Ulkosuhdehallinto sekaisin

Kekkonen oli aikoinaan sitä mieltä, että jos on pakko valita, kumpi – sisä- vai ulkopolitiikka – on rempallaan niin ”olkoon se sitten sisäpolitiikka”. Suomen suhteet ulkovaltoihin ovat onneksi hyvällä tolalla, vaikka niiden hallinnointi tuntuu olevan sekaisin kuin seinäkello. Afganistanin rauhanturvaajien kotouttamisjupakka on vain yksi esimerkki ulkosuhdehallinnon sisäisestä ristivedosta, johon hyistä viimaa tuo samanaikainen perustuslain uudistaminen, lue presidentinvaltaoikeuksien riisuminen. Ulkoministeriössä ei ole enää edes yritetty peitellä pysyvää skismaa kahden eri sukupolven miniestereiden välillä; virkamiesraukat yrittävät vain uumoilla, milloin kenenkin pillin mukaan mennään.

Suomalainen saivartelu siitä, johtaako ulkopolitiikkaa presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa vai päinvastoin on jälkijättöistä. Strasbourgin istuntoviikolla parlamentin enemmistö – pois lukien me antifederalistit – vaati, että tulevan EU:n ulkosuhdehallinnon tulisi olla osa komission rakennetta ja sen budjettia. Meillä haikaillaan pääministerijohtoiseen ulkopolitiikkaan ja neuvoston aseman vahvistamiseen, kun EU:ssa halutaan koko ulkopolitiikka jäsenmaiden ulottumattomiin eli komission näppeihin.