Suomalainen ruokaketju on pahasti rikki, muualla energian kallistuminen valuu lannoitteiden ja ruuan hinnan kohoamisen kautta myös tuottajalle, mutta meillä vain kauppa ja teollisuus ottavat osansa ja tuottajalle jää kasvaneet energiakulut ja paikallaan polkevat hinnat.

Kun taustalla on vielä heikko satovuosi, niin jopa arviolta 2000 tilaa on tällä hetkellä maksuvalmiuskriisissä, kun tulojen ja menojen epäsuhta kärjistyy. Kyseessä on noin 15 prosenttia tiloista eikä muillakaan ole helppoa. Jos nämä tilat lopettavat tai edes vähentävät lannoitteita ja säästääkseen peltopinta-alaa kohti tulevia kustannuksia, se tarkoittaa väistämättä tuontiruuan lisääntymistä ja omavaraisuudesta ja huoltovarmuudesta tinkimistä.

Kuinka tämä tilanne on mahdollista, että samanaikaisesti kuluttaja haluaa ostaa kotimaista ruokaa ja olisi kyselyjen mukaan valmis maksamaan siitä enemmänkin, jos se menee tuottajalle. Kauppa haluaa myydä kotimaista, elintarviketeollisuus valmistaa kotimaista ja maanviljelijä tuottaa kotimaista – kenen tahtotilan puuttumiseen tämä kaatuu?

Kaikki ovat tunnistaneet ruokaketjun ongelmat, selvityksiä on tehty toisensa perään, mutta mitään konkreettista ei tapahdu. Kaupan ja teollisuuden asema sopimuksissa on liian vahva, ja kilpailu ei toimi. Tämä hätä ei myöskään näy hallituksen toimissa mitenkään esimerkiksi eduskunnan käsittelyssä olevassa lisäbudjetissa.

Maatalouden kustannuskriisin, samoin kuin ilmasto- ja ympäristötoimien taustalla on sekä EU:n että kotimaisen maatalouspolitiikan ohjausvaikutus. EU:n laajuinen kilpailu maataloustuotteiden markkinoilla on johtanut tuotannon tehostamiseen ja tilakokojen kasvuun sekä painanut tuottajahintoja alas. Kilpailu on hyvä asia, mutta kun on kyse elintärkeistä tuotteista, joita kaikki tarvitsemme, hinta ei voi olla ainoa ohjaava tekijä. Ruoan kallistuminen osuu ennen kaikkea köyhimpiin ihmisiin. Ruoantuotannosta ja maatalouspolitiikasta ei voi keskustella sitomatta kysymyksiä myös sosiaalipolitiikkaan.

Nykyisessä geopoliittisesti erittäin epävarmassa tilanteessa piittaamattomuus maatalouden kriisiytymiseen on vakava virhe. Vaikka Suomen omavaraisuus on eurooppalaisittain korkeahko, on maataloutemme hyvin riippuvainen Suomen ulkopuolisista tuotantopanoksista, kuten polttoaineista, lannoitteista ja teknologiasta. Lisäksi viljan varmuusvarastoja on viimeisen kymmenen vuoden aikana ajettu alas.

Koronapandemian alkaessa julkinen valta ryhtyi nopeisiin ja voimakkaisiin toimenpiteisiin ja tällä oli kansalaisten laaja tuki. Akuutin ruokakriisin negatiiviset vaikutukset yhteiskuntaan ovat potentiaalisesti vielä vakavampia kuin koronapandemian. Nyt voi olla viimeinen aika varautua.