Viime aikojen voimakkaan kirkkopoliittisen keskustelun tähden lienee varoituksen sana paikallaan; seuraava kirjoitus sisältää yksilön uskonnon- ja sananvapauteen perustuviin oikeuksiin pohjautuvaa materiaalia ja saattaa aiheuttaa – no, ainakin – närästystä toisinajattelevalle.
Suomessa pyhäinpäivä on onneksi säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä eikä angloamerikkalainen riehakas halloween -kulttuuri ole meillä oikein löytänyt jalansijaa. Ei liene liikaa, että joskus hiljentyy elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.
Jokaisella meillä lienee omat suosikit taivaslaulujen ja – virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämän puoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyntavoittelusta:
”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan,
ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa.
Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel ei turvauduta valheisiin.
Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka taivaan kotiin noudettiin.”
Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Oikeastaan ei voi kun ihmetellä Jumalan riskinottoa. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen eteenpäin vieminen.
Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Jumala on tarkoittanut meidät elämään seurakuntaruumiin jäseninä ja palvelemaan omalla paikalla, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä muistuttaa aika-ajoin mieleen norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne!
Pyhyys ei olekaan meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä Hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä, antaapa vielä Pyhän Henkensä asumaan meissä. Jumalan työtovereina saa puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden, toivon ja Jumalan mahdollisuuksien näköaloja.
Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.
Savon Sanomat 6.11.2010