EU-johtajat käyvät yhä epätoivoisemmaksi muuttuvaa puolustustaistelua euron uskottavuudesta. Kreikan kriisin yhteydessä komission, euromaiden ja Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n häthätää kokoon kyhäämän vakausrahaston 750 miljardia euroa uhkaavat loppua kesken, jos jäsenmaa toisensa jälkeen vajoaa avustettavien joukkoon.

Niinpä IMF patistaa euromaita kasvattamaan rahastoa entisestään ja suurimman omistajansa USA:n myötävaikutuksella olisi itsekin valmis lisäämään osuuttaan nykyisestä 250 miljardista eurosta. Saksan liittokansleri Angela Merkel ja Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy ovat kuitenkin suhtautuneet nihkeästi kassan kasvattamiseen.

Koko vakausmekanismi oli alun perin suunniteltu vain markkinoiden rauhoitteluun, mutta se tuntuukin nyt osaltaan ruokkivan maasta toiseen leviävää epävarmuutta eli ns. dominoefektiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus ei nimittäin ole hääppöinen, kun takaajina on euro-maita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja suurimmalla osalla jäsenmaista myös valtiontalous on pahasti pakkasella. Suomi on ani harvoja EU-maita, joissa edes jompikumpi mittari ei osoita ylivelkaantumista.

Toinen IMF:n esittämä ”lääke”, joka uhkaa käydä euro-potilaalle tautia kohtalokkaammaksi, on Euroopan Keskuspankin EKP:n yhä lisääntyvä valtioiden velkakirjojen ostaminen.

EKP on ostanut viime keväästä lähtien sadoilla miljardeilla euroilla kriisimaiden velkakirjoja estääkseen näiden lainakulujen kasvun ja sijoitusten joukkopaon. Samalla se on kuitenkin itse luonut tilanteen, joka suorastaan houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Pankit pääsevät näin riskisijoituksistaan kannattavasti eroon, kun EKP ne kumminkin kiltisti lunastaa. Saksassa on sentään jo käynnistynyt keskustelu siitä, muuttuuko EKP roskapankiksi. Harva sen sijaan on USA:n keskuspankin eläkkeellä oleva johtaja Greenspanin tavoin ihmetellyt EKP:n omien tukitoimien aiheuttamaa moraalikatoa.

Liittovaltiota ajavat federalistit ovat nähneet syvenevässä talouskriisissä tilaisuutensa. Eurossa on heidän mielestään valuvika; yhteinen raha tarvitsee yhteisen talouspolitiikan ja jäsenvaltioiden budjeteille ei riitä koordinaatio, vaan ne on federalisoitava. Käsittämätöntä, että tähän Bryssel-johtoista finanssipolitiikkaa vaativien kuoroon on Suomen hallituskin innolla yhtynyt. Kuitenkaan yhteinen talous- ja finanssipolitiikka ei poista Euroalueen maiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoi ne toisten hoidettaviksi. Olisimme kasvu- ja vakaussopimuksen tiukalla noudattamisella selvinneet kriisistä selkein säännöin ja ilman uusia nyt luotuja tai rakenteilla olevia talousmekanismeja, jotka ovat jäsenvaltioiden itsemääräämisoikeuden ja perussopimusten kannalta kyseenalaisia.

Kun istuva hallitus nyt kuitenkin näyttää valinneen Suomen sitouttamisen yhteisiin velkainstrumentteihin ja alati kasvavat takausvastuut, niin lienee paikallaan muistuttaa taloushistorian karusta läksystä. Professori Vesa Puttonen siteerasi Talouselämä-lehden haastattelussa Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta; ”Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80-100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta.” Olisiko tästä syytä ottaa opiksi?