Suomen kausi EU:n neuvoston puheenjohtajavaltiona sijoittuu vuoden 2019 viimeisen 6 kk:n ajalle. Pestistä on tulossa monella tapaa mielenkiintoinen eikä haasteita puutu.

Suomen on ensinnäkin saatava oma hallitus kasaan pikapikaa huhtikuun vaalien jälkeen. Toisekseen vasta Euroopan parlamentin toukokuisten vaalien jälkeen päästään kesä-heinäkuussa kasaamaan komissiota, jonka lopullinen hyväksyminen on aiemminkin venynyt syksyyn saakka. Toimielimet päättävät vasta uusissa kokoonpanoissaan tavoitteistaan, jotka ohjaavat EU:n toimintaa seuraaviin vuoden 2024 vaaleihin asti.

Toki töitä ei tule puuttumaan siihenkään saakka, sillä paljon on ns. siirtyvää agendaa eli edelliseltä puheenjohtajamaalta keskeneräisiksi jääneitä asioita. Suomi muodostaa yhdessä meitä edeltävän puheenjohtajamaan Romanian ja meitä seuraavan Kroatian kanssa puheenjohtajatrion, jonka yhteisen trio-ohjelma hyväksytään joulukuussa 2018 Eurooppa-neuvoston strategisen ohjelman 2014 – 2019 pohjalta.

Tällä hetkellä näyttää, että esimerkiksi monivuotisia rahoituskehysneuvotteluita ei saada valmiiksi, vaan erittäin suuri ja vaativa asiakokonaisuus saattaa olla vielä Suomen kauden päänsärky. Myös Brexit-neuvotteluiden takarajoja ollaan poliittisesti venyttämässä, jotta edes jonkinmoinen erosopimus saadaan aikaan.

Jokaisen puheenjohtajuusmaan tarkasti suunnitellun ohjelman voi totaalisesti sotkea ennalta odottamaton kriisi. Sellaiseksi veikataan jo nyt Italian venkoilua yhteisesti sovitun kasvu- ja vakaussopimuksen budjettikurin kanssa. Entä jos ennestään jättiveloissa olevan Italian luotto menee, ja pankit ovat pelättyäkin huonommassa kunnossa. Italian kaatumiseen eivät nykyiset tukipakettirakenteet enää riitä. Silloin varmasti oikeasti pitäisi miettiä liiran palauttamista vaihtoehtona koko euron kaatumiselle.

Suomen omien kansallisten tavoitteiden määrittämiseen ei siis juuri aikaa jää, ja niinpä nykyisen eduskunnan toimesta asetettiin työryhmä kokoamaan eduskuntaryhmien näkemyksiä EU-puheenjohtajuuden ohjelmaksi.

Konsensus-hengessä yritimme löytää kansallisesti tärkeitä aiheita, joita voitaisiin myöhemmin sisällyttää koko unionin tavoitteisiin, kuten aikoinaan kävi Suomen ajaman Pohjoisen ulottuvuuden politiikan osalta. Parlamentaarisesti valmisteltua kahdeksan sivuista paperia koottiin ”buffet-pöytä” ajatuksella; jospa tuleva hallitus siitä jotakin itselleen noukkii. Melkoinen noutopöytä kolmen otsakkeen alle kasatusta esityksestä lopulta tuli.

Kansalaiset keskiöön –otsakkeen alle saatiin niin talouspolitiikkaa, osaamista ja koulutusta, sosiaalista yhteenkuuluvuutta, veronkierron estoa kuin vielä maahanmuuttoakin. Ilmastopolitiikan alle tulivat puolestaan meille tärkeät bio- ja kiertotalous. Vahvempi Eurooppa sai sisällökseen monenkeskisten järjestelmien puolustamisen, arktisen politiikan ja kaupan ja kehityksen kysymykset.

Onneksi ryhmässä oli myös aimoannos realismia. Tunnustimme sen, että suuri joukko puheenjohtajuuskauden ohjelmasta tulee myös muiden prioriteeteista, ja niiden yhteensovittamisesta. Onnistuneena puheenjohtajamaana pidetään sitä, joka onnistuu pragmaattisesti löytämään toimivia kompromisseja, joihin kaikki ovat kuitenkin lopulta vähän tyytymättömiä.

Mitä puheenjohtajuuskaudesta sitten jää mieleen? Hyvä testata, moniko muistaa Suomen edellisen puheenjohtajuuskauden tärkeimmät päätökset; juuri ja juuri vast’ikään puheenjohtajana olleen Viron digitaaliagenda saattaa jollakin olla mielessä.

Omalla 5-vuotiskaudellani meppinä Euroopan parlamentissa ehdin näkemään 10 puheenjohtajuuskautta. Lähes jokainen puheenjohtajamaa jakoi pestinsä muistoksi räikeän mainoskravatin ja –huivin. Vähän kyyniseksi lopuksi voi tältä pohjalta voi todeta, että vain Irlannin puheenjohtajuus jäi mieleen. He sentään jakoivat kunnollisen kudotun villakaulahuivin, josta me skandinaavit olimme tyytyväisiä ja italialaiset pyörittelivät päätään!