Presidenttiehdokkaaksi nimittämisen jälkeen elämässäni on alkanut hämmentävä vaihe. Osasin kyllä etukäteen varautua ajankäytön mullistumiseen, median yhteydenottoihin, seisomiseen sateisilla toreilla, rahanmenoon ja univajeeseen – tämähän on peruskauraa kaikissa vaalikampanjoissa. Oletettavaa myös oli, että joku saattaa olla kiinnostunut näkemyksistäni koskien presidentin valtaoikeuksia ja ulkopolitiikan painopistealoja.

Auliisti kuitenkin myönnän, että olen ollut huonosti varautunut jakamaan perheen kakkureseptejä, nimeämään suosikkitoimittajia ja kertomaan mieliruuista, -taideteoksista, -lauluista ja -kirjoista. Kaikista näistä ja sadoista muista samankaltaisista näkemyksistä on kumminkin presidenttiehdokkaan tehtävä selkoa median sekä etu– ja kansalaisjärjestöjen kyselyissä.

Itsetuntemus tässä kyllä myös kehittyy, sillä enpä ollut koskaan kovin syvällisesti pohtinut sitäkään, mitä sanaa inhoan eniten ja uskonko kansanparantajiin. Kysymyksessä, voiko tasavallan presidentin puoliso jatkaa siviilityössä, päätin ”kilauttaa kaverille”. Jostain syystä 20 vuodenkaan avioliitto ei ollut valmistanut tähän – myönnän, emme ole asiaa parisuhteessamme käsitelleet.

Illat menevät nykyisin rattoisasti vastailemalla paitsi näihin vaalikyselyihin niin median pikkuhiljaa käynnistämiin vaalikoneisiin. Jokainen ehdokasta lähestyvä taho vakuuttaa, kuinka helppoa heidän 15/35/55-kohtaiseen kysymyspatteristoonsa vastaaminen on, ja kuinka siihen kuluu aikaa vain vaivainen vartti.

Katin kontit! Edes tilastotieteen jatko-opinnot eivät avaa niitä todennäköisyyksiä, joilla erilaisiin valmisväitepohjiin ja vastausruudukoihin olisi viisainta vastata. Ei riitä, että on samaa tai eri mieltä parveketupakoinnista tai siitä, tuleeko presidentillä olla virallinen puoliso. Vielä olisi arvioitava, onko asia tärkeä tai vähemmän tärkeä, puhumattakaan kolmen lauseen ”kattavista” perusteluista kannalleen.

Ajatella, jos parin millin ero vastausruudukossa heittää minut pahimmillaan totaalisen väärään mielipideilmastoon ajatellen potentiaalista äänestäjääni. Mielessä käväisee se satunnainen surffailija, joka tuskin käy syväanalyysiä vastauspompulansa paikasta, vaan sijoittaa sen akselilla samaa/ eri mieltä… joten taidan minäkin luopua logaritmipaperin tarkasta syynäyksestä.

Ajankäytöstä vaalikoneiden parissa totean vain, että erään 50-kohtaisen kysymyspatteriston parissa ähersin lähes kaksi tuntia. Rukouselämäni on myös vauhdittunut, kun pelkään vastausten tallennuksen epäonnistuvan ja tuntien työn katoavan bittiavaruuteen. Laskujeni mukaan alun 60 kyselyä takanapäin ja vaalikampanja ei ole vielä puolessa välissä.

Kaikesta huolimatta nettidemokratia on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Tupaillat eivät entisaikojen tapaan enää vedä ja toreillakin tapaa vain osan äänestäjäkuntaa. Nykyään yhä suurempi joukko eri-ikäisiä ihmisiä surfailee netissä ja hakee haluamansa vaalitiedon siellä. Harva äänestää vain vaalikoneen perusteella, mutta monelle se antaa sykäyksen etsiytyä hankkimaan ehkä yllättävästäkin ehdokkaasta lisätietoa.

Jos vaalikone saa yhdenkin nukkuvan puolueen kannattajan uurnille, niin vaivannäkömme ei ole turha. Joten eikun klikkailemaan…