Alueiden tasapuolinen kehittäminen ja elinvoimaisen maaseudun turvaaminen on yksi tärkeimmistä tulevaisuuskysymyksistä Suomessa. Monet alueet ja kunnat ovat huolissaan alati etenevästä väestökadosta sekä voimistuvasta kaupungistumisesta ja alueiden eriytymisestä. Kasvukeskuksissa asuntojen hinnat karkaavat nuorten perheiden ulottumattomiin ja muualla hinnat ovat romahtaneet.

Muuttotappio ja alhainen syntyvyys aiheuttavat puolestaan palveluiden kuten lähikouluverkon ja terveysasemien karsimista, kauppojen ja postipalveluiden katoamista sekä viranomaispalveluiden keskittymistä entisestään. Lisäksi kunnallisverotuksen verotaakka on keikahtanut aivan ympäri. Ne kunnat nostavat eniten veroja, joissa väki vähenee ja ikääntyy ja verotulot pienenevät. Näin terveys- ja koulutus- ja tuloerot kasvavat. Suomi on jakaantumassa menestyviin ja menehtyviin muuttovoitto ja -tappioalueisiin.

Onko tämä näivettymisen kierre joku luonnonlaki? Eikö politikka mahda mitään? Istuva hallitus ei ainakaan ole ottanut tätä kehityksen kääntämistä kärkihankkeekseen. Hallitusohjelmassa puhutaan kauniita elinvoiman ja toimintakyvyn vaalimisesta koko Suomessa, mutta konkreettiset toimet ovat yksittäisiä ja vaatimattomia. Lisäksi tiukat ilmastotavoitteet maksatetaan lämmitys- ja liikennepolttoaineiden hinnankorotuksilla, jotka iskevät haja-asutusalueiden ihmisiin, yrityksiin ja elinvoimaan.

Alueellisen eriarvoistumisen tulee puuttua ja katsoa, mitä esimerkiksi muissa Pohjoismaissa on tehty. Naapurimaassamme Norjassa on luotu järjestelmä, jonka keinoin koko maa kyetään pitämään asuttuna ja syrjäisimmillä seuduilla on tarjolla palveluilta.

Siellä esimerkiksi vastavalmistunut voi saada opintovelkaansa anteeksi 2 600 euron arvosta vuosittain, jos hän muuttaa työskentelemään tietyille harvaan asutun maaseudun alueille. Sen lisäksi valtio myös maksaa kustannukset, jotka syntyvät uuteen asuinpaikkaan muuttamisesta. Vaihtoehdon houkuttelevuutta lisää myös se, että osassa Pohjois-Norjan alueista on matalampi veroprosentti ja sähkövero. Nämä kaksi porkkanaa ovat myös Ruotsissa käytössä. Norjassa yrityksiä lisäksi houkutellaan poistamalla näillä alueilla uusilta yrityksiltä työnantajamaksuja.

Suomessakin on luotava veto- ja pitovoimaa. Maaseutualueilla sijaitsee noin 30 prosenttia kaikista Manner-Suomen yrityksistä ja pk-yrityksistä. Kasvupotentiaalia on, mutta mm. sopivan työvoiman saatavuus rajoittaa monen yrityksen kasvua. Joten luodaan verohuojennusjärjestelmä harvaan asutulle alueelle työn perässä muuttavalle. Tämä ”syrjäseutuvähennys”, kuten muutkin verovähennykset, tulisi uudistaa valtion varoista maksettavaksi, sillä nykyisellään kunnat kärsivät vähennyksistä verotulojen pienentymisenä.

Entä ”syrjäseutulisä” helpottamaan julkisen puolen rekrytointia? Alueellistamista koskevaan lainsäädäntöön tulee ainakin kirjata tavoitteita, jotka edistävät niin paikkariippumattoman kuin monipaikkaisen työn kehittämistä. Tällä hetkellä ei ole nähtävissä hallitukselta strategista näkemystä ja tahtotilaa valtion alueellisesta toiminnasta. Jos joku valtion toiminto maakuntaan siirretäänkin, niin henkilöstön vastustukseen se toimivat komentoketjut omaavaa armeijaa lukuun ottamatta tuntuu kaatuvan.

Lisäksi tarvitaan nykyisten keinojen tehostamista kuten hyviä liikenneyhteyksiä, monipuolista alueellista koulutustarjontaa ja yritysten investointien tukemista ja takaamista.

Kaupungistuminen nähdään usein väistämättömänä kehityskulkuna, johon Suomenkin on lopulta alistuttava. Näin ei ole, vaan suunta on käännettävissä, jos poliittista tahtoa löytyy.