Suomessa pyhäinpäivä on säilynyt arvokkaana vainajien, marttyyrien ja pyhimysten muistopäivänä.  Angloamerikkalainen halloween -kulttuuri on vasta viime vuosikymmeninä löytänyt meilläkin jalansijaa. Eipä silti, että lasten ”karkki tai kepponen”- kierroksista kukaan suuremmin hermostuisi, mutta syvimmiltään pimeyden juhlimisessa on jotain makaaberia.

Ei liene liikaa hiljentyä yhdeksi juhlapyhäksi elämän rajallisuuden edessä. Pyhäinpäivän kynttilämeri haudoilla on vaikuttava näky. Se muistuttaa siitä, että valo voittaa pimeyden ja elämä kuoleman. Perillä ei kerran ole kärsimystä, ei surua eikä kyyneleitä.

Monilla meillä on omat suosikit taivaslaulujen ja – virsien osastossa. En ole itse koskaan pahemmin haikaillut kristallivirran, päärlyporttien tai kultaisten kävelykatujen perään. Sen sijaan olen tavannut itseni hyräilemästä Think Twicen laulua, jossa taivaskaipuu irrottaa meidät, paljastetut syntisäkit, tämän puoleisessa vallitsevasta laskelmoinnista, kiipimisestä ja hyödyntavoittelusta:

”Ei siellä kukaan kysy papereita, eikä mihin kerhoon kuulutaan, ei siellä tarvii enää laskelmoida, mitkä ihmissuhteet kannattaa. Siel’ ei ole enää kyyneleitä, siel ei turvauduta valheisiin. Siellä on vain joukko eksyneitä, jotka taivaan kotiin noudettiin.”

Autuaitten ja pyhien joukko onkin hengessään köyhää ja resuista sakkia, pikemmin publikaaniosastoa kuin kirjanoppineita. Alkuseurakunnan ajoista lähtien me kristityt olemme olleet erilaisten reppanoiden ja vajavaisten joukko, jonka varassa kuitenkin lepää maailman tärkeimmän uutisen, evankeliumin, eteenpäin vieminen.

Lähes kaikki Uuden Testamentin Paavalin kirjeet on osoitettu alkuseurakuntien ”uskoville pyhille”, vaikka seuraavilla riveillä ojennetaan ja opastetaan, huokaillaan ja moititaan, selvitellään erimielisyyksiä ja ollaan erotuomarina.

Sananlaskuissa sanotaan, että ”kivi kiveä hioo, ihminen toistansa”. Meidät on tarkoitettu elämään lähimmäistemme keskellä ja palvelemaan omalla paikallamme, pyhän yhteisen seurakunnan pienenä osana. Kristittyjen keskinäisiä kinasteluita seuratessa tosin tuntuu, että tämäkin totuus on unohtunut. Elämä vajavaisena toisten keskeneräisten joukossa saattaa kyllä aika-ajoin muistuttaa mieleen enempi norsujen vihkikaavan kehotuksen: kärsikää toisianne!

Jos jotain tässä kristityn vaelluksessaan on oppinut, niin sen, ettei pyhyys ole meissä tai poisnukkuneissa kirkkoisissä, vaan Jumalan armossa. Hän valitsee heikot, syntiset ja haavoitetut. Isän kärsivällisyydellä Hän hoitaa, kasvattaa ja varustaa meitä Hengellään. Jumalan työtovereina saamme puolestaan olla avaamassa lähimmäisille tulevaisuuden ja toivon näköaloja.

Arjessaan uupuneelle lähimmäiselle evankeliumia on se, ”ettei särkynyttä ruokoa muserreta eikä suitsevaa kynttilää sammuteta”. Riittämättömyyden kokemus tuo meidät armon mahdollisuuksien alle. Me rikkinäiset ja keskeneräiset kelpaamme, koska mitta on täytetty puolestamme.