Kerrotaan kirkkoherrasta, joka ei sanonut pahaa sanaa kenestäkään. ”No pirusta et varmaan löydä mitään hyvää”, sanottiin kirkkoherralle. ”On se ainakin ahkera”, vastasi siihen kirkonmies.

Vanha kasku tuli mieleeni, kun pohdin koronakirousta. Kun hengissä selvitään, niin voiko tästä kriisistä poikia mitään hyvää? Ainakin sen huomion olen tehnyt, että kriisi on palauttanut monen perusasian arvostuksen, ja haastaa totuutena pidetyt ”vääjäämättömät” kehityskulut.

Esimerkiksi omavaraisuuden ja kotimaisen toimivan elintarvikeketjun arvostus on vihdoin huomattu. Vaikea uskoa, että siitä on vain muutama viikko, kun suomalaista maanviljelijää istutettiin niin ilmastosyyllisten kuin tukielättien penkillä. Poissa on myös narina vanhanaikaiseksi koetusta huoltovarmuusjärjestelmästä ja sen ylläpidon kustannuksista.

Toisaalta on huolestuttavaa huomata, että maatalouden kausityössä on oltu lähes ulkomaisen työvoiman varassa. Nyt on kaikki kivet käännettävä, jotta sato saadaan maahan ja aikanaan korjuuseen. Pellolle pitää saada niin koululaiset, opiskelijat, työttömät, turvapaikanhakijat kuin viime kädessä varusmiehet. Kun tästä päästään, niin maatalouden kannattavuusongelmat on ratkottava ja sosiaali- ja työttömyysturvan kannustinloukut purettava.

Otetaanpa myös globalisaatio tarkasteluun. Suomi vientivetoisena maana on varmasti hyötynyt avoimesta maailmankaupasta, jos vain pelisäännöt ovat olleet kaikille kutakuinkin samat. Onko kuitenkaan ollut yrityksille fiksua hajauttaa tuotantoketjun kannalta kriittinenkin komponenttivalmistus ympäri maailmaa? Yleensä tämä on tehty minkäpä muunkaan nimissä kuin halvemman hinnan, mistä nyt sitten maksetaan kallista laskua.

Osaamista ei pidä myöskään ulkoistaa. Terveysteknologia on kriisissä osoittautunut kriittiseksi alaksi, jonka digitaalisia palveluja, mallintamista, asiantuntijapalveluja ja laitevalmistusta nyt kaivataan. Suurin puute on tällä hetkellä koodareista, joita on nyt turha Intian Keralasta odotella.

Opetus lienee se, että vastaisuudessa on syytä huolehtia, että kotimaassakin löytyy alihankintaketjua ja tarvittavaa osaamista, johon tukeutua.

Entäs sitten kaupungistuminen ja keskittäminen? Korona ja vastaavan kaltaiset infektiotaudit leviävät erityisen tehokkaasti väkirikkaissa ja tiheään asutuissa kaupungeissa. Moni haikailee nyt maaseudun mökille pois epidemiakeskuksista. Maakunnissa ei ole kuitenkaan ylimääräistä tehohoitokapasiteettia, hyvä kun omille riittää, kuten Lapissa, joten pysytään kotona. Onneksi pahimmassa keskittämisvimmassa meiltä ei ole ehditty ajaa alas maakuntien yliopistoja, lukioita ja ammatillisia kouluja eikä kaikkia sairaaloitakaan. Toivottavasti nyt viimeisilläkin lamppu syttyy, miksi hajautettua palvelurakennetta sittenkin tarvitaan.

Etätyö sujuu osassa ammateista maakunnista käsin varsin mainiosti. Onko todellakaan välttämätöntä jatkossakaan ängetä kehäteiden aamuruuhkiin joka ikinen päivä, vai voisiko työpiste olla jatkossa metropolialueen ulkopuolella? Ilmastokin kiittäisi.
Mitenkäs sitten ajankäyttö ja perhe-elämä? Neulominen ja leipominen on hurjassa nousussa, kotikokit loihtivat parasta pöytään ja nikkarointi elättää rautakauppoja. Mummolle ja vaarille on soitettu tiheämpään kuin juhlapyhinä, naapuriapu kukoistaa.

Monessa perheessä on huomattu, että saman katon alla asuu ihan siedettävää porukkaa, johon tutustuminen on jäänyt vähemmälle mm. harrastusrumbaa pyörittäessä. Markkinatalous tarvitsee toki euronsa, mutta moni perhe on rajoitusten kautta huomannut yhteiset lautapelit ja pihanlaitot shoppailureissuja antoisimmiksi. Kriisi alleviivaa perheiden ja lähiyhteisöjen merkitystä. Kääntöpuoli on perhekriisien kärjistyminen. Ei unohdeta, että alkoholi ja perheväkivalta tappavat tänäkin vuonna enemmän kuin korona kovimmissakaan skenaarioissa.