Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finassitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ostivat, koska tiesivät, ettei euroa päästetä konkurssiin, vaan se pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; kreikkalaisia kurmuuttaessa on tainut unohtua, että osattiin sitä meilläkin. Viime lamaan johtanut moraalikato niitti täälläkin satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla.

Suomi nousi 90-luvun lamasta ilman EU:n tukipaketteja. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä.

Nyt talouslaman varjolla ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo.  Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Kuinka oikeassa Iso Kirja onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

(Julkaistu Ajan Fakta -lehdessä)