Euroopan vihreän kehityksen ohjelma on EU:n kunnianhimoinen politiikka- ja toimenpidepaketti, jonka tavoitteena on ilmastoneutraali eurooppalainen talous vuoteen 2050 mennessä. Esityksen mukaan tähän päästään, kun ilmasto- ja ympäristöhaasteet käännetään toimintapolitiikoissa mahdollisuuksiksi ja pidetään huolta siitä, että tämä ”diili” toteutetaan kaikkien kannalta oikeudenmukaisesti.

Komissio on kytkenyt tämän Green Deal -kokonaisuuden osaksi Euroopan talouden koronapandemian jälkeistä elvytysohjelmaa, jossa yhteisvelkamiljardit pyritään sitomaan mm. investointiohjelmiin ja oikeudenmukaisen siirtymän rahastoon.

Päämäärä yrittää vivuttaa Eurooppa vihreään teknologian ja innovaatioiden avulla kasvu-uralle on sinällään kannatettava, mutta toimenpidekokonaisuus sisältää koko joukon huolestuttavia esityksiä suomalaisten metsien, maankäytön ja talouden kannalta. Esitykseen sisältyvät ilmastolaki, biodiversiteetti- ja metsästrategia muodostavat silmukan, jolla EU:n ote suomalaisista metsistä kiristyy vaivihkaa.

Ilmastolain kohdalla Suomessa ollaan tuudittauduttu siihen, että kansalliset tavoitteemme ovat kireämmät, ja hyvä vain, että muutkin kiristävät päästövähennystavoitteitaan. Ilmastolaki antaa kuitenkin komissiolle ohjausvaltaa määritellä jäsenvaltioiden ilmastoneutraaliustavoitteen edistymistä viiden vuoden välein.

On jo nyt nähtävissä, että osalle EU-maista 2050 ilmastoneutraaliustavoitteen ja myöhemmin asetettavien välitavoitteiden saavuttaminen tulee olemaan erittäin haasteellista, ja niiden viime vuosien energiapoliittiset ratkaisut ovat ristiriidassa ilmastolain tavoitteiden kanssa.

Tästä käy esimerkkinä muun muassa se, että parhaillaan monet vauraatkin EU-maat rakentavat uutta fossiilienergiaa, eli maakaasua hyödyntävää voimalakapasiteettia sekä maakaasuputkea Venäjältä ja ajavat alas toimivia ydinvoimalaitoksia etuajassa.

Riskinä on, että ilmasto- ja energiapolitiikkansa hyvin hoitaneet maat joutuvat EU:n yhteisten toimenpiteiden kautta rahoittamaan muiden jäsenmaiden kalliita, tehottomia tai muutoin riskialttiita toimia ilmastoneutraaliustavoitteiden saavuttamiseksi. Lisäksi kasvaa paine lukea Suomen ja Ruotsin kaltaisten metsävaltaisten maiden ilmastotoimet hiilinieluina muiden maiden hyväksi, ja rajata metsien kestävää talouskäyttöä.

Myös biodiversiteettistrategian osalta on huoli, että esitys siirtää valtaa jäsenvaltioilta EU-tasolle ja kauemmas esimerkiksi suomalaisesta metsänomistajasta. Vaikka kansallisesti olemme jo lähellä 30 prosentin suojeluastetta maa- ja merialueista, ja vaaditusta 10 prosentin tiukasti suojellusta metsäpinta-alasta, niin sekään ei riitä, kun tavoitetta tarkastellaan EU-tasolla. Suomen suojelutaakka kasvaa entisestään, kun metsiä ei voi suojella siellä, mistä ne on hävitetty.

EU:n tulevan metsästrategiankin yllä leijuu pelko, että se pohjautuu biodiversiteettistrategian yksisilmäiselle tarkastelulle, ja biotalous ja kestävä metsänhoito eivät saa sijaa.

Näiden kaikkien EU-strategioiden yhteinen heikkous on metsätalouden ja maankäytön kokonaisvaltaisen näkemyksen puute. Suomalainen metsätalous on esimerkki siitä, miten puuta tuotetaan ilmasto- ja ympäristökestävällä tavalla. Olemme kyenneet ylläpitämään hiilensidontaa ja parantamaan luonnon monimuotoisuutta samalla, kun olemme kasvattaneet metsäteollisuuden tuottamaa arvonlisää. Tästäkään huolimatta EU- tasolla ei tunnuta ymmärtävän monitavoitteista ja monimuotoista metsätaloutta. Kestävä metsäpolitiikka toteutuu parhaiten, kun pidämme sen hoitamisen kansallisessa päätösvallassamme, ja jaamme parhaista käytännöistämme myös muiden hyödyksi.