Kesähelteiden keskellä virinnyt keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista on niin sanotusti karannut käsistä. Suuri yleisö seuraa hämmentyneenä kun kirkkokunnat pohtivat vihkimisoikeuksistaan luopumista, oikeusministeri singahtaa kesälomilta lupailemaan pikaista selvitystyötä, jota pääministeri omiensa pelossa toppuuttelee ja usea muukin poliitikko äänestäjien mielipiteitä arvuutellessaan kiemurtelee päättämättömänä.

Kiihkeän keskustelun keskellä tuntuu kuin meillä olisi jäänyt huomaamatta, että samaa sukupuolta olevia pareja varten on ollut voimassa oma parisuhdelaki jo vuodesta 2002 lähtien. Lisäksi sen jälkeen eduskunnassa on hyväksytty lait niin naisparien hedelmöityshoidoista kuin perheen sisäisestä adoptiostakin.

Rekisteröidyn parisuhteen ainoat erot juridisissa oikeuksissa ja velvollisuuksissa verrattuna avioliittoon rajaavat ulos oikeuden yhteiseen sukunimeen ja perheen ulkopuoliseen adoptio-oikeuteen.

Ja vaikka parisuhteen rekisteröinti ei automaattisesti oikeuta yhteiseen sukunimeen, niin käytännössä maistraatti sen hakemuksesta parisuhteen perusteella aina myöntää. Joten todelliseksi eroksi jää vain parisuhteen osapuolten yhteisen ottolapsen saaminen, jossa suomalaista lainsäätäjää suurempi este on valtaosan maailman maista asettama kielto lapsen luovuttamiselle samaa sukupuolta oleville pareille tai maihin, joissa ko. adoptio-oikeus on.

Kukaan ei ole kuitenkaan kysynyt sukupuolineutraalin liiton kannattajilta sitä, miksi he eivät halua edistää vaatimiaan muutoksia parisuhdelaissa, vaan haluavat muuttaa nimenomaan miehen ja naisen välistä liittoa koskevan avioliittolain. Todellinen syy onkin se, että mikäli sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuisi, se pakottaisi kirkon joko vihkimään homoparit tai luopumaan vihkioikeudestaan.

Bjarne Kalliksen nostettua esille tämän faktan, sukupuolineutraalin liiton edistäjät kiirehtivät vakuuttamaan, etteivät he ole halunneet ottaa kantaa kirkkojen ja uskonnollisten yhdyskuntien vihkimisoikeuteen, vaan jättävät sen niiden ”sisäiseksi asiaksi”.

Perustelu ontuu pahasti, sillä ainoastaan maistraatissa solmittujen samaa sukupuolta olevien parisuhteiden myöhempi kirkollinen siunaaminen tai siunaamatta jättäminen on sisäinen asia, ei vihkioikeuden epääminen mahdollisen sukupuolineutraalin lain siihen velvoittaessa.

Allekirjoittaneeltakin on usein kysytty, mikä tässä ns. sukupuolineutraalissa liitossa sitten kristillisiä piirejä närästää? Kysymys ei todellakaan ole näiden parisuhteiden määrän ”pelätystä kasvusta” tai muusta kuvitellusta skenaariosta. Kirkon vihkikaava ilmaisee asian ytimen: ”Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta…”

Kristitty tekee avioliittolupauksensa paitsi lain edessä niin ennen kaikkea Jumalan ja oman yhteisönsä edessä sitoutuen sen ihanteeseen, opetukseen ja traditioon avioliitosta. Siksi avioliittokäsitteen avaaminen samaa sukupuolta oleville osuu uskon ja opin reviirille eikä jääkään ”sisäisen asian” ulkopuolelle.

Kääntäen voisi kai miettiä, rajoittaisiko laki sukupuolineutraalista liitosta uskonnonvapautta pakottaessaan kirkot joko luopumaan opetuksestaan ja traditiostaan tai vihkioikeudestaan.

Pattitilanteesta on kuitenkin mielestäni luonteva ulospääsy; kehitetään avioliitto- ja parisuhdelakia erillisinä kuten tähänkin saakka.

Näin toteutuvat sekä yksilön yhdenvertaisuus lain edessä kuin myös uskonnollisen yhteisön oikeus avioliittonäkemykseensä.

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.8.2010