Joulukuun Eurooppa-neuvostossa lyödään kovat rätingit pöytään. Valtionpäämiehet jatkavat tuolloin viime kesänä alkanutta keskustelua talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Silloin vielä visioitiin pehmein sanamuodoin yhdennetyistä rahoitus-, finanssi- ja talouspoliittisista kehyksistä ja demokraattisen hyväksyttävyyden lisäämisestä. Nyt komission tuo keskusteluun samaan nelijakoon perustuvan oman suunnitelmansa, jota kai parhaiten voisi kuvata ”askelmerkeiksi liittovaltioon”.

Komission esitys sisältää osin jo toteutettuja tai työn alla olevia esityksiä kuten rahoituskehykseen kuuluvan pankkiunionin kriisi – ja talletussuojarahastoineen ja finanssipolitiikan puolella budjettikuria tiukentavat esitykset. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan euromaille halutaan pidemmällä tähtäimellä yhteinen valtiovarainministeriö ja –ministeri, velanpurkurahasto ja yhteisvastuulliset velkakirjat eli eurobondit. Lisäksi komissio haluaa euroalueen budjetin, josta kriisimaita päästään tukemaan. Samoin komissio edelleenkin ohjeistaa tiukemmin kansallista taloudenpitoa ”tiiviimmällä yhteistyöllä myös verotuksessa ja työmarkkinakysymyksissä”.

Euroopan parlamentti antoi asiaan kantansa marraskuun istunnossa lausunnossaan ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”. Kaikkien komission esittämien elementtien lisäksi parlamentin kannassa vielä todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin valtaosa oli valmis hyväksymään moisen linjan. Meissä esityksiä vastaan äänestäneissä enemmistö oli ns. nettomaksajamaiden edustajia kuten saksalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Eikä ihme, sillä lähes kaikki komission esitykset perustuvat joko yhteisen velan tai budjetin kasvattamiseen. Pientä huojennusta tuo se, että monet näistä esityksistä vaativat toteutuakseen perussopimusten muuttamista.

Tämänkin hetken kovin kädenvääntö käydään yhteisestä talouspolitiikasta eli EU:n rahoituskehyksien koosta tuleville vuosille 2014-2020. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.

Suomalaisessakin keskustelussa osa äänenpainoista vaatii EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme. Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta. Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa esimerkiksi moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.