Kuntavaalit käydään ensi vuoden puolella, kevään korvalla, huhtikuussa. Käytännössä ehdokasrekrytointi käy puolueissa jo nyt kuumimmillaan. Korona -aika on vain vienyt monet tilaisuudet nettiin, ja ihmisiä kohdataan enemmän virtuaalisesti kuin kasvokkain.

Kuntavaalit ovat volyymivaalit, joissa saavutetut valtuustopaikat ovat varsin suorassa suhteessa ehdokkaiden määrään. Niinpä viime päivät on tullut vietettyä kännykkä ahkerasti korvalla, kuten niin usein ennenkin kuntavaalien kynnyksellä. Kaikki kummin kaiman tuttavatkin on kaivettu osoitekirjojen poteroista tulilinjalle ehdokasmetsästystä varten. Lisäksi tapaamiaan ihmisiä alkaa arvioida siitä näkökulmasta, sopisiko hän mahdollisesti kuntavaaliehdokkaaksi. Rajana olen sentään pitänyt, etten kaupan kassalta tivaa hyvän päivän toivotusten jälkeen ehdokassuostumusta.

Kun soitettujen puhelujen lukumäärä huitelee päivittäin kymmenissä, niin mokiakin sattuu. Samannimisiä suomalaisia on yllättävän paljon ja mokomat kehtaavat vielä asua samoilla paikkakunnilla.

Takavuosilta muistan, kuinka eräänkin rouvan kanssa selvisi vasta puhelun puolessa välissä – omituisten vastausten ja hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen – että se olikin se toinen Liisa Virtanen, joka on osaston pitkäaikainen jäsen. Luikertaakseni tilanteesta edes jotenkuten säällisesti, heläytin, että ”rouva kuitenkin kuulostaa niin mukavalta, että varmaan voisi ehdokkaaksemme lähteä!”. Kai sydämellinen ääni jotain ideologisesta suuntautuneisuudesta kertoo, eikö?

”Ai siis koululaispaneelin vai?” paljasti, että tämän Johannan pitää vielä muutama vuosi vartoa ehdokkaaksi pääsyä. Kuitenkin ilahduttavan valveutunut nykynuori, kun tiesi että täti kyselee ehdolle kuntavaaleihin eikä Temppareihin. Ja selvisi sekin, ettei espoolainen täysnimikaima Anneli ollut kirjoittanut kirjoja laisinkaan, vaan vain ”runoja pöytälaatikkoon omaksi iloksi”.

Meidän politrukkien työtä helpottaisi kovin, jos näihin erilaisiin numerohalukoneisiin voisi liittää pienet henkilöesittelyt – edes näin vaalien alla! Vaikka harvoinpa ihmiset närkästyvät, kun heitä kysyy ehdolle. Useimmat ovat itse asiassa aika otettuja, että häntäkin ajatellaan potentiaalisena ehdokkaana.

Joillakin rima on korkealla joko itselleen tai puolueelle. Ei, kunnan budjetin sisältöä ei tarvitse osata lähtiessään ehdolle, ja hallintosäännönkin ehtii oppia luottamustehtävän myötä. Monia itsekriittisiä olen rohkaissut samoin sanoin, kun minua kannustettiin ensimmäiseen paneelikeskusteluun: ”Tietämättömyyden voi aina peittää, mutta innostuksen puutetta ei milloinkaan!”. Ja toisaalta jos puolueen Nato-linja mietityttää, niin tuskinpa asiasta Huidunperän valtuustossa linjataan.

Uskon, että halu vaikuttaa kuntatasolla ihmisiä lähellä oleviin asioihin on ollut se, miksi monet ovat ylipäätään lähteneet mukaan politiikkaan. Omallakin kohdalla kävi näin, kun entinen opettajani pyysi minua 19-vuotiaana ehdolle kunnallisvaaleihin. Lautakuntatyö tuntui mielekkäältä, sillä siellä hoidettiin monia nuorten elämään konkreettisesti vaikuttavia asioita, jaettiin toiminta-avustuksia ja toteutettiin nuorten tilaisuuksia. Näin jälkeenpäin katsottuna juuri vuodet kunnallispolitiikassa olivat ne, jotka koukuttivat jatkamaan eteenpäin.

Nytkin kun kuntien tehtävärakenne on voimakkaassa murroksessa ja huoli lähipalvelujen säilymisestä painaa monien mieltä, on vaikuttaminen kuntakentässä erityisen tärkeää. Haluankin rohkaista jokaista lukijaa: lähde ehdolle ja mukaan vaikuttamaan oman kotikunnan tulevaisuuteen!