Katsaus mepin toiminnasta KD:n puoluevaltuustolle

Europarlamentaarikko Sari Essayah

Katsaus europarlamentaarikon toimintaan KD:n puoluevaltuustolle 24.11.2012

Hyvät puoluevaltuuston edustajat

Teille on jaettu kirjallinen yhteenveto toiminnastani tältä vuodelta. Listaus parlamenttitoimista ei anna kattavaa kuvaa työstäni, mutta kertoo joiltain osin niistä asioista, joihin olen keskittynyt.

Avustajatiimini kanssa emme ole rajoittuneet vain omien valiokuntieni (EMPL ja ECON) asioihin, vaan seuraamme laaja-alaisesti tärkeimpien valiokuntien työtä. Minulla on pääasiassa kahdensuuntaisia tavoitteita muutosesityksissäni: toisaalta sisämarkkinoiden edistäminen ja toisaalta liittovaltiokehityksen estäminen. Tärkeää on tietysti KD:n arvopohjan esille tuominen ja Lähi-idän, erityisesti Israelin tilanteen seuraaminen.

Haluan edistää tiiviimpää yhteistyötä EU:ssa, kun on kyse sisämarkkinoiden edistämisestä. On paljon parempi, jos suomalaisella yrityksellä on halutessaan ulottuvillaan 500 miljoonan kuin vain 5 miljoonan asukkaan markkinat. Jos on 27 erilaista lainsäädäntöä erilaisine vaatimuksineen, estää se avointa kilpailua. Myös kuluttajanäkökulma on aina tärkeä.

Esimerkiksi työstä kilpailun edistämiseksi käyvät tekemäni sääntöjen yhtenäistämisesitykset kortti-, internet- ja kännykkämaksamisessa, joita käsittelevää mietintöä valvoin talousvaliokunnassa EPP:n puolesta. Kuluneella viikolla Strasbourgissa hyväksytty parlamentin kanta velvoittaa komission tekemään tutkimuksen lisämaksuista. Esimerkiksi lentoyhtiöt saattavat periä itse maksutapahtumasta huomattavia lisämaksuja, joko kiinteästi tai lipun hintaan sidottuna prosenttiosuutena. Euroopan talous saattaa hyötyä satoja miljoonia euroja, kun tulevaisuudessa kortti-, netti- ja kännykkämaksaminen tulevat edullisemmiksi. Tämä on olennaista sisämarkkinoiden onnistumiselle.

Talousvaliokunta on ollut ylityöllistetty, kun on hyväksytty kymmeniä direktiivejä ja asetuksia finanssimaailman säätelemiseksi. Ne ovat oikeansuuntaisia, mutta auttanevat vasta seuraavan kriisin estämisessä tai hoitamisessa.

Olen hyvin EU-kriittinen, kun on kyse liittovaltiokehityksestä, jonka yksi pesäpaikka Euroopan parlamentti on. Muutosehdotuksissa joudun usein puuttumaan mm. velkojen yhteisvastuuta ajaviin kohtiin komission esityksissä tai parlamentin oma-aloitemietinnöissä.

Suomelle on edullista, ettei koko yhteen kietoutunut pankkijärjestelmä romahda tai joidenkin jäsenmaiden romahdus vie meitä muitakin uudestaan syvään lamaan. Mutta konkurssikypsien pankkien tukeminen on lopetettava ja niiden on annettava kaatua. Siitä, miten kaatuminen hoidetaan hallitusti, on nyt direktiiviesitys käsittelyssä. Kannatan myös Liikasen raportin ajatusta sijoitustoiminnan erottamisesta peruspankkitoiminnasta silloin, kun riskisyys sitä vaatii.

Mielestäni nykytilasta on mahdollista päästä eteenpäin yhteisvastuullistammisen sijaan jäsenmaiden omin ponnistuksin kun keskitytään oikeisiin asioihin: kiristetään vyötä, vähennetään syömävelkaa ja panostetaan tutkimus- kehitys ja innovaatiotoimintaan ja investointeihin, joilla helpotetaan työtä julkisella sektorilla ja joilla yksityinen sektori tulee entistä kilpailukykyisemmäksi. Kriisistä selviäminen vaatii innovaatiojohtajuutta, mutta se vaatii ennen kaikkea kansallista yhteishenkeä ja yhteistyötä; ja myös päällekkäisyyksiä ja esteitä poistavaa yhteistyötä EU-tasolla.

Hyvät kuulijat,

Kriisin eri vaiheissa on tavan takaa muistutettu, että perussopimus selkeästi kieltää jäsenvaltioiden taloudellisen auttamisen. Siksi on keksitty kiertoteitä auttaa vaikeuksiin ajautuneita maita ja pankkeja. Suurin osa lisälainasta on kanavoitu Euroopan Keskuspankin EKP:n kautta, joka on sekä painamalla rahaa että Target2-järjestelmänsä kautta lotrannut tukea pohjoisesta etelän pankeille ja niiden kautta jäsenvaltioille.

Toinen tapa antaa lainaa on euromaiden keskinäinen väliaikainen ja pysyvä vakausmekanismi. Kolmas on suunnitteilla oleva pankkiunioni, jos vakausmekanismin kautta luodaan kaikkien Euroopan pankkien keskinäinen talletussuoja- ja kriisirahastointi.

Näitä asioita hoidetaan jäsenmaiden kesken neuvostossa, ja Euroopan parlamentilla on niissä hyvin vähän sananvaltaa. Suomen on oltava tiukkana neuvotteluissa. Sitoumukset on minimoitava ja niille on saatava vakuudet.

Miten liittovaltio- vs. jäsenmaiden yhteistyö -linjaerot näkyvät parlamentissa?

Suurimmissa poliittisissa ryhmissä – EPP, sosialidemokraatit, liberaalit, vihreät – liittovaltiolinja on voitolla. EPP kuitenkin seuraa vielä Saksan linjaa eikä ole lähtenyt yhteisvastuullisten eurobondien kannattajaksi, mutta pelkään paineiden kasvavan, mikäli vihreät ja demarit voittavat Saksan seuraavat vaalit.

Rajalinjat EPP:ssa menevät usein siten, että talousvaikeuksissa olevien maiden edustajat haluavat paremmin asiansa hoitaneet maat maksamaan heidän laskujaan. Suomen linja on usein Hollannin, Saksan, Ruotsin ja muiden nettomaksajien kanssa yhteinen.

Tämä näkyi erityisen hyvin tämän viikon äänestyksessä lausunnosta ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”, jossa ehdotettiin yhteistä velanpurkurahastoa, yhteistä valtiovarainministeriä, eurobondeja, suurempaa yhteistä budjettia ja kaiken kaikkiaan todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin 2/3 oli valmis hyväksymään moisen linjan. EPP:ssä lähes koko Saksan delegaatio, useita ruotsalaisia, kaksi suomalaista ja tanskalainen meppi äänestimme vastaan.

Myös muissa yhteyksissä on ajettu EU:n budjetin kasvattamista, mikä sekin hivuttaa kohti tulonsiirtoliittovaltiota. Suomelle yli 700 miljoonan euron nettomaksajana se tietäisi lisää rahanmenoa. Karkeasti laskien, jos EU:n budjetti olisi 5% bkt:sta, suomalaisten nettomaksu olisi 5×700 eli 3500 miljoonaa euroa vuodessa. Toivoisin, että Suomessa tehtäisiin laskelmia ja rahallisia arvioita liittovaltion seurauksista kansantaloudellemme.

Juuri tästä yhteisen budjetin koosta tuleville vuosille 2014-2020 eli ns. rahoituskehyksien koosta on käyty tämän viikon kovin kädenvääntö. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.  Komission hölläkätiseen pohjaesitykseen nähden tämä säästölinja tarkoittaisi 130 mrd:n leikkauksia koko kehykseen, ja Suomelle yli 2 miljardin vuosittaisia säästöjä.

Osa suomalaismepeistä on yhtynyt nettosaajien kuoroon vaatimaan EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme.  Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta.  Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa mm. moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

Hyvät kuulijat,

Lopuksi vielä jälleen erittäin ajankohtaisiin Lähi-idän asioihin. Kun Israel vetäytyi Gazasta 2005 se toivoi, että armeijan tukikohtien ja israelilaisasutusten poistaminen johtaisi parempaan tulevaisuuteen niin israelilaisten kuin palestiinalaistenkin kannalta. Näin ei käynyt. Vaaleissa terroristijärjestö Hamas otti vallan Gazassa ja sen seurauksia olemme tälläkin viikolla todistaneet.

Kiihtyneet raketti-iskut ja erityisesti raakalaismainen pommihyökkäys bussiin Tel Avivissa ovat kääntäneet – harvinaista kyllä – kansainvälisen yhteisön sympatioita Israelin puolelle. Keskiviikkona saatiin aikaan kaivattu tulitauko.

Viime maanantaina EU:n ulkoministerit totesivat, että EU voimakkaasti tuomitsee raketti-iskut Gazasta Israeliin. Kannanotossa todetaan, ettei ole mitään oikeutusta kohdistaa iskuja viattomiin siviileihin. Israelilla on oikeus suojella väestöään tällaisilta hyökkäyksiltä, mutta sen on toimittava kohtuullisesti ja varmistettava aina siviilien suojelu. Parlamentin kannanotto noudatteli neuvoston linjaa, paitsi viime hetkellä sisään ujutetun lauseen osalta, jossa toivottiin kannatusta palestiinalaisten YK-hakemukselle.

Vaikka EU:n ja Israelin tämänhetkisiä suhteita kuvataan Euroopan ulkosuhdehallinnosta hyviksi ja dynaamisiksi, ovat ne rakentuneet pitkälti riippuvaisiksi edistyksestä Lähi-idän rauhanprosessissa. Tämä konsepti on ongelmallinen siksi, että rauhan ja kahden valtion mallin edistyminen ei ole kiinni yksin Israelista. Nimenomaan palestiinalaiset ovat pysytelleet poissa neuvotteluista ja keskittyvät edistämään asiaansa mm. YK:n yleiskokouksen kautta. Ashtonin aktiivisuudesta huolimatta EU on edelleen Lähi-idän kvartetin toiminnassa pitkälti sivustakatsojan roolissa.

Viime kuussa Euroopan parlamentti antoi vihdoin kahden vuoden vetkuttelun jälkeen suostumuksensa EU:n ja Israelin välisen kumppanuussopimuksen lisäpöytäkirjan eli ns. ACAA-sopimuksen hyväksymiselle. EU-Israel -suhteiden kannalta tämä oli positiivista. Sopimuksella helpotetaan israelilaisten lääketuotteiden pääsyä EU:n markkinoille. Eurooppalaiset potilaat ovat nimenomaan ne, jotka tässä voittavat, kun korkeatasoiset israelilaiset lääketuotteet ovat paremmin heidän ulottuvillaan. Itse toivon, että voisimme useammallakin alalla tehdä yhä enemmän yhteistyötä EU:n ja Israelin välillä, koska tämä todella hyödyttäisi molempia osapuolia.

Hyvät ystävät,

Myös mediassa on ollut näkyvissä edes hivenen tasapuolisempaa uutisointia ja syvempää ymmärrystä alueen kokonaistilanteelle. Tästä mainio esimerkki Aamulehden pääkirjoituksesta otsikolla ”Israel on väärä vihollinen”. Pääkirjoittaja kysyy: ”Mitä arabivaltiot ovat voittaneet sillä, etteivät ne tunnustaneet Israelin valtiota vuonna 1948, vaan ottivat sen päävihollisekseen, jonka halusivat hävittää maan päältä? Arabivaltiot ovat hukuttaneet satoja miljardeja sotimiseen Israelia vastaan. Entä jos ne olisivatkin tunnustaneet Israelin olemassaolon ja käyttäneet sotimisesta säästyneet varat väestön koulutukseen, terveydenhuoltoon ja infrastruktuurin rakentamiseen?”

Euroopan unioni ja sen jäsenmaat ovat usean viime vuoden aikana olleet Palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja. Yli 60% Palestiinan taloudesta rahoitetaan edelleen ulkomaisen avun kautta. Valitettavasti raha ei ole mennyt Palestiinan talouden ja teollisuuden kehittämiseen. Tehokasta rahojenkäytön seurantaa ei ole.

Palestiinalaisten ihmisoikeuksien suurin loukkaaja ei ole Israelin hallitus tai armeija eivätkä siirtokuntalaiset – vaikka epäilemättä näiden toiminnassa on korjattavaa – vaan heidän oma hallintonsa. Se loukkaa kansansa ihmisoikeuksia jatkuvasti mielivaltaisilla pidätyksillä, kidutuksella, mielipiteen- ja uskonnonvapauden loukkauksilla ja naisten ja lasten aseman polkemisella.

Todettakoon, että merkittävän juutalaisvähemmistön ohella noin 5% prosenttia Länsirannan ja Gazan asukkaista on arabikristittyjä. Monet heistä ovat jo lähteneet kotiseudultaan, aivan kuten monista muistakin islamilaistuneissa Lähi-idän maista.

Rahoittajamaat ovat epäonnistuneet siinä, että he olisivat avun saamisen ehtona edellyttäneet Palestiinalaishallinnolta todellista sitoutumista ihmisoikeuksien kunnioittamiseen alueellaan. Tähän tulee saada muutos. Palestiinalaisilla on oikeus tulla suojelluiksi korruptiolta ja omien johtajiensa väärinkäytöksiltä. EU:n veronmaksajien on saatava tieto siitä, miten heidän varjojaan käytetään.