Arktinen alue herättää kasvavaa kiinnostusta kaikkialla maailmassa. Lämpiävän Jäämeren sulavan jään alta paljastuu raaka-aine- ja energiavaroja, jotka vetävät puoleensa alueen rantavaltioita ja suurvaltoja yhtälailla. Ennusteet, joiden mukaan alueella saattaa sijaita jopa 30 % maailman vielä löytymättömistä kaasuvaroista ja 13 % öljyvaroista – avautuvia uusia kalastusalueita unohtamatta – houkuttavat kilpajuoksuun luonnonvarojen hallinnoinnista ja hyödyntämisestä. Niinpä ei ole ihme, että jopa ympäristö- ja tutkimusyhteistyöhön keskittyvän Arktisen neuvoston tarkkailijajäseniksi on pyrkinyt ei-arktisia toimijoita, kuten Kiina ja EU.
Tähän saakka arktisen merialueen ja merenpohjan luonnonvarojen sääntelyyn on riittänyt YK:n merioikeusyleissopimus ja kalakantasopimus, jotka ovat taanneet jokaiselle rantavaltiolle oikeuden luonnonvaroihin talousvyöhykkeellään kuin myös sen ulkopuoliseen mannerjalustaan perustuviin aluevaateisiin. Näiden luonnonrikkauksien käyttöönottoon keskittyvien sopimusten rinnalle on kasvanut tarve kehittää alueen kansainvälistä hallinnointia, jotta arktisen luonnon äärimmäinen herkkyys ja alkuperäiskansojen oikeudet voitaisiin myös turvata.
Suomella on nyt tuhannen taalan paikka nousta EU:n arktisen politiikan keskiöön. Ensimmäisen kerran tarve EU:n arktisesta informaatiokeskuksesta nousi esille jo komission arktisessa tiedonannossa syksyllä 2008. Lapin yliopiston Arktinen keskus on onneksi jo ilmaissut valmiutensa asettua tähän toimeen, vaikka informaatiokeskuksen muoto, sijainti ja tehtävät ovat vielä auki eikä perustamisestakaan ole varsinaista päätöstä. Kyseessä on kuitenkin kansallisesti niin merkittävä tavoite, että aikailuun tai suomalaiskansalliseen kursailuun ei ole nyt varaa.
Se, ettei Suomi ole Jäämeren rantavaltio saattaakin tässä kilpailutilanteessa olla pikemminkin etu kuin haitta. Suomi koetaan tässä tilanteessa neutraalina toimijana, jolla ei ole omia aluevaatimuksia luonnonvarojen hyödyntämisen suhteen. Suomi pystyy kuitenkin hyötymään alueen kehityksestä tarjoamalla osaamistaan arktisessa teknologiassa, kommunikaatiojärjestelmissä, aluksissa ja jäänmurtajissa sekä omaamalla jäänavigointiin koulutettua miehistöä. Parlamentin varapuhemies Diana Wallis rohkaisi Suomea hakeutumaan EU:n arktisen politiikan koordinaattoriksi ja korosti myös Suomen pitkää historiaa ja asiantuntemusta Venäjä-yhteistyössä.
Suomen hallituksen on nyt kiireesti tehtävä poliittinen päätös arktisesta strategiasta ja siihen sitoutumisesta. Suomalaisten poliitikkojen lempilapsi ”pohjoinen ulottuvuus” on hautautunut EU:n lukuisten hyvien aikomusten joukkoon. Ilman selkeää strategiaa, rahoitusta ja sitoutumista lopputulos oli odotettu. Tämä ei saa toistua arktisen strategian kohdalla. Tarvitsemme eduskunnan, EU-parlamentaarikoiden ja kaikkien osapuolten yhteistyötä, jotta Suomi saataisiin arktisen työn keskukseksi.