Evankelista – katoavaa kansanperinnettä?

Wikipedia – tuo nettimaailman tietosanakirja – kertoo, että evankelista-nimitystä alettiin käyttää alkuseurakunnassa ”henkilöistä, joilla oli ilosanoman julistamisen lahja”. Selitys jatkuu, että myöhemmin varhaiskristillisissä kirjoituksissa nimitys muuttuu kuitenkin harvinaiseksi, sillä ”evankelista seurakuntavirkana alkoi sekoittua toiseen seurakuntavirkaan, paimenvirkaan, jossa toimivan tehtävänä on opettaa seurakuntalaumaa.” Ei siis mitään uutta auringon alla. Edellä olevanhan voi tietysti vääntää sarkastiseksi todistukseksi siitä, että me helluntailaiset olemme aina uskollisia alkuseurakunnan opetuksille!

Väitän, että Jumala kutsuu tänäkin päivänä aivan yhtä monia evankelistan virkaan kuin herätysliikkeen alkuaikoina, mutta osin omat luutuneet näkemyksemme, osin seurakuntarakenteemme, estävät kutsumuksen toteutumista. Seurakuntien tiukassa taloustilanteessa palkalliset toimet punnitaan tarkoin. Niinpä evankelistoja päätyy kutsumukseensa nähden sivuraiteille: nuoremmiksi pastoreiksi, nuorisotyöntekijöiksi, diakoneiksi ja erilaisiksi hengellisen työn sekatyömiehiksi. Järjestely ei välttämättä ole huono, jos seurakunta tunnistaa kutsumuksen ja antaa työntekijälle tilaa toteuttaa sitä virkanimikkeistä huolimatta. Toisaalta evankelistojenkin on ymmärrettävä, että Jumalan kutsu on voimassa vaikka kokopäiväistä työsuhdetta ei aina järjesty; teltantekijöitä on muuallakin kuin lähetyskentillä.

Suurempaa huolta kannan niistä evankelistoista, joiden pitää kaapia kannatuksensa sieltä täältä. Hyvä sanoma ry:n hallitukseen tulee säännöllisesti anomuksia 100-300 euron lisätuesta kuukausikannatukseen, jolla evankelista pääsisi lähtemään kentälle. Haloo – eikö tuollaista keskituloisen seurakuntalaisen kymmenyksen suuruista summaa todellakaan löydy paikallistasolta.

Väkisinkin tulee mieleen, että kysymys on myös kutsumusten erilaisesta arvostuksesta. Siipeensä saaneilta evankelistoilta kuulee vieläkin, että opetus- ja lähetystyötä harvoin kyseenalaistetaan samalla tavoin kuin ”syntisten kanssa seurustelua”. Sielunhoidollisesti lohduttaa, että taidettiin erästä toistakin samasta paheesta syyttää…

Tarvitsemme herätysliikkeeseen evankelistaherätystä! On pohdittava, olisiko evankelistojen tueksi perustettava ns. kannatusrenkaita, joilla joissakin herätysliikkeissä työn tukeminen on pääasiallisesti hoidettu. Pystyisikö Hyvä Sanoma ry ottamaan kumppanuushankkeensa alle vastaavaa? Iso Kirja on tehnyt hyvää työtä peruskursseilla evankelistojen kouluttamiseksi, mutta tarvittaisiinko ihan oma ”koulutusohjelma” tai kannustavaa lisäkurssia? Tosin kuulen jo vastustavan äänen, että ”ei sitä ennenkään herrojen kirjaviisautta tarvittu, kun lähdettiin Sanan julistamiseen”. Tässäkin asiassa toivon meidän kuitenkin profiloituvan herätysliikkeenä, joka antaa parhaat mahdolliset eväät työntekijöilleen.

Jos meidät helluntailaiset on jostain takavuosina tunnistettu, niin juuri palavasieluisista evankelistoista. Eipä anneta ”tuotemerkin” hiipua!

(Kirjoitus on julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)