Vääntö EU:n elpymispaketista ja monivuotisista rahoituskehyksistä on täyttänyt ilmatilan siinä määrin, että Suomen sukeltaminen syvemmälle myös pankkiunionin yhteisvastuissa on jäänyt lähes huomiotta. Suomalaiset pääsevät maksumiehiksi paitsi EU:n yhteisestä velkaelvytyksestä niin myös euroalueen huonokuntoisesta pankkisektorista.

Valitettavasti Marinin hallitus oli valmis aikaistamaan pankkiunionin yhteisen kriisirahaston varautumisjärjestelmän käyttöönottoa keskellä pahenevaa talouskriisiä. Aiemmin vaadittu näyttö pankkisektorin riskien oleellisesta vähentymisestä ehtona yhteiselle talletussuojalle ja varautumisjärjestelylle sivuutettiin tyystin.

Sentään eduskunnan vaatima valtioneuvoston oma riskien vähenemisarvio tehtiin ja se onkin kylmäävää luettavaa. Pankkien kotivaltioriskit ovat pikemmin kasvaneet, järjestämättömissä luotoissa on edelleen suuria jäsenvaltiokohtaisia eroja, tappionsietokykyä kasvattava sääntely on osin panematta toimeen ja sen tulkinnassa on erimielisyyksiä, koronan vaikutus kasvattaa riskejä entisestään ja moratorio- ja lyhennysvapaaohjelmien myötä tarkkaa kuvaa ei ole sen paremmin pankkien valvojilla kuin pankeilla itsellään omista velallisistaan. Viiltävän analyysin loppukaneetti: riskien väheneminen ei ole selvityksessä esitettyjen arvioiden perusteella edennyt merkittävästi, ja hallituksen myönteinen päätös onkin tehtävä poliittisen harkinnan perusteella!

Järjestämättömien lainojen määrä eurooppalaisissa pankeissa voi tuoreen EKP:n ennusteen mukaan paisua 1 400 miljardiin euroon. Kreikan pankkisektorin lisäksi erityisesti italialaiset pankit ovat olleet tikunnokassa, koska maan miljardien eurojen velkarahoitus on pilkottu pieniksi sijoituskohteiksi kansalaisille. Eipä siis ihme, että yhteistä talletussuojaa halutaan kiirehtiä, jotta italialaisten säästötilien saldot voidaan kuitata yhteisestä talletussuojasta ja pankit ajaa alas yhteisesti kerätyllä kriisinratkaisurahastolla.

Monissa jäsenmaissa on myös pankkisektorilla tehottomuutta ja ylikapasiteettia, siksi pankkeja tulee kaatumaan lähivuosina. Yksi tällainen ylikapasiteetin maa on Saksa, jota olemme tottuneet pitämään julkisen talouden mallioppilaana ja Euroopan veturina. Saksan pankkisektori on kuitenkin suuri ja vanhanaikainen. Meno on kuin Suomessa ennen 90-luvun pankkikriisiä; joka kylästä löytyy viiden kuuden paikallispankin konttori höystettynä osavaltioiden omilla landesbankeilla. Niinpä ei yllätä, että Saksa on puolestaan esittänyt pienille ja keskisuurille pankeille omaa kriisinhallintajärjestelmää. Nämä pankit ajettaisiin alas yhteisen talletussuojarahaston varojen tukemana. Wunderbar!

Yhteisvastuun aikaistamisen seurauksena suomalaispankit voivat joutua maksamaan lähivuosina ylimääräisiä vakausmaksuja muiden maiden pankkien auttamiseksi jopa parin miljardin euron edestä. Nämä maksut heikentävät puolestaan pankkien kannattavuutta, mutta kansantalouden kannalta vakavampaa on heikentää pankkien kykyä rahoittaa kotitalous- ja yritysasiakkaitaan. Ja viime kädessähän nämäkin maksut kiertyvät pankkien asiakkaille erilaisina kasvaneina palvelumaksuina, järjestelykuluina ja lainapreemioina.

Tällä päätöksellä myös pankkiunionin kantava ajatus valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemisesta on hämärtymässä, kun pankkien viimesijainen varautumisjärjestely perustetaan Euroopan vakausmekanismin EVM:n yhteyteen. EVM:n rooli onkin muuttumassa jäsenvaltioiden tukiohjelmista pankkisektorin varautumisjärjestelyksi. Joten paine pääomarakenteen kasvattamiselle ja Suomen vastuiden lisääntymiselle kasvaa.

Pahoin pelkään, että tästäkin rakennelmasta tulee sen sortin euro-himmeli, että varmaa on vain sen viime sijainen varautuja: suomalainen veronmaksaja!