Viimeisen puolen vuoden ajan olen yhä tihenevästi saanut yhteydenottoja – on tiedusteltu, voisinko asettua Kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaaksi. Elokuun puoluekokous Kokkolassa päätti delegoida päätöksenteon, mutta linjasi hyvin selkeästi, etteivät Kristillisdemokraatit asetu puolueena minkään muun puolueen ehdokkaan taakse. Kysymystä ehdokkuudesta olen punninnut koko tämän ajan.
Presidenttiehdokkuuteen ei voi hypätä puolihuolimattomasti eikä se ole esikampanja joihinkin muihin vaaleihin. Kampanjoissa ei myöskään ole ”light”-versioita, vaan peliin on laitettava koko persoona, puhumattakaan ajasta ja rahasta. Lisäksi näissäkin ”kisoissa” semifinaalista tähdätään eteenpäin, vaikka jokainen osallistuva ehdokas tuo oman lisänsä arvokeskusteluun. Pystyin siis helposti listaamaan A-4:n verran perusteluita poisjäännille.
Vakaan harkinnan jälkeen olen kuitenkin päättänyt olla käytettävissä Kristillisdemokraattien ehdokkaana presidentin vaaleissa, mikäli KD:n puoluevaltuusto niin päättää. Koin, että on ainakin kaksi sellaista syytä, miksi tulee olla mukana: Suomen suunta ja arvopohja.
Koko Euroopan ja maailmankin eläessä koettelemuksissa ja isojen haasteiden keskellä vastuullinen poliittinen liike ei saa jäädä sivustakatsojaksi, kun keskustellaan Suomen tulevaisuudesta. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä vastuusta, vaan on käytettävä kaikki ne mahdollisuudet, mitä on olemassa kehityksen kankeamiseksi paremmalle uralle.
Kriisiytyneen Euroopan hullua vuotta sen päätöksenteon ytimessä seuratessa on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että nyt tarvitaan selväjärkisiä poliittisia linjauksia, joiden avulla Euroopan pankki- ja velkakriisistä päästäisiin eteenpäin. Suomalainen keskustelu ei saa jäädä pelkästään siihen poteroon, kuka teki 1990-luvun virhepäätöksiä. EU:n muutosvauhti on nyt huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. On perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja siksi se keskustelu kuuluu myös presidentinvaaleihin.
Presidentti on myös keskeinen arvokeskustelija. Yhteiskunnan arvot näkyvät siinä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voidaan kutsua myös yhteisvastuun periaatteeksi. Yhteisvastuu nousee jokaisen meidän asenteista ja elämänratkaisuista ja se ulottuu myös kotimaan rajojen yli. Kehitysapu ja toisaalta eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjunta täällä kotimaassa eivät ole millään tavoin vastakkaisia tavoitteita.
Kansainväliseen vastuuseen kuuluu toimia ulkopolitiikassa siten, että ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamista edistettäisiin kaikissa maissa ja että sekä naisilla että miehillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Näistä arvoista kiinnipitäminen on erityisen tärkeää nyt, kun esimerkiksi arabimaailma käy läpi suuria muutoksia. Länsimaat ovat tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien puuttumiselta, ja tukeneet kulissivakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.
Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot. Lähimmäisyhteiskunta on arvopohja, jota voi kunnioittaa kulttuuritaustasta riippumatta. Sillä muuttuvassa maailmassa on kuitenkin vielä tinkimättömiä elämänarvoja – lähimmäisen ihmisarvo on niistä keskeisimpiä.