa asua ja elää. Silti moni asia vaatii korjaamista ja uudistamista. Liian moni on pettynyt ja tuntee epäluottamusta. Viime vuosien leikkaukset ovat osuneet etenkin lapsiperheisiin ja eläkeläisiin. Myös koulutuksesta on tingitty. Syntyvyys laskee, työttömien ja syrjäytyneiden määrä on korkea. Vanhustenhoito ei toimi ja lääkäriin joutuu jonottamaan. Ilmastonmuutos ja pakolaiskriisit aiheuttavat suurta epävarmuutta.

Tässä ajassa ei tarvita enempää provokaattoreita ja epäsovun lietsojia, vaan toimivia ratkaisuja ja sovinnon rakentajia. Kristillisdemokraattien visio epävarmuuden keskellä on Suomi, johon voit luottaa.

Suomi tarvitsee vakaan talouden pohjan eli korkeamman, vähintään 75 %:n työllisyysasteen, silloin tuetaan yrittäjyyttä, edistetään paikallista sopimista ja tuetaan työntekijöiden elinikäistä oppimista, edistetään energia-alan tutkimus- ja kehitystoimintaa, tuetaan kestävän kehityksen mukaista biotaloutta, huolehditaan metsistä ja tuetaan maatalouden kannattavuutta.

Panostamalla toisen asteen koulutukseen ja etsivään nuorisotyöhön pidetään kaikki nuoret osallisina. Suomi tarvitsee sosiaaliturvauudistuksen, joka sovittaa työn ja tuet paremmin yhteen. Silloin lyhytaikaisen ja osa-aikaisenkin työn vastaanottaminen kannattaa, ja auttaa ihmisiä takaisin työelämään.

Hyvällä perhepolitiikalla rakennetaan lapsiystävällistä yhteiskuntaa. Tälläkin vaalikaudella keskustelussa työnantajien maksurasituksen jakautuminen on ollut isompi huoli kuin lapsen kiintymyssuhteiden kehittyminen. Tuore perhebarometri kuitenkin kertoo, että suomalaiset kaipaavat lisää joustoja perhevapaisiin ilman kiintiöitä.

Tarvitsemme vanhustenhoitoon 1000 hoitajaa lisää. Sote-uudistuksessa pitää olla kyse ihmisten arjen sujuvuudesta ja turvallisuudesta; ei puoluepoliittisista intresseistä. Esimerkiksi hälyttäviin tietoihin poliisin liian pienistä resursseista on vastattava nopeasti. Myös haja-asutusalueiden resursseista ja turvallisuudesta on huolehdittava.

Työtä riittää siis tehtäväksi, eikä kaikki tule valmiiksi edes seuraavalla eduskuntakaudella. On kuitenkin tärkeää, että puolueet kertovat, miten rakentavat tulevaisuuden Suomea. Kristillisen ihmiskäsityksen säilyminen etiikan ja poliittisen ajattelun perustana on tärkeää. Edessämme on tekniikan ja tekoälyn kehityksen myötä enenevässä määrin visaisia kysymyksiä, joihin pitää ottaa kantaa poliittisella tasolla. Selvää on, että politiikassa tarvitaan vahvaa kristillisdemokraattista ääntä ja näkökulmaa enemmän kuin koskaan.

Valheen verkoissa

Ensi kevään eduskunta- ja EU-vaalit tulevat olemaan koetus, jossa fakta ja fiktio ottavat toisistaan mittaa. Enkä tarkoita nyt meidän politikkojen löysiä vaalilupauksia, joita on ollut iät ajat. Tiedustelun ammattilaiset varoittavat, että vaalejamme tullaan ensimmäisen kerran toden teolla häiritsemään ja vaikuttamisyritykset ulottuvat valeuutisista erilaisiin salaliittoteorioihin. Suomalaisten medialukutaitoa ja kykyä erottaa valeuutiset ja trollaukset koetellaan.

Mitä sitten on odotettavissa? Monien maiden vaaleissa on havaittu yrityksiä horjuttaa kansalaisten luottamusta instituutioihin ja epävarmuuden kylvämistä. Vastakkainasettelua haetaan erilaisten kansalaisryhmien välille ja kärjistetään ristiriitoja.

Samalla kyseenalaistetaan  perinteisen, journalistisia ohjeita noudattavien tiedotusvälineiden asema luotettavana tiedon välittäjänä. Sen sijaan ns. vaihtoehtoinen media luo itsestään kuvan kansalaisten puolella olevasta, vallanpitäjiä ja eliittiä kumartelemattomasta ”totuuden torvesta”. Tämän lisäksi facebookiin ja sosiaaliseen mediaan luodaan sivustoja esimerkiksi isänmaallisilla otsakkeilla, joilta jaetaan suoranaisia valeuutisia viranomaisten toiminnan luotettavuuden horjuttamiseksi.

Median murros omalta osaltaan edesauttaa tätä kehitystä. Yhä harvempi seuraa toimitettuja tiedotusvälineitä, vaan monien uutisvirta koostuu twitter-viesteistä ja muista sosiaalisen median syöttämistä herätteistä. Käyttäjädataa analysoivat algoritmit puolestaan vahvistavat entisestään valittujen klikkausten mukaista tarjontaa, jota näin ohjelmoidut botit syöttävät. Tällä tavoin kuplat vahvistuvat kuin itsestään.

Politikoille uuden media-ajan toimintaympäristö on myös haasteellinen. Ennen pidettiin huolellisesti valmisteltuja puheita ja kirjoitettiin perusteltuja mielipidekirjoituksia. Nykyään vain nopea reagointi puolinaisin tiedoin ja kärjekäs kieli tuntuvat takaavan näkyvyyden. Lisäksi moni harhautuu luulemaan, että sosiaalisen median keskustelupalstoilla meuhkaajat edustavat laajoja kansalaispiirejä. Useimmiten siellä ovat ammattitrollit ja monien nimimerkkien takaa löytyvät samat toimijat. Heidän päämääränsä on juurikin viedä politikkoja kuin pässiä narussa ja saada poliittiset agendat liikkumaan kohti omia päämääriä.

Kansalaisilla on täysi työ yrittäessään luovia uutisvirrassa. Valeuutisen matkivat ulkoisesti journalismia, mutta ne sekoittavat tosiasioita fiktioon viedäkseen eteenpäin poliittisia pyrkimyksiä. Lisäksi jokaisella meillä on se inhimillinen heikkous, että haluamme mielellään uskoa uutisiin, jotka vahvistavat omaa maailmankuvaamme. Ehkäpä kaiken avain onkin omien ennakkoluulojen tunnistaminen ja mediakriittisyys. Ne ovat vaikeinta säilyttää silloin, kun ”joku kerrankin sanoo asiat niin kuin ne ovat”.

Maltti omissa käsissä

Itsenäisyyspäivän ympärillä Suomessa on kuohunut. Iljettävät lapseen kohdistuneet seksuaalirikokset Oulussa ja kaksi samanaikaista yritystä tahalliseen vakavaan bussiturmaan – kaikissa epäiltynä turvapaikanhakijat – ovat saaneet aiheesta ihmiset raivoihinsa. Onko sellainen ihminen turvan tarpeessa, joka on itse vakava turvallisuusuhka?

On perusteltua vaatia tiukennuksia rikoksiin syyllistyneiden turvapaikanhakijoiden palautuksiin. Olemme nimittäin vakavan paikan edessä, jos rikoksia tekemällä voi varmistaa oleskelunsa jatkumisen suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla nämä turvapaikkajärjestelmän hyväksikäyttäjät vievät resursseja niiltä, jotka ovat oikeasti hädänalaisia ja tarvitsevat apua.

Kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden palautusten toimimattomuuden suurin este on se, että monet maat kieltäytyvät vastaanottamasta omia kansalaisiaan. Esimerkiksi Suomesta Irakiin ei-vapaaehtoisesti palautetut tulevat paluulennolla takaisin palautussopimuksen puutuessa. Tämä syö koko turvapaikkaprosessin uskottavuutta. YK:n pakolaissopimusta tulisi pikaisesti muuttaa niin, että allekirjoittaneet maat velvoitetaan ottamaan vastaan oman maan kansalaisia ilman erillisiä kahdenvälisiä sopimuksia.

Painetta tähän tärkeään muutokseen olisi voinut hakea tällä viikolla YK:n siirtolaisasiakirjan ympärillä pidetyn kokouksen yhteydessä. Sen sijaan juridisesti sitomattomasta siirtolaisasiakirjasta (GCM) synnytetty poliittinen pyöritys on estänyt tehokkaasti tarttumisen oikeuksia ja velvollisuuksia määrittelevään pakolaissopimukseen, joka todella tarvitsee muutosta. Palautusten toimimattomuus on vetovoimatekijä, joka takaa bisneksen jatkumisen häikäilemättömille ihmissalakuljettajille ja –kauppiaille.

Reaktiona turvattomuuden tunteeseen ääriliikkeet ja –ideologiat löytävät kasvualustaa. Yhteiskuntaa on helppo hämmentää rakentamalla viholliskuvia ja lyömällä löylyä päälle. Historia kertoo kylmää kieltään, mihin natsilippujen heiluttelu ja näiden porukoiden komppaaminen johtavat.

Haastavassa tilanteessa täytyy pitää pää kylmänä ja rauha sydämessä. Joidenkin tavoitteena on mellakat ja kyynelkaasu Suomen kaduilla. Maltti on kuitenkin omissa käsissämme. Suomi, johon voit luottaa, saattaa rikolliset vastuuseen, turvaa järjestyksen ja yhteiskuntarauhan; ja ennen kaikkea huolehtii osallisuudesta ja pitää yhtä.