Koronakriisin hellittämisen on voinut päätellä paitsi THL:n tilastoista, myös uutisotsikoista. Kuolemanvaaran väistyessä keskiössä ovat Eskimo-puikot, Uncle Ben´sit, sukupuolittuneet ammattinimikkeet ja onnettomasti siteeratut kirjallisuusviitteet seitsemänkymmenen vuoden takaa.

Joidenkin mielestä loukkaamattomuuden ajan hengen nimissä kaikista sukupuolittuneista sanoista kuten tyttö, poika, mies, nainen, äiti ja isä tulisi luopua ja puhua vain henkilöistä ja vanhemmista.

Vihapuhekäräjiä viritellään Raamattu-siteerauksista ja Mannerheimin patsasta vaaditaan syrjään ”tiedostavimman” nuorison taholta.

Lieneekö sitten ollut enemmän vai vähemmän tiedostavaa nuorisoa, joka katsoi asiakseen väkivallan ja kivien heittelyn suomalaista poliisia kohti purkaakseen kiukkua amerikkalaisen poliisin väärinkäytöksistä. Siinä taisi myös mennä sivullisten omaisuutta paloiksi samassa rytäkässä.

Joissakin maissa patsaita on kaadettu ja elokuviin ja kirjoihin laitettu varoitustekstejä sisällön sopimattomuudesta tämän päivän normeihin.

Eipä ihme, että monella on tullut mieleen orwellilainen dystopia-yhteiskunta, jossa ”jokainen kirja on kirjoitettu uudestaan, jokainen taulu maalattu uudestaan, jokainen patsas, katu ja rakennus nimetty uudestaan, jokainen ajankohta muutettu toiseksi. Historia on pysähtynyt”

Ihmiskunnan historia on täynnä käsittämättömiä raakuuksia ja julmuuksia, orjuutta ja hyväksikäyttöä, sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Häviävätkö ne, jos alamme sensuroimaan tämän päivän normistolla tapahtunutta? Eikö juuri historian säilyttäminen ja tunteminen ole paras tapa edes yrittää estää sitä toistamasta itseään?

Onko nykyihminen niin sivistymätön, että hän ei ilman varoitustekstejä ymmärrä Tuulen viemää -elokuvan kertovan Yhdysvaltojen sisällissodasta ja sen ajan orjuudesta juurikin menneen ajan ihmisten mielenmaisemaa kuvaten?

Ikinä ei ainakaan omaan päähäni pälkähtänyt Pieni talo preerialla- tai Tarzan-kirjoja lapsena lukiessa, että kirjojen ”villit” olisivat oma näkemykseni alkuperäiskansoista.

Lapsikin ymmärtää, että historiallisten teosten tenho on juuri siinä, että ne kuvaavat menneen maailman maailmankuvaa.
Entäs patsaat sitten? Osoittaako aikoinaan pystytetty patsas tämän ajan näkemystä vai kertooko se, että tällainenkin ihminen on joskus ollut keskeinen henkilö historian kulussa? Entä saako merkkihenkilöistä olla erilaisia näkemyksiä vai onko vain yksi oikea totuus?

Kun tähän päälle lisätään se, että some-pöyristykset voivat viedä maineen lisäksi työpaikan ja puolison, ei pian ole mielipiteiden kirjoa, vaan itsesensuurin maailma.

Tällä en puolusta minkäänlaista solvaamista, kunnianloukkauksia tai valehtelua – niitä varten meillä on rikoslaissa pykälänsä. Myrskyn silmään voi kuitenkin joutua melkein millä vain aiheella terveyssiteiden ostamatta jättämisestä lähtien, ja sitä pitää miehen sitten pyytää anteeksi muiltakin kuin omalta vaimoltaan.

Historiassa ja nykypäivässä on paljon sellaista, jonka joku voi aina kokea häiritsevänä, loukkaavana ja vääryytenä.
Olen saanut kasvatuksen, jossa suvaitsevaisuus tarkoittaa erilaisten näkemysten, mielipiteiden ja maailmankatsomusten olemassa olon hyväksymistä vaikkakaan ei tarvetta niiden jakamiseen.

Tänä päivänä monelle itseään liberaalina pitävälle ihmiselle tuntuu kuitenkin olevan vaikeaa hyväksyä oman ”suvaitsevaisuuden” ulkopuolelle meneviä näkemyksiä. Some- ja vihapuhejahdeissa syyllistytään usein juuri siihen, mistä toista syytetään – halveksuntaan ja maalittamiseen.

Tähän aikaan kai sopisi ohjeeksi Eino Leinon Hymyilevän apollon sana: ”Oi, ihmiset toistanne ymmärtäkää, niin ette niin kovat oisi” – toimii näin sadankin vuoden päästä.