Tällä viikolla vietettiin useilla paikkakunnilla eri puolella Suomea Asunnottomien yötä. Harva tulee oman kodin lämmössä ajatelleeksi, että asunnottomuus on nykyaikanakin meillä ja muualla talouskriisin runtelemassa Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, johon liittyy vielä usein moninaisia sosiaali- ja terveysongelmia.

Asunnottomuuden käsitekään ei ole täysin yksiselitteinen; se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Suomessakin kuntien tulkinnat pitkäaikaisasunnottomuudesta ovat vaihdelleet, mutta viimeisimmän ARA:n kuntakyselyn mukaan meillä on noin 8 000 yksinäistä asunnotonta, joista vajaa 3 000 pitkäaikaisasunnotonta.

Mielikuva asunnottomasta ”metsien miehenä” tai rantojen veneenalusasukkaana kaipaa päivitystä. Asunnottomissa on kaiken ikäisiä ja monessa elämäntilanteessa olevia, mm. avioerossa tyhjän päälle jääneitä ja opiskelun keskeydyttyä asuntoloista poismuuttaneita, samoin ylivelkaantuneita ja luottotietonsa menettäneitä. Erityisesti on kasvanut perheiden, naisten ja maahanmuuttajien asunnottomuus.

EU-maiden kesken asuntopolitiikoissa ja asunnottomuusstrategioissa on valtavasti eroavaisuuksia. Itä-Euroopan maiden tilastotiedot ovat kaukana todellisista asunnottomien määrästä, koska monia vähemmistöryhmiä mm. romaaneita ei tilastoida lainkaan. Asuntopolitiikka on osa sosiaalipolitiikkaa ja siten toimivalta kuuluu tiukasti jäsenvaltioille, mutta tarvitsemme EU-tasollakin yhteistä koordinaatiota ja erityisesti parhaiden käytäntöjen vaihtamista.

Suomea voidaan monestakin syystä pitää edelläkävijämaana asunnottomuusstrategian kehittämisessä ja toteuttamisessa. Meillä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa ”asunto ensin”-periaatetta. Sen mukaan asumisen järjestyminen ja elämänpuitteiden kohentuminen vähentää esimerkiksi päihde- ja sairaalapalvelujen käyttöä ja herättää myös monissa päihdeongelmaisissa motivaation kuntoutumiseen.

Uudessa lähestymistavassa keskitytään myös entistä enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn mm. häätötapausten selvittelyn ja asumisneuvonnan kautta. Asunnottomuutta halutaan vähentää pysyvästi, ja väliaikaisista asuntoloista tai tilapäisistä majoituksista pyritään siirtymään normaaliin vuokra-asumiseen omassa asunnossa.

Nykyisen asunnottomuusstrategian kunnianhimoinen tavoite on poistaa asunnottomuus vuoteen 2015 mennessä. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmassa 2008–2011 tässä päästiin hyvään vauhtiin ja tavoiteltu 1250 asunnon lisäys ylitettiinkin. Menestysresepti oli kaupunkien kanssa tehdyt aiesopimukset, joilla valtio ja kunta vähensivät pitkäaikaisasunnottomuutta yhteisin toimenpitein. On kuitenkin muistettava, että uutta asunnottomuutta syntyy koko ajan. vaikka toki vuodesta 1987 ja yli 16 000 pitkäaikaisasunnottomasta tilanne on parantunut reippaasti.

Suomen esimerkki asunnottomuuden torjunnasta osoittaa, että kolme tärkeintä osatekijää ovat asuntojen saatavuus, sosiaaliset tukijärjestelyt ja joko työllisyydestä tai sosiaaliturvasta peräisin olevat riittävät taloudelliset resurssit asumisen kustantamiseen. Oikeus ”kattoon pään päällä” on lähtökohta inhimilliselle elämälle ja siksi yhteiskunnassa on ponnisteltava tämän tavoitteen toteutumiseksi jokaisen kohdalla.