Usein sanotaan yleisurheilun olevan Suomen kansan lempilapsi, ja siksi kai meitä tuhansia ”lapsenlikkoja” on tälläkin viikolla istunut TV-vastaanottimien äärellä Moskovan kisoja seuraamassa. Laji koukuttaa, sillä se tarjoaa paitsi kutkuttavia kilpailutilanteita ja taktikointia myös vertailukelpoista tilastointia vuodesta toiseen. Säännöt ja välineiden mitat ja painot ovat konservatiivisessa lajissa muuttuneet hämmästyttävän vähän sadankin vuoden perspektiivillä. Lisäksi yleisurheilu on maailman harrastetuimpia urheilumuotoja, globaalisti levinnyt ja siinä pärjätään niin savimaja- kuin yliopistotaustoilla. Lajin sisällä lajikirjo taas tarjoaa menestymisen mahdollisuutta yhtälailla pitkälle ja pätkälle samoin kuin rotevalle ja ruipelollekin.

Suomen joukkue on historiallisen pieni, eikä siltä keihäsmiehiä lukuun ottamatta mitaleja odotella. Lajiniilona jaksan silti innostua henkilökohtaisista ennätyksistä, venymisistä ja kauden parhaista, vaikkei niitäkään hetkiä ole vielä juuri ollut. Joukkueesta puuttuu lisäksi muutama kisarajan liian myöhään rikkonut. Väkisinkin pohtii, missä on vikaa.

Ei mielellään haluaisi lukeutua niiden entisten urheilijoiden joukkoon, jotka mennen tullen ja palatessa arvioivat nykyurheilijat lahjattomiksi ja/tai laiskoiksi. Lajeistakaan uskaltautuu arvioimaan lähinnä kestävyyspuolta. Kestävyysurheilu kun on yksinkertaista – ei kuitenkaan yksinkertaisten urheilua. Se ei vaadi paljon välineitä tai erikoisia suorituspaikkoja, paitsi välillä pitävää pohjaa tossun alle. Asennepuolella laji vaatii ehkä sitäkin enemmän. Toisaalta juoksuun ja kävelyyn yleensä kasvetaan sisälle ja asenne esimerkiksi kilometrejä kohtaan kasvaa matkan varrella.

Sivusta seuranneena tuntuu, että edelleen urheilijoiden perusasioiden kuntoon saattamisessa on tekemistä. Pitäisi olla jonkinlainen taloudellinen mahdollisuus urheilla ja valmentaa, saada hierontaa ja fysioterapiaa silloin kuin tarvitsee sekä päästä pikaisesti asiantuntevalle lääkärille, jos vaivoja ilmenee. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta moni tietää, että se ei ole sitä.

Lähimenneisyydestä Jukka Keskisalon ura on hyvä esimerkki siitä, miten hiuksen hieno ero on menestyksen ja uran loppumisen välillä; joskin mies meinaa vielä ainakin Ruotsi-otteluun naapureiden kiusaksi kuntoutua. Monta lahjakkuutta on varmasti menetetty silloin, kun vammat jatkuvat, ja sitä myöden valmennustuki pienenee, ja taloudellinen pohja murenee eikä enää mahdollista urheiluun satsaamista. Tänä kesänä kävelijä Antti Kempas ripusti tossut naulaan näistä syistä.

Nuoren urheilijan kohdalla paikallaan polkeva tuloskehitys – jos syynä eivät ole vammat – ei ole normaalia ja on henkisesti erittäin turhauttavaa. Vammakierre vaatii myös rehellistä analyysiä. Urheilijalla on vain yksi ura, ja siksi mielestäni useamman olisi uskallettava hakea uudenlaisia harjoituksia, erilaisia ärsykkeitä ja rytminvaihdosta koko touhuun. Joskus se voi vaatia valmentajan vaihdosta tai ainakin ulkopuolista silmäparia näkemään urautuminen. Näiden analyysien aika on syksyllä, nyt jännätään kisat loppuun asti!