Ajan henkeä vastaan

Suomessa käynnissä oleva keskustelu uskonnonopetuksen uudistamisesta on onneksi nostanut pintaan tuntikehyksiä ja ryhmäkokoja laajemmalle ulottuvan pohdinnan yhteiskunnan arvopohjasta.  ”Ajan henki” tuntuu olevan niin Suomessa kuin Euroopassa marginalisoida uskonto ja uskonnollinen vakaumus yhteiskunnan ulkopuolelle ns. ”yksityiseen tilaan”; tätä uskonnonopetuksen ”neutralisointipyrkimyskin” heijastelee. Tämä ajattelutapa on kuitenkin naiivi ja unohtaa sen, että uskonnollisella vakaumuksella ja perinnöllä on myös asemansa koko yhteiskunnan toimivuuden edellytyksenä.

Eurooppalaisen yhteiskunnan eetos on ainakin osin muodostunut sen kansalaisten uskonnollisten vakaumuksien pohjalta. Jaettu eetos taas luo pohjan keskinäiselle luottamukselle, jonka seurauksena esimerkiksi lakeja noudatetaan. Ilman jotakuinkin yhteisesti omaksuttua ja sisäistettyä käsitystä oikeasta ja väärästä joudutaan tosiasiassa äärimmäisen säänneltyyn ja valvottuun yhteiskuntaan.

Uskonnonopetus on keskeisessä osassa kun tätä yhteistä arvo- ja kulttuuriperintöä siirretään eteenpäin. Siksi nykyisenlaisen oman uskonnon opetus on tärkeää säilyttää perusopetuksessa. Eri katsomuksille yhteisten arvojen ja ihmisyyden opettaminen on tarpeellista, mutta sitä ei tule tehdä oman uskonnonopetuksen kustannuksella. Oman uskonperinnön tunteminen ja sisäistäminen antaa myös valmiuksia ymmärtää muita uskontoja. Suomi on lisäksi sitoutunut kansainvälisiin sopimuksiin, jotka edellyttävät sopimusvaltion kunnioittavan vanhempien oikeutta varmistaa lapsilleen heidän uskonnollisten ja aatteellisten vakaumustensa mukainen kasvatus ja opetus.

Kristittyjen ei pidä vähätellä vaikutusmahdollisuuksiaan ja mukautua ajan henkeen, vaan on taisteltava marginalisoitumista vastaan. Kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen on rohkeasti puolustettava paikkaansa ja rooliaan yhteiskunnallisessa vuoropuhelussa, mm. oikeudesta tulla kuulluksi lainsäädäntötyössä. Suomalaiseen lainvalmistelutyöhön kuuluu kansalaisjärjestöjen ja erilaisten yhteiskunnallisten sidosryhmien, myös kirkkojen ja uskonnollisten yhdistysten kuuleminen. Helluntaiherätyksessäkin on tähän ”asiantuntijarooliin” jo saatu tuntumaa. Saattaisi olla paikallaan lainsäädäntötyötä seuraavan pysyvän toimikunnan kokoaminen, jotta voimme varmistaa ammattimaisen ja hyvän valmistelun, kun ”kutsu kuuluu” tulla kuultavaksi eduskunnan valiokuntaan tai osallistua ministeriön työryhmätyöhön.

Kristittyinä ymmärrämme, että kirkoilla on kuitenkin vielä paljon enemmän annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun kuin vain toimittaa lausuntoja lakiteksteihin. Evankeliumin julistaminen, arvopohjan vaaliminen ja ajasta aikaan kestävä ”totuuden tehtävä” on vastuullinen ja edellyttää Jumalan Hengen kuulemista. Muutoin Simojoen laulun sanat toteutuvat surullisena ajankuvana:

”Minne joutuu se valtakunta,
jonka paimenetkin nukkuu syvää unta
näkemättä, huomaamatta, mikä hetki yöstä on!”

(Julkaistu Ristin Voitto-lehdessä)