Ei koskaan enää

Holokaustin muistopäivää vietetään ympäri maailmaan 27.1, joka on Auschwitzin keskitysleirin vapautuspäivä. Olen itsekin päässyt vierailemaan juuri Auschwitzissa muistopäivän tilaisuuden yhteydessä. Tammikuussa seistessäni hyvissä talvisaappaissa ja untuvatakissani parinkymmenen asteen pakkasessa keskellä tuulista parakkikylää kylmä viima puhalsi sieluun saakka. Miten nälkiintyneet, pahoinpidellyt ja nöyryytetyt ihmiset ovat voineet selvitä näissä oloissa vaaterääsyissä ja monet avojaloin? Miten on voinut säilyttää järkensä kauhujen keskellä ihmisten polttamisesta tulevan tuhkan ja savun leijuessa ilmassa omaa vuoroa pelätessä?

On äärettömän arvokasta, etteivät kuolemanleirejä vapauttamaan tulleet joukot hävittäneet niitä, vaan esimerkiksi Puolan Auschwitz, Saksan Dachau ja Tsekin Theresiendstadt sekä monet muut ovat museoina avoinna ihmisille, jotka haluavat kohdata holokaustin historian konkreettisemmin kuin vain historian kirjojen lehdiltä. Etenkin Saksassa koululaisryhmät ovat tuttu näky monissa keskitysleirimuseoissa. Britannian sodan aikainen pääministeri Churchill ennusti oikein käskiessään, ettei keskitysleirejä todisteena hirmuteoista saa hävittää, sillä ”pian tulee ihmisiä, jotka väittävät, ettei tätä ole tapahtunut”.

Kun liittoutuneet vuonna 1945 etenivät ja saapuivat keskitysleireille, seurasivat sotakuvaajat mukana. Valtavasta kuvamateriaalista koottiin dokumentti natsien keskitysleireistä, jota käytettiin todistusaineistona sotaoikeudenkäynneissä. Vaikka leireiltä vapautuneita vankeja ja muita silminnäkijöitä oli tuhansittain, monet yrittivät ja yrittävät edelleen uskotella, ettei holokaustia ole koskaan tapahtunut. Historiaa tuntematon tai antisemitistisesti asennoitunut voi edelleen langeta holokaustin kieltäviin teorioihin.

Eurooppalaisista suhteellisen harva myöntää suhtautuvansa kielteisesti juutalaisiin, mutta vanhat antisemitistiset stereotypiat elävät sitkeästi. Samaan aikaan on hiipumassa eurooppalaisten tietämys juutalaisten joukkomurhasta toisen maailmansodan aikana.

Esimerkiksi Itävallassa holokausti on monelle kovin tuntematon asia. Viime kesänä julkistetussa kyselystä ilmeni, että suurin osa itävaltalaisista ei tiedä, että kuusi miljoonaa juutalaista murhattiin holokaustissa. Joka kymmenes arvioi, että holokaustissa tapettiin arviolta 100 000 juutalaista. Joka viides ei tiennyt, että Hitler oli kotoisin Itävallasta. Toisesta itävaltalaisesta, Adolf Eichmannista, tiesi puolet. Vajaa puolet ei osannut nimetä kotimaassaan toiminutta ja kovista oloistaan tunnettua Mauthausenin keskitysleiriä.

Paljosta saamme kiittää niitä holokaustin kokeneita, jotka ovat kirjeitten, muistelmien ja taiteen kautta jättäneet kuvauksiaan tuosta ajasta,  ja ovat pystyneet jakamaan traumaattisia kokemuksiaan tuosta ajasta.

Heihin kuuluvat mm. yli 90-vuotiaat Nachum ja Genya Manor’n, jotka ovat tehneet holokaustiin liittyvää valitustyötä vuosikymmenet.He tapasivat sodan aikana Schindlerin tehtaalla, rakastuivat ja lupasivat toisilleen mennä naimisiin, jos he selviytyisivät sodasta. Tuo ihme myös tapahtui. Kun he aikoinaan juhlivat 50-vuotishääpäiväänsä Oskar Schindlerin haudalla Jerusalemissa, mukana olivat heidän lapsensa ja lapsenlapsensa.

– Silloin minulle valkeni, että näissä kahdessa ruumiillistui juutalaisten Schindlerille antamaan sormukseen kaiverrettu Talmudista otettu teksti: ”Se, joka pelastaa yhden ihmishengen, pelastaa koko ihmiskunnan”, muisteli tuossa juhlahetkessä mukana ollut Yad Vashemin kansainvälisen koulutuksen johtaja Ephraim Kaye.

Oskar Schindler on nimetty yhdeksi vanhurskaista kansojen joukossa – niistä, jotka uskalsivat laittaa oman elämänsä likoon puolustaakseen lähimmäistensä ihmisarvoa ja elämää.

Hän pelasti holokaustin aikana 1300 juutalaista ottamalla heidät tehtaaseensa töihin. Tänä päivänä yksi katsotuimmista holokaust-elokuvista on tuosta kertova ”Schindlerin lista”, jonka ohjaajaa Steven Spielberg, joka itse koki nuoruudessaan perheensä nimittelyä ”törkyisiksi juutalaisiksi”.

Samoin hollantilaisen nuoren juutalaistytön Anne Frankin päiväkirja on käännetty jo yli 70 kielelle. Se on yksi maailman luetuimmista kirjoista ja epäilemättä myös tunnetuin natsien rikoksista kertova kirjallinen dokumentti. Lukija tutustuu läheisesti nuoreen Anneen, joka uskoo vielä ihmisessä olevaan hyvään ja toivoo vain pääsevänsä vielä joskus kouluun. Kuinka monen silmät tuo kirja ja myös pieni alituisesti ruuhkainen kotimuseo Amsterdamissa ovat avanneet.

Kirjailija John Boynen fiktiivisessä Poika raidallisessa pyjamassa -lastenromaanissa ja siitä tehdyssä elokuvassa keskitysleirin saksalaiskomentajan pojan ja leiriin suljetun juutalaispojan välille muodostuu tasavertainen ystävyys ympäristössä, jossa keskitysleirivangit muutoin on epäinhimillistetty. Yksi elokuvan sanomista on, että ihmiset voivat tulla toimeen ja ymmärtää toisiaan, jos heitä ei kannusteta vihaamaan. Lapsuuden viattomuudessa on toivoa, joka on inhimillisyyden kasvualusta.

Saamme olla kiitollisia myös näille lukuisten holokaustista kertovien kirjojen ja elokuvien kirjoittajille, ohjaajille ja tuottajille. Kertomus holokaustista koskettaa aivan eri tavoin, kun se tulee lähellemme tarinoina, olosuhteina ja kokemuksina, joihin voimme jotenkin yrittää eläytyä.

Keskitysleirimuseoissa tai taiteen kautta koettu matka holokaustin jäljillä synnyttää kysymyksiä siitä, kuinka natsismi saattoi laajentua ja kuinka kansanmurhasta tuli mahdollista. Meidän huolehdittava siitä, että holokausti ei unohdu eikä antisemitismi toteudu missään mittakaavassa. Lupauksemme edellyttää, että yhä uudet ikäluokat tulevat tietoiseksi joukkotuhosta.

Kommentteja kirjoituksesta (1)

  1. Saara sanoo:

    Kauniisti kirjoitat ja persuja tuet. Ei ole kaukana uusi holokausti jos ette silmiänne avaa.

Kommentoi kirjoitusta

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Time limit is exhausted. Please reload the CAPTCHA.