Yleinen mielipide harvoin vastustaa pankkien sääntelyn ja valvonnan lisäämistä. Niinpä komission kaavailema esitys pankkiunionista on saanut osakseen etupäässä myönteistä tukea. Esityksellä luvataan turvata pankkijärjestelmän vakaus ja purkaa talouskriisin syventämä pankkien ja valtioiden välinen kuolemankierre. Kun vielä kerrotaan, että näin toimien pankkikriisin hoito ei tulevaisuudessa ole enää veronmaksajien kontolla, kuulostaa jo liian hyvältä ollakseen totta.
Mistä pankkiunionissa siis on kyse? Euroopan Keskuspankin (EKP) alaisuuteen halutaan siirtää koko pankkisektorin valvonta ja ohjaus pankkitoimilupien myöntämistä ja perumista myöden, ja lisäksi perustetaan EU:n yhteinen talletussuojajärjestelmä ja yhteinen kriisinhallintarahasto.
Talouskriisin aikana monien eurooppalaisten pankkien taseisiin on kertynyt eri arvioiden mukaan jopa 300- 2 000 miljardia euroa kehnoja arvopapereita, joukkovelkakirjalainoja ja epäkurantteja vakuuksia. Pankkien kotivaltiot kuten Espanja, Italia, Saksa ja Ranska ovat ostaneet aikaa eivätkä hevin päästä edes konkurssikypsiä pankkejaan kaatumaan valtion vastattavaksi.
Pankkiunionin turvin konkurssiohjaus annetaan EKP:lle ja riskit ja tappiot päästään jakamaan kaikkien pankkien ja välillisesti asiakkaiden kesken, myös niiden, jotka eivät ole syyllisiä ongelmiin. Turhaan ei siis OP-Pohjolan Karhinen varoittele riskeistä ”synnyttää käytännössä EU-maiden pankkien asiakkaiden välille yhteisvastuun”.
Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa pankit on jo kauan velvoitettu keräämään talletussuojarahastoa. Näin ei ole kaikissa jäsenmaissa, joten jos talletussuojajärjestelmä rakennetaan yhdistämällä kansalliset rahastot eurooppalaiseen, lasku lankeaa taas asiansa hoitaneiden maksettavaksi. Tässä taloustilanteessa moinen tulonsiirto kriisipankeille heikentäisi ennestään ongelmamaiden halukkuutta laittaa taloutensa ja pankkisektorinsa kuntoon.
Pankkiunioni herättää myös koko joukon käytännön kysymyksiä. Saksassa on aprikoitu, miten EKP:n resurssit voivat mitenkään venyä lähemmäs 6 000 euroalueen pankin valvontaan ilman massiivista lisäbyrokratiaa, missä menee työnjako kansallisten valvojien kanssa ja olisiko keskityttävä vain systeemisesti merkittäviin, noin 50 rajanylittävää toimintaa harjoittavaan pankkiin. Syveneekö juopa euro- ja ei-euromaiden kesken entisestään? Euroalueen uudet säännöt tuskin houkuttelevat esimerkiksi Iso-Britanniaa niin paljon, että siellä haluttaisiin muita päättämään pankkisektorin valvonnasta, saatikka osallistumaan erilaisiin konkurssirahastoihin.
Pankkiunionin markkinointi paremman valvonnan takaajana pistää miettimään, mitä virkaa on sitten vastaperustetuilla eurooppalaisilla osake-, vakuutus- ja pankkivalvontaviranomaisella sekä systeemiriskikomitealla. Todellinen tähtäin onkin EKP:n roolin muuttuminen riippumattomasta hintavakauden säätelijästä integroidun talousunionin talouspolitiikan työkaluksi. Liittovaltiolle halutaan rakentaa keskuspankki, jota nykyiset rajoitukset ainoastaan jälkimarkkinoilla toimijana eivät enää rajoita. Siihen tarvitaan koko pankkisektorin haltuunotto.