Suomen rahapelimonopoli, jota valtionyhtiö Veikkaus pyörittää, on joutunut myrskyn silmään. Rahapelaamisen yksinoikeutta ei tällä kertaa uhkaa EU, jota takavuosina pidettiin palveluiden ja tavaroiden vapaan liikkuvuuden nimissä erilaisten kansallisten monopolien innokkaimpana alas ajajana.

”Se ei ole mitä tahansa bisnestä!” jyrisi nykyinen brexit-pääneuvottelija Michel Barnier toimiessaan sisämarkkina- ja palvelukomissaarina vuosina 2009–2014.

Tuolloin komissio linjasi, että monopolilla on oikeutuksensa, jos jäsenvaltio katsoo sen olevan tehokkain tapa rahapelaamiseen liittyvien riskien ja haittojen torjunnassa.

Tärkeintä on, että valittu järjestelmä estää rahanpesun ja terrorismin rahoituksen ja toimii rahapeliongelmien ehkäisyssä ja peliongelmaisten auttamisessa.

Se, että valtion rahapelimonopoli tuottaa siinä sivussa yhteiskunnalle yleishyödylliseen toimintaan varoja, ei koskaan ole ollut sen oikeutuksen perusta EU-kontekstissa.

Kesän kohu nousi Veikkauksen kehnosta mainonnasta, jonka voisi jopa tulkita vähätelleen peliongelmaisten ahdinkoa.
Taustalla on kuitenkin epäonnista mainoskampanjaa isompi haaste. Ulkomainen laiton nettipelaaminen lisääntyy koko ajan. Veikkaus taistelee markkinaosuuksistaan yhä voimakkaammalla mainonnallaan ja lisäämällä peliautomaatteja.
Saman aikaan peliongelmaisten määrä kasvaa, ja vieläpä erityisesti pienituloisten ja monien elämänhallinnan ongelmien kanssa kamppailevien joukossa.

Tässä tilanteessa on monenlaisella motiivilla huutelijoita, joiden mukaan rahapelimonopoli on tiensä päässä.
Peliriippuvaisten ahdinko ei oikeasti liikuta sen paremmin ulkomaisia peliyhtiöitä kuin omista voitoistaan kiinnostuneita ammattipelaajia puhumattakaan rahanpesumahdollisuuksia tähyävistä rikollisista.

Rahapelimarkkinoiden vapauttaminen tarkoittaisi voittojen yksityistämistä ulkomaisille peliyhtiöille ja kasvavien haittojen jäämistä veronmaksajien kontolle.

Ruotsin mallin mukaista lisenssijärjestelmää on myös esitetty ratkaisuksi. Siinä yhtiöt maksavat peliveroa tai vastaavaa maksua oikeudestaan toimia maan markkinoilla. Selvää on, että lisääntynyt tarjonta kasvattaa aggressiivista mainontaa, pelaamista ja siten haittoja. Markkinoille tuodaan myös pelejä, jotka ovat yhä koukuttavampia ja houkuttelevat pelaamaan enemmän. Samalla valvonnan resursseja on kasvatettava, jotta lisenssin noudattamisen ehtoja voidaan valvoa.

Rahapelaamisen riskit ja haitat eivät siis katoa järjestelmää muuttamalla vaan entistä vastuullisemmalla toiminnalla. Pakollinen tunnistautuminen ja rajat pelattuihin summiin ja kellon aikoihin ovat hyvä alku peliongelmien paremmassa ehkäisyssä.
Ulkomaisten peliyhtiöiden laittoman markkinoinnin hillitsemiseksi ei ole tehty tarpeeksi, vaikka Euroopassa on maita, jotka blokkaavat luvattomien nettiyhtiöiden toiminnan.

Peliautomaattien määrää ja sijoittelua on myös harkittava uudelleen; tarvittaessa ne on siirrettävä kaupoista ja huoltoasemilta erillisiin, valvottuihin pelitiloihin.

Suuri osa peliongelmaisia auttavaan Peluuriin yhteyttä ottavista on juuri ”yksikätisten rosvojen” uhreja.
Peliongelmaisten auttaminen ja peliaddiktion ehkäisy tarvitsevat myös enemmän resursseja ja tutkimustietoa. Jo nyt tiedetään koko joukko tekijöitä, muun muassa värit, valot, voittojen rytmitys, jotka lisäävät pelaamista ja pelien koukuttavuutta. Vastuullinen toimija ei tarjoa niitä.

Juuri tällaisiin rajanvetoihin tarvitaan toimintansa uudelleen aloittavaa Veikkauksen eettistä neuvostoa, jonka toiminnassa itsellänikin oli vuosia sitten mahdollisuus olla mukana.
Vastuullisuus tarkoittaa tälläkin toimialalla ennen kaikkea heikoimmassa asemassa olevien ihmisryhmien suojelua ja haittojen rajaamista.