Kuntatalous on kriisissä lähes joka puolella Suomea. Vaikeuksissa eivät ole vain totutusti pienet ja keskisuuret kunnat, vaan myös maakuntien keskuskaupungit ja kasvukeskukset Helsinkiä lukuun ottamatta. Alijäämät huitelevat kymmenissä miljoonissa, ja monissa kaupungeissa on aloitettu yt-neuvottelut. Irtisanomisuhan alla on myös sote-henkilöstöä tilanteessa, jossa ihmetellään, mistä hoitajia ylipäätään on tarkoitus saada kaavailtua sitovaa henkilöstömitoitusta toteuttamaan. Puhumattakaan siihen tarvittavan rahan puutteesta kunnissa.

Osa kuntien alijäämästä selittyy verokortti- ja tulorekisteriuudistuksella ja verotulojen ns. rytmihäiriöllä. Vaikka vuosittaisen satunnaisvaihtelun poistaisikin, kokonaiskuva on synkkä. Kaikkiaan 190 kuntakonsernia tekee alijäämäisen tilinpäätöksen ja 88 kuntaa hakee talousongelmiensa vuoksi harkinnanvaraista valtionosuutta.

Sote-uudistuksen edelleen viivästyminen on sekoittanut kuntien pasmat. Siirtymistä ennakoineet ovat alibudjetoineet menonsa ja/tai epätoivon vimmalla investoineet omiin yksiköihin peläten – ihan syystä – maakuntauudistuksen vievän lähipalvelut.
Hallitus ei saa jättää kuntia ahdinkoon. Kuntien harteille ei pidä säätää uusia velvoitteita, edes hoitajamitoitusta, ilman riittäviä valtionosuuksia ja soten aikataulusta on tultava selkoa. Kunnissa on myös tehtävä valintoja. Mihin kaikkeen hupenevat verotulot tulevaisuudessa riittävät, kun väki vähenee ja ikääntyy ja hoivamenot kasvavat. Paine kuntien omiin sopeutustoimiin ja veroprosenttien korotuksiin lähivuosina on tuntuva.

Monissa kunnissa on laskettu erilaisten elinvoima- ja työllisyyshankkeiden varaan. Niin pitääkin, mutta samaan aikaan väestökehitys syö pohjaa hienoimmiltakin strategioilta. Viidennes Suomen kunnista on tilanteessa, jossa lapsia syntyy alle 20 vuodessa. Voidaanko alueiden kehitystä enää kääntää tai edes hidastaa?

Kaupungistumista on pidetty globaalina, vääjäämättömänä kehityskulkuna. Nyt kuitenkin sekä maailmalla että Suomessa ihmisillä näyttäisi olevan uudenlaista kaipuuta pienempiin yhteisöihin, pois suurkaupunkien kalliista ja ahtaasta asumisesta. Ylen tuoreen kyselyn mukaan lähes 60 prosenttia suomalaisista toivoo valtion suitsivan kaupungistumista, ja lähes 80 prosenttia haluaa koko maan pysyvän asuttuna.

Kuntien viisas ja ennakoiva asuntopolitiikka, kaavoitus ja hyvät peruspalvelut luovat edellytyksiä viihtyisälle ja houkuttelevalle asuinympäristölle. Ilman työpaikkoja ei vetovoimaa ole, joten yrittämisen edellytyksiä on myös tuettava. Seudullisesti tarvitaan yhteistyötä monipuolisen koulutustarjonnan ja yritysten työvoimatarpeen huomioimisessa. Kolmannen sektorin kanssa pystytään huolehtimaan harrastus- ja virkistysmahdollisuuksista. Ikäihmiset ovat monen kunnan voimavara jo nyt; aktiivisia vapaaehtoistoimijoita, jotka ovat korvaamattomia paikallisessa kulttuuri- ja harrastustoiminnassa.

Tutkimusten mukaan lähes joka kolmas haaveilee asuvansa haja-asutusalueella, kun taas kaupunkien keskustaan haluaa asumaan vain joka kymmenes. Kuitenkin suurten kaupunkien politiikka pyrkii yhä tiiviimpään rakentamiseen ja keskittämiseen, ja viime aikoina on ollut muodikasta perustella tätäkin ilmasto- ja ympäristösyillä. Aalto-yliopiston tutkimus osoitti, että ahtaan kaupunkiasumisen päästöt ovat kaikilla osa-alueilla suuremmat paitsi yksityisautoilussa. Joten aluekehityksen kelkan kääntämiselle löytyy niin tunne- kuin järkiperusteet. Se on eri asia, onko hallituksessa olevilla poliittisilla puolueilla halua vastata kansalaisten toiveisiin.