Viime päivät olemme käyneet keskustelua vanhustenhoidon tilasta Suomessa. Vihdoinkin – sillä omaisten ja hoitajien kautta tulleet viestit vakavista ongelmista ja laiminlyönneistä hoivayksiköissä eivät ole uusia. Viime kesänä olin useaan otteeseen toreilla keräämässä allekirjoituksia vanhusasianvaltuutetun kansalaisaloitteeseen, ja moni tuli purkamaa huoliaan läheistensä hoivan laadusta niin palvelutaloissa kuin kotihoidossa.

Epäkohtien korjaamiseen tarvitaan varmasti lisää resursseja, hoitajamitoituksen nostoa, parempaa valvontaa ja sanktioita laiminlyönneistä. Nämä ovat sinällään tärkeitä vanhustenhoidon raameja, mutta itsessään eivät vielä takaa hoidon laatua. Viime syksynä nostimme KD:n omassa senioripoliittisessa ohjelmassa keskiöön neljän takuun mallin vanhustenhoidon laadun varmistamiseksi.

Jokaiselle ikäihmiselle asuipa sitten kotona tai hoivayksikössä kuuluu ulkoilutakuu, ruokailutakuu, hygieniatakuu ja yhteisötakuu. Ulkoilutakuu merkitsee, että vanhus pääsee ulkoilemaan vähintään kahtena kertana viikossa. Meillä direktiiveillä varmistetaan tuotantoeläinten riittävä ulkoilu, mutta moni vanhus on eristettynä neljän seinän sisällä vailla liikkumismahdollisuuksia.
Kaikille annetaan ruokailutakuu, eli mahdollisuus syödä rauhassa ja saada tarvittaessa apua syömiseen. Muistisairaiden kohdalla lautaselle jäänyt ruoka ei välttämättä kerro huonosta ruokahalusta; vaan siitä, ettei kenelläkään ole aikaa muistuttaa ruokailusta. Kuihtuvat vanhukset ovat kuormitettujen hoivakotien arkea. Jokaiselle taataan mahdollisuus myös pesuun ja puhtauteen, eikä hygieniatuotteista saa säästää.

Yhteisötakuu tarkoittaa vanhuksen sosiaalisten suhteiden tukemista. Suomalainen kummallisuus on, että ikänsä myötä-ja vastamäet yhdessä taivaltaneet pariskunnat erotetaan viimeisiksi elinvuosiksi. Pitäisikö vihkikaavakin muuttaa muotoon ”kunnes kuolema tai virkamies meidät erottaa”? Ei, vaan puolisoilla, jotka ovat yhtä aikaa palveluasumisen tai tehostetun palveluasumisen tarpeessa, tulee olla oikeus niin halutessaan asua yhdessä, vaikka heidän kuntonsa edellyttäisi eritasoista hoivan tarvetta.

Yhteisötakuu on myös läheisten osallisuutta. Monesti hoivayksikköön siirtyneiden vanhusten omaiset kokevat, että heidät sivuutetaan läheisten hoitoa koskevissa päätöksissä, ja salassapitosääntöihin vedoten kysymykset ja näkemykset sivuutetaan. Useat omaiset ovat hoitaneet vuosikausia läheisensä asioita ennen laitostasoista hoitoa, joten heillä saattaa läheisestään arvokasta tietoa. Heidät kannattaa siksi nähdä voimavarana ja heitä kannattaa kuunnella toteuttaessa hoitoa sekä tehdessä hoitopäätöksiä ja hoito- ja palvelusuunnitelmia silloin, kun se on ikääntyneen edun mukaista.

Hoidon laatu mitataan näissä arkisissa neljän takuun asioissa, joihin jokaisella tulee olla oikeus. Vanhusten elämän laadun toteutuminen parantaa myös hoitotyön mielekkyyttä. Moni hoitaja on hakeutunut pois alalta, kun on todennut, että kiireen vuoksi joutuu jatkuvasti tinkimään hyvästä hoidosta eikä aikaa vanhuksen kohtaamiseen ja keskusteluun jää. Ala menettää kiihtyvässä määrin työntekijöitään, ellei hoidossa pysty toteuttamaan hoitotyön hyvää laatua.

Vanhustenhoiva-keskustelussa ei pidä myöskään unohtaa kotona asuvia ja omaishoitajia. Koti on usein vanhukselle mieluisin ja paras paikka asua silloin, kun tarvittavat palvelut ja tuki tarjotaan kotiin. Jos tarvittavaa tukea ei kotiin ole saatavissa, tai se on hinnoiteltu ikäihmisen ulottumattomiin, omasta kodista voi tulla turvaton ja pelottava paikka. Ensi hallituksen tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, että pienituloisilla eläkeläisillä on mahdollisuus saada riittävästi apua kotona pärjäämiseen. Asiakasmaksuja tulee kohtuullistaa ja ne tulisi saada maksukaton alaisiksi kuten terveydenhuollon maksut. Kotihoidon palveluissa tarvitaan myös aikaa inhimilliseen kohtaamiseen ja mahdollisuuksien mukaan samojen tuttujen työntekijöiden pidempiaikaisiin asiakassuhteisiin. Omaishoitajien työtä tulee tukea paremmin ja jaksamisessa tukipalvelut ja vapaapäivien mahdollistaminen ovat avainasemassa.

Niin, miten kävi sille kansalaisaloitteelle vanhusasiainvaltuutetusta? Viime kesänä tuo kansalaisaloite ei saanut juurikaan muiden puolueiden puolelta tukea. Lokakuun alkuun mennessä keräyksessä mukana olleet kansalaisaktiivit ja vanhus- ja hoitajajärjestöt ehtivät kerätä kansalaisaloitteeseen 42000 allekirjoitusta, joten eduskuntaan asti aloite ei päätynyt. Tuntuu hieman surkuhupaiselta, että nyt useiden puolueiden edustajat ovat heränneet ehdottamaan vanhusasiainvaltuutetun viran perustamista Suomeen.

Luulen, että nämä viime aikojen tapahtumat ovat herättäneet ymmärryksen, miksi tarvitaan ikäihmisten oikeuksien itsenäinen ja riippumaton puolustaja. Henkilö, joka valvoo vanhusten oikeuksien toteutumista, seuraa vanhustenhoidon tilan kehittymistä sekä raportoi näistä suoraan eduskunnalle. Haluan uskoa, että tulevissa hallitusneuvotteluissa asiasta vallitsee yhteisymmärrys ja viran perustaminen saadaan seuraavaan hallitusohjelmaan.

Mutta vielä tärkeämpää kuin uuden edunvalvontaviran perustaminen, on kuitenkin se, mitä me kaikki voimme tehdä arjessamme vanhusten hyväksi. Emme voi jatkossa jättää isoa osaa väestöstämme turvapuhelimien tai ateria-automaattien varaan. Liian usein Juha Tapion laulun sanat ovat totta: ”Iltauutiset ja säätä, kello käy jo yhdeksää, viime vierailusta viikko, koskahan ne kerkiää”. Ihminen tarvitsee aina myös toista ihmistä, kuuntelijaa, myötäeläjää ja läheisyyden tuomaa turvaa. Suomi, johon ikäihminen voi luottaa, tarvitsee meidän jokaisen lähimmäisen silmiä.