EU-maiden johtajien sopima historiallisen suuri 750 miljardin elpymispaketti ja ensimmäistä kertaa osin yhteisvelalla rahoitettu EU-budjetti ovat nyt ns. jälkipelin kohteena. Kuka sai ja kuka hävisi, oltiinko litran mittana ja vietiinkö Suomea kuin kuoriämpäriä Brysselin yössä?

Tosiasia on, että Suomi onnistui pitämään nykyisen tason maatalousrahoissa ja torjumaan niihin esitetyn 400 miljoonan euron leikkauksen sekä säilyttämään Itä- ja Pohjois-Suomen harvanasutuksen tuen ja saamaan siihen 100 miljoonaa euroa. Sekä elpymisrahastossa että monivuotisessa rahoituskehyksessä Suomi on kuitenkin miljardien nettomaksaja; elpymisrahastossa 3,4 mrd. euroa ja budjetissa 5,9 mrd. euroa miinuksella.

Marinin hallituksen neuvottelutaktiikkaa ei voi pitää erityisen onnistuneena, kun jo lähtiessä kerrottiin, että sovun saaminen on keskeisintä ja olemme ”avoimen rakentavia”. Suomi liepeili miljardien jäsenmaksualennukset saanutta niukkaa maanelikkoa, mutta ei itse niitä tohtinut vaatia. Lisäksi hallitus käytti neuvottelupääomaa oikeusvaltioperiaatteen korostamiseen, vaikka tiedossa oli, että muotoilusta tulee lopulta sellainen, jonka kaikki voivat hyväksyä.

Neuvotteluiden suurin asia on kuitenkin EU-budjetin rahoituksen muuttuminen. Nyt ensimmäistä kertaa unionin budjettia rahoitetaan yhteisvelalla, jota käytetään paitsi toimintamenoihin eri politiikkasektoreilla niin myös tulonsiirtoihin jäsenmaille.

Moni on äimistellyt, miten tämä on mahdollista, kun perussopimusten piti estää budjetin rahoittaminen velalla ja no-bail-out-säännöksen yhteisvelka ylipäätään. Neuvoston oikeuspalvelu joutuikin varmaan venyttämään luovuuden uudelle tasolle perustellessaan, ettei kyseessä ole suora budjetin lainoittaminen, kun rahat kiertävät elpymisvälineen kautta. Ensin lainamiljardit jaetaan parin seuraavan vuoden aikana avustuksena taloutensa heikosti hoitaneille Etelä-Euroopan maille. Sitten pääsemme seuraavan 40 vuoden ajan maksamaan velkaa takaisin kasvaneina jäsenmaksuina ja uusina EU-veroina. EU:n näkökulmasta monivuotinen rahoituskehys siis muuttaa velatkin saataviksi!

Tosin verotusoikeudenkin piti kuulua vain jäsenvaltioille, mutta sen naamioiminen ympäristö- tai ilmastomaksuiksi takaa läpimenon. Suomalainen verokarhu saisi ottaa oppia; miksi maksamme tylsiä tulo- ja pääomaveroja, kun voisimme iloisesti maksaa hankkimisen ja omistamisen taakasta vapauttavia maksuja!

EU-ratkaisun puolustajat ovat halunneet alleviivata päätöksen kertaluonteisuutta. Portti on kuitenkin nyt avattu yhteiselle lainanotolle. Valittu oikeusperusta on sellainen, johon voidaan jatkossakin vedota uuden talouskriisin koetellessa – ennemmin tai myöhemmin.

Hämmentävintä tässä kaikessa on, kuinka helposti korona-kriisin vanavedessä runnottiin läpi yhteinen velka, EU-budjetin paisuttaminen ja EU-verot, jotka kaikki ovat tähän mennessä olleet kauhistus lystin maksaville nettomaksajamaille. Komission nerokas suunnitelma niitata EU-budjetti ja elpymisrahasto samaan pakettiin mahdollisti nuivienkin jäsenmaiden taivuttelun perussopimuksia luovasti tulkitseva esityksen taakse.

On toki tärkeää, että Euroopan talous kykenee elpymään ja sisämarkkinat toimivat. Suomen kaltaiselle viennistä riippuvaiselle maalle se on sanomattakin selvää.

Kriisin varjolla on kuitenkin vastuutonta lähteä mukaan esityksiin, jotka muuttavat unionin perusluonnetta siitä, mihin olemme aikoinaan EU-jäsenyydessä sitoutuneet. Velka-, tulonsiirto – ja verounioni ei vastaa huutoomme toimivista sisämarkkinoista ja turvallisuudesta. Toistuvat ”luovat ratkaisut” perussopimusten rajamailla uhkaavat koko eurooppalaista yhteistyötä ja nakertavat unionin uskottavuutta – jos siitä vielä jotain oli jäljellä.