Uuno Kailaan runo Suomalainen rukous (1931) antoi kansakunnalle uskoa hädän hetkellä. Runo muistuttaa yhä arvojen merkityksestä hyvälle yhteiskunnalle, kirjoittaa presidenttiehdokas Sari Essayah.
Puolivälin kyläkoulun itsenäisyysjuhla vuonna 1977: neljän luokka-asteen kaikki 24 oppilasta ovat ahtautuneet yläluokkaan, väliovi yhdistettyyn puutyö- ja jumppasaliin on avattu, ja pulpetit ja höyläpenkit on työnnetty seinustoille. Askarrellut siniristilippunauhat koristavat puolapuita, ja sinivalkoinen kynttilä palaa opettajan pöydällä.
Suomen lippu on nostettu jo aamulla salkoon, vanhemmat ja kyläläiset ovat tulleet koululle, ja viikkoja harjoiteltu ohjelma on valmis esitettäväksi. Vatsanpohjasta pienesti kipristää – muistanko varmasti sen pitkän runon joka säkeen, opettaja on kyllä luvannut kuiskata avuksi. Vähän värisevällä äänellä aloitan: ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs!” Ja ennen kuin huomaankaan, lausun jo viimeistä säettä: ”Alati synnyinmaalle siipies suoja suo!” Huh – runo kunnialla lausuttu, ja tunnelma harras ja arvokas.
Siinä ensimmäiset pienen koululaisen muistot itsenäisyyspäiväjuhlasta. Kuulun sukupolveen, jolle itsenäinen Suomi ja rauha ovat olleet itsestäänselvyyksiä; jostain muusta todellisuudesta muistuttivat vain Pro Patria -taulut eri kouluasteiden rakennusten käytävillä. Vasta myöhemmin ymmärsin, että alakouluni juhlayleisön joukossa oli sodan käyneitä, sen varjossa eläneitä ja kasvaneita – niitä, joiden silmät sumenivat sankarivainajien muistotaulua katsoessa. Heille Suomalainen rukous oli se runo ja laulu, joka valoi uskoa ja kannatteli niin juoksuhaudoissa kuin kotirintamallakin.
MONELLE Uuno Kailaan Suomalainen rukous yhdistyy etenkin talvisotaan, vaikka Kailas kirjoitti sen jo osana itsenäisyyspäiväksi vuonna 1930 valmistunutta runosarjaa Isänmaan päivä. Se ilmestyi ensimmäisen kerran hänen seuraavana vuonna 1931 julkaisemassaan runokokoelmassa Uni ja kuolema.
Runon muokkautuminen rakastetuksi virreksi lähti liikkeelle vuonna 1938 Yleisradion pyydettyä Taneli Kuusistoa säveltämään sen isänmaallisaiheista kuulokuvaa varten. Sävellystyö valmistui syksyllä 1939, ja se sai ensiesityksensä Helsingin yhtyneiden suomalaisten kirkkokuorojen Messuhallissa 25. marraskuuta pitämässä konsertissa.
Vain viisi päivää myöhemmin syttyi talvisota. Suomi taisteli olemassaolostaan, ja hädän hetkellä tämä kansa rukoili. Talvisodan ihme ei tapahtunut vain rintamalla vaan yhtä lailla kodeissa ja kirkoissa. Vahvaa symboliikkaa liittyy siihen, että talvisodan päättäneen Moskovan rauhan voimaan astumisesta ilmoittaminen radiolähetyksessä 13. maaliskuuta 1940 päättyi sekin Suomalaiseen rukoukseen.
Monet aikamme kriisit ovat pohjimmiltaan arvokriisejä.
Suomalaisessa rukouksessa koskettavinta on sen nöyrä henki. Rukoukseksi puettu runo kuvaa osuvasti inhimillisesti toivottoman tilanteen, johon Suomi ajautui talvisodan alla. Varautuminen oli nuorella kansakunnalla jäänyt huonolle tolalle, ei ollut sellaista armeijaa tai aseistusta, jolla voitaisiin pärjätä. Suomi sai osakseen kansainvälistä sympatiaa, mutta jätettiin taistelemaan yksin aggressiivista suurvaltaa vastaan. Epätoivoisessa tilanteessa ihmisillä oli ainoastaan suuri Jumala ja hänen armonsa
Siunaa ja varjele meitä, / Korkein, kädelläs! / Kaitse kansamme teitä / vyöttäen voimalla meitä, / heikkoja edessäs! / Sulta on kaikki suuruus, / henki sun hengestäs.
Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat, / kunnes armosi alla / kukkivat roudan maat! / Vaivassa vaeltaneihin, / Herra, valista meihin / kasvosi laupiaat
Tutkien sydämemme / silmäsi meihin luo! / Ettemme harhaan kääntyis, / ettei kansamme nääntyis, / silmäsi meihin luo! / Alati synnyinmaalle, / siipies suoja suo!
SUURSOTA Euroopassa imaisi katkeran rauhan solmineen Suomen vielä jatkosodan ja sitä seuranneen Lapin sodan syövereihin. Kuitenkin selvisimme toisesta maailmansodasta, olemassaolomme ja itsenäisyytemme säilyivät, ja Suomi nousi lyhyessä ajassa hyvinvointivaltioiden eturiviin.
Suomalaisessa rukouksessa ei ole kansalliskiihkoa eikä nationalistista uhoa. Päinvastoin tunnustetaan, että ”vaivassa vaeltaneet” ovat armon alla samalla viivalla ja omin voimin haparoiden valinnatkin voivat olla vääriä. Suomalainen rukous rakentaa sanoillaan jokaisen ihmisen tärkeimmät sillat: yhteyden Luojaansa ja lähimmäiseen. Poissa on kaikki pateettisuus, ainut turva on Kaikkivaltiaan varjeluksessa. Ehkä sekin selittää runon suosiota; vahvojen ja voittajien sijaan uupunut ja harhailevakin voi siihen yhtyä.
Me emme ole onneksi sodassa, ja moni asia on tänään, Suomen 106. itsenäisyyspäivän kynnyksellä, toisin. On kuitenkin surullista, jos suomalaisessa yhteiskunnassa olemme unohtamassa kristillisen uskon ja kulttuurin merkityksen tälle kansakunnalle, ja laajemmin koko länsimaiselle sivistykselle. Kuten oman poliittisen ryhmäni Euroopan kansanpuolueen EPP:n johtaja Manfred Weber on muistuttanut : ”Ateenasta Helsinkiin keskellä jokaista kylää on kirkko, ja siitä tunnistaa Euroopan.”
Meidän on erityisesti tässä ajassa syytä ymmärtää, että jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti jaettuja arvoja ja että niiden pohjalta koettu osallisuus ja luottamuksen ilmapiiri ovat merkityksellisiä. Tämä luottamus on ollut pohjoismaisten yhteiskuntien vahva liima. Jos menetämme luottamuksen, se heijastuu moneen asiaan ihmisten hyvinvoinnista kansantalouteen ja yhteiskuntarauhaan saakka.
JOKAISEN sukupolven on vuorollaan vastattava niin turvallisuudesta kuin hyvän yhteiskunnan rakentamisestakin. Yhteiskunnan perusta ovat ne arvot, joiden varaan yhteiskunta rakentuu. Ja itse asiassa monet aikamme kuumimmat kriisit, jotka ovat globaaleja – taloushaasteista ympäristö- ja ilmastokysymyksiin – ovat pohjimmiltaan arvokriisejä. Usein juuri vaikeat ajat paljastavat, miten kestävälle pohjalle yhteisöämme on rakennettu.
Yhteiskunta, joka rakentuu lähimmäisenrakkaudelle, ihmisyyden kunnioitukselle ja jokaisen elämän arvolle, antaa kestävän kasvupohjan tulevillekin sukupolville. Arvot, joita haluamme yhteiskunnassamme vaalia, eivät kuitenkaan siirry seuraavalle sukupolvelle huoneentauluista tai moraalisaarnoista, vaan ainoastaan siten, että me itse elämme arvomme todeksi. Siinäpä sitä haastetta meille jokaiselle – olla ja elää ihmisiksi!
Essyah’n kirjoitus on julkaistu alkuperäisesti Helsingin Sanomissa 3.12.2023.