Suomen olympiamenestys Lontoossa on jättänyt toivomisen varaa. Valtaisaa mitalisadetta piskuinen kansa tuskin edes odotti, mutta pettymyksen tunnetta ovat tuoneet monet ponnettomat urheilusuoritukset ja tulosten jääminen kauaksi kauden parhaista, lisäksi mukaan mahtuu vielä onnettomia loukkaantumisia. Urheilijoiden puolesta harmittaa, että tuhansien tuntien työ ja sinnikäs harjoittelu valuu hukkaan.

Olympialaisten hienosta tunnelmasta ja upeista suorituksista on kyllä voinut nauttia ilman sinivalkoisia silmälasejakin. Pelätyiltä liikennekaaoksilta on vältytty ja järjestelyt ovat sujuneet peribrittiläisellä tyyneydellä. Avajaisista lähtien saarivaltakunta on pistänyt parastaan ja kotiyleisön tuki on pistänyt omat urheilijat venymään aivan uskomattomiin suorituksiin. Jos oli suomalaisilla aikoinaan Münchenin taianomainen puolituntinen, niin huikea oli brittienkin kolmen kullan tunti Wembleyn lauantai-illassa.

Juuri niitä venymisiä ja itsensä ylittämisiä on meikäläisiltä jäänyt kaipaamaan. Kisoja on toki jäljellä lähes viikko, mutta varmaa on, että useammassa lajiliitossa joudutaan syksyn mittaan pesemään menestymättömyyden jälkipyykki. Aina on helppoa vedota resurssien pienuuteen, mutta lukuisten kehitysmaiden urheilijoiden menestys nakertaa pohjaa siltä selitykseltä. Varmastihan myös Kiinan, USA:n ja Australian kaltaiset urheilun mahtimaat omaavat kukin tehokkaan järjestelmän, joilla he haravoivat lahjakkuudet oikeiden lajien pariin. Silti väitän, että lajikulttuurin synnyttämä menestys on vetovoimatekijöistä ylivoimainen. Miten muuten voi selittää suomalaisen kestävyysjuoksun tai keihäänheiton imua läpi 1900-luvun.

Lajikulttuurin syntyminen voi joskus olla pienestä kiinni. Itse sain seurata ja elää mukana kävelyurheilun nousua hyljeksitystä lapsipuolen asemasta 90-luvun suomalaisen yleisurheilun menestyslajiksi ja vahvaksi tukijalaksi keihäänheiton rinnalle. Vaikka kilpakävely on yksi vanhimmista nykyaikaisten olympialaisten lajeista, vasta Reima Salosen johdolla avattu 7 arvokisamitalin ja 9 pistesijan putki avasi tien suomalaisten tietoisuuteen.

Polku menestykseen oli kuitenkin kivinen. Lajin asemaa ei juuri auttanut, että kenttäväki oli poliittisesti voimakkaasti jakautunut Työväen Urheiluliiton TUL:n ja silloisen svullilaisen Suomen Kävelyurheiluliiton suojiin. Kornein tilanne tältä suomalaisen poliittisen urheilun ”kultakaudelta” on jäänyt mieleeni DDR:stä, jonne Suomesta saapui kaksi omissa maajoukkueasuissa kilpailevaa joukkoa. Selkämyksissä luki vielä varmuuden vuoksi Finland TUL ja Suomi. Jaettu Saksakin näytti tuolloin yhtenäisemmältä porukalta!

Poliittisten kähinöiden lisäksi laji kärsi kroonisesta rahapulasta. Toisten yleisurheilijoiden tiedustellessa kävelijöiden ”starttirahoista”, kerroin huvittuneille kuulijoille eräänkin Italian kisareissun jälkeen postiluukusta tupsahtaneesta pankkisiirrosta. Liiran kurssi oli mokoma päässyt muuttumaan lentolippujen lunastuksen ja maksun välisenä aikana ja liiton kassa oli tyhjä, joten jokainen urheilija kantoi kiltisti oman jyvitetyn osansa kurssitappioista. Voi kuulostaa jo legendalta, mutta lajiliiton varainhankinnan kivijalan muodosti viirien, tarrojen ja avaimenperien myynti. Nämä kaikki sattumukset nostavat nyt lämpimän hymyn suupieliin, sillä olosuhteista riippumatta tai ehkäpä juuri niiden takia tärkeintä kaikista oli kokea liikunnan ilo.

Olympialaiset ovat mammuttimainen tapahtuma; silti toivoo, että juuri urheilun ilo ja elämykset välittyisivät vahvoina ja saisivat pienet ja isommatkin liikkumaan hyvien harrastusten pariin.