Hallitus on keskuudessaan päässyt sopuun sote-uudistuksesta. Tosin tiedotustilaisuudessa näytti ministereillä vielä olevan kahta linjaa järjestämisvastuullisen alueen nimestä. Se, nimitetäänkö sote-alueita maakunniksi vai hyvinvointialueiksi, on syvempää kuin semantiikkaa eli politiikkaa.
Keskusta ei tällä sote-esityksellä tule saamaan haaveilemiaan monialaisia maakuntia. Verotusoikeuden toteuttaminenkin jää seuraavien hallitusten kontolle. Maakunta -sotesta puhuminen kuitenkin ylläpitää ikiaikaista unelmaa itsehallinnollisista maakunnista, joissa puolueella on kokoaan suurempi valta.
Sen sijaan Sosiaalidemokraatit saivat esityksessä kaikki keskeiset tavoitteensa läpi. Hyvinvointialueiden päätöksentekoa on rajattu vastuullaan olevan tuotannon järjestelyissä, ohjausvalta ja rahat ovat tiukasti sosiaali- ja terveysministeriön peukalon alla ja yksityisten palveluiden tuottajien ja kolmannen sektorin täydentävä rooli on rajattu minimiin.
Sotemaakunnille annettu uusi nimi, hyvinvointialueet, ei valitettavasti muuta sitä tosiasiaa, että useat hyvinvointialueet ovat liian pieniä vastaamaan tehokkaasti ikääntyvän ja harvenevan väestönsä sosiaali- ja terveydenhuollosta. Pienet väestöpohjat eivät mahdollista sosiaali- ja terveyspalveluiden täysipainoista järjestämistä ja tuottamista, ja ne myös synnyttävät rahoitustarpeessa suurta satunnaisvaihtelua.
Kuten politiikassa niin usein, alueiden lukumäärästä väännettäessä ei enää kyse olekaan potilaan tai asiakkaan parhaasta, vaan alueellisesta vallanjaosta. Mitä enemmän itsehallintoalueita, sitä varmemmin valta keskittyy muutamalle suurimmalle puolueelle. Maakuntavaalien myötä palaavat kuvioihin demokratiaa vääristävät korkeat piilevät äänikynnykset, joita esimerkiksi eduskuntavaalien vaalipiiriuudistuksilla on pyritty madaltamaan.
Itä-Savon sairaanhoitopiirin poliittinen pallottelu on tästä oiva esimerkki. Kaikki tietävät, että nyt ostettiin vain lisäaikaa, jolla hallituksen työrauha säilytettiin. Mieleen muistuu oppitunti kuntapolitiikasta, jossa urakoitsija jälkeenpäin kehui tehneensä muhkean urakkasopimuksen ymmärrettyään viedä lautakunnan riideltäväksi valinnan valokatkaisijoiden väristä.
Ihmettelen myös haja-asutusalueiden hidasta heräämistä siihen, miten valta hyvinvointialueella tulee keskittymään kasvukeskuksiin. Monesta pienestä kunnasta ei pääsen edustajaa tulevaisuuden sote- valtuustoihin. Miten sitten vaikutat siihen, että oman kylän vanhusten asumispalvelut tai terveysasemat säilyvät?
Tässäkään sote-mallissa rahoitus ei ole riittävä. Sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten kasvun hillitseminen edellyttäisi laajempaa vapautta palvelujen tuottamisessa, vahvaa palvelutuotannon tehokkuuden ja tuottavuuden paranemista, integraation toteutumista koko maassa sekä tehokasta hyvinvoinnin ja terveyden edistämistä.
Vanha jako perustason ja erityistason palveluihin istuu tiukassa. Perustason palveluihin ja ennaltaehkäisyyn panostamisesta pitää huolehtia, sillä ne ovat keskeisiä tekijöitä terveys- ja hyvinvointierojen kaventamisessa, palveluiden yhdenvertaisen saatavuuden parantamisessa sekä kustannusten kasvun hillinnässä.
Sitkeässä istuu se ajattelu, että sosiaali- ja terveydenhuolto nähdään vain kulueränä, eikä investointina väestön hyvinvointiin ja toimintakykyyn. Investointina, joka parhaimmillaan tuottaa taloudellista hyötyä koko kansantaloudelle. Siksi tätäkin sote-mallia arvioitaessa tärkein kysymys on, parantaako tämä väestön hyvinvointia.