Yhteiskunnalliset paineet uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen uudistamiselle kasvavat. Nykymuotoisessa uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa on monia hyviä puolia, mutta myös ongelmia. Samoin on vaihtoehdoissa, totesivat katsomusoppiaineiden opetuksen nykytilaa selvittäneet tutkijat.

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman selvityksen mukaan katsomukselliset ja väestön rakenteeseen liittyvät muutokset lisäävät haasteita nykyiselle uskonnollisen yhteisön jäsenyyteen pohjaavalle, useisiin eri oppimääriin ja kahteen oppiaineeseen jakautuvalle katsomusaineiden opetuksen mallille. Opetuksessa on merkittäviä yhdenvertaisuuden ongelmia, joista osa liittyy katsomusta koskevaan säätelyyn ja osa opetuksen järjestämiseen.

– Jatkovalmistelua varten tarvitaan laajapohjainen parlamentaarinen katsomusaineiden kehittämisryhmä, esittävät selvityksen tekijät Eero Salmenkivi ja Vesa Åhs Helsingin yliopiston kasvatustieteellisestä tiedekunnasta.

– Suomessa katsomusmaisema muuttuu varsin nopeasti, Salmenkivi muistutti eduskunnan uskonnon- ja omantunnonvapausryhmän 3. kesäkuuta järjestämässä tilaisuudessa.

Kommenttipuheenvuoroissa evankelis-luterilaisen, ortodoksisen ja helluntaikirkon sekä islaminuskoisten edustajat korostivat omista lähtökohdistaan uskonnonopetuksen merkitystä.

– Puheenvuorojen yhteinen viesti on, että uskonnollista lukutaitoa tarvitaan tulevaisuudessa enemmän eikä vähemmän, summasi tilaisuutta vetänyt kansanedustaja Sari Essayah (kd).

Peruskoulussa ja lukiossa on nykyisin kaksi katsomusainetta: uskonto ja elämänkatsomustieto (ET). Nykyisin valtaosa oppilaista osallistuu enemmistöuskonnon eli evankelis-luterilaisen uskonnon opetukseen, ev.lut. kirkon jäsenille ei ole vaihtoehtoa. Muut voivat halutessaan opiskella elämänkatsomustietoa.

Vähemmistöuskontojen opetusta tarjotaan, mikäli muun uskonnon opetukseen oikeutettuja oppilaita on kunnassa vähintään kolme. Useimmiten tarjolla on ortodoksisen ja islamin uskonnon opetusta näitä uskontokuntia edustavien perheiden lapsille.

Kaikkiaan uskontoa opetetaan ”oman uskonnon” mukaan noin kymmenessä eri oppimäärässä. Opetus on tunnustuksetonta, mutta lähtökohtana tietty perinne, kuten luterilainen, ortodoksinen ja islamilainen. Elämänkatsomustiedossa lähtökohtana opetussuunnitelmien perusteiden yleinen arvoperusta.

– Eli jos kunnan alueella on esimerkiksi jossain koulussa yksi islamin opetukseen oikeutettu ekaluokkalainen, toisessa koulussa ysiluokkalainen ja kolmannessa kuudesluokkalainen, on heille järjestettävä oman uskonnon opetusta, Salmenkivi selvitti ja totesi, että asiaan liittyy paljon monimutkaista säätelyä.

Nykyinen opetus huomioi kodin katsomusperinteen.

Selvityksen mukaan nykymallissa on sekä merkittäviä ansioita että ongelmakohtia. Hyvänä pidetään, että oman uskonnon opetukseen liittyy tiedon tarjoamisen ohella eettisen ja identiteettikasvatuksen puoli. Opetus huomioi kodin katsomusperinteen. Useat eri uskonnonopetusryhmät ovat tehneet koulumaailmassa uskontojen moninaisuutta näkyväksi.

Nykyjärjestelmän ongelmaksi koetaan, ettei se riittävästi tue dialogisuutta ja yhteisöllisyyttä. Eriytetystä opetuksesta saattaa tulla kuva, etteivät katsomuskysymykset ole yhdessä keskusteltavia asioita. Järjestelmä on monimutkainen ja haastava jopa koulun ammattilaisille.

Alueelliset erot ovat suuria, eivätkä oppijat ole yhdenvertaisessa asemassa katsomusaineiden valinnassa. Esimerkiksi vähemmistöuskontojen opetuksessa hyvin pienet ja yhdistetyt ikäryhmät sekä osin laadukkaiden materiaalien ja kelpoisten opettajien puute nähdään haasteina.

Suomen nykyinen katsomusaineiden opetusmalli on kansainvälisesti varsin ainutlaatuinen.
– Se lähtee uskontokuntien jäsenyydestä, mutta on kuitenkin tunnustuksetonta. Tätä on pidetty ikään kuin kaksinkertaisena suojana uskonnonvapaudelle, Salmenkivi totesi.

Kuitenkin ongelmana uskonnonvapauden toteutumiselle on koettu se, että enemmistöä edustavien, käytännössä evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvien, oppilaiden kohdalla ei valinnanvapautta ole toisin kuin muilla oppilailla.

Millaisia vaihtoehtoja on tarjolla?

Yksi vaihtoehto nykymallille on valinnanvapauden laajentaminen, joka voitaisiin toteuttaa esimerkiksi vasta toisella asteella. Toinen vaihtoehto on yhteinen katsomusaine, kuten uskontotieto, jollainen on muissa pohjoismaissa. Yhteisen katsomusaineen sisällöstä puhuttaessa näkemykset vaihtelevat paljon.

Mahdollisia ovat myös erilaiset yhdistelmämallit, vaikkapa siten, että jollain luokka-asteella eri ryhmät yhdistetään. Tällaista osittain integroitua opetusta on nykyisten opetussuunnitelmien puitteissa jo kokeiltu eri puolilla maata.
– Jossain kouluissa tällainen opetus on toteutettu laadukkaasti, jossain ei, Vesa Åhs arvioi kokeiluja.

Mitään yksiselitteistä ”parasta” mallia ei ole.

– Mitään yksiselitteistä ”parasta” mallia ei ole. Kaikilla eri vaihtoehdoilla on hyviä ja huonoja puolia, Salmenkivi summasi vaihtoehtoja.

Tutkijoiden käsityksen mukaan yhteistä katsomusoppiainetta ajaa moni, mutta kysyttäessä sen tarkemmasta sisällöstä, käsitykset vaihtelevat suuresti. Yhteinen katsomusaine tarkoittaa eri ryhmille hyvin erilaisia asioita. Samanaikaisesti myös tyytyväisyys nykymalliin on varsin suurta.

Yleissivistyksellä ja uskonnonvapaudella sekä niiden puutteella on hintansa.

Kirkkohallituksen asiantuntija Tuula Vinko korosti puheenvuorossaan, että uskontolukutaito on tärkeä osa globaaleja kansalaistaitoja.
– Kirkossa ollaan avoimia katsomusopetuksen uudistamiselle, kunhan työ tehdään tutkimusperusteisesti ja huolellisella lainsäädäntötyöllä.
– Pääkonsulttina ei voi olla raha. Yleissivistyksellä ja uskonnonvapaudella sekä niiden puutteella on hintansa.

Vinko totesi, että nykyisen elämänkatsomustiedon avaaminen luterilaiseen kirkkoon kuuluville oppilaille heikentäisi uskontolukutaitoa eikä lisäisi opetukseen kaivattua dialogia. Mikäli tulisi kaikille yhteinen katsomusoppiaine eikä sen tuntimäärä lisäänny, on oppimäärään mahdoton saada laajaa kokonaiskuvaa, jossa ei syrjittäisi eikä unohdettaisi mitään olennaista esimerkiksi eletystä uskonnosta.

On hyvä, että lapset opiskelevat uskontoa yhdessä.

– Jos mennään kaikille oppilaille yhteiseen katsomusaineeseen, sen ei tulisi olla elämänkatsomustieto, jonka lähtökohtana on uskonnottomuus, vaan uskonto, jossa kristinuskolla on merkittävä rooli. On tarpeen ja tärkeää, että kaikki lapset saavat uskontotietoon perustuvaa laadukasta opetusta, toiminnanjohtaja Esko Matikainen Helluntaikirkosta korosti.

Hänen mukaansa uskonnonopetuksen nykytilanne on palvellut helluntaikirkon näkökulmasta hyvin.
– Olemme tukeneet sitä, että helluntaiseurakuntiin kuuluvien perheiden lapset osallistuvat evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen, joka ei radikaalisti poikkea helluntailaisesta opetuksesta. Emme ole halunneet, että helluntaiperheiden lapset erotetaan muista erilleen omaksi ryhmäkseen.

Matikaisen mukaan on hyvä, että lapset opiskelevat uskontoa yhdessä. Mutta opettajan tulee kyetä ottamaan huomioon oppilaiden erilaiset taustat.
– Koulun tulee tarjota yleissivistävää tietoa. Uskonnon harjoittaminen ja uskonnollisten traditioiden siirtäminen kuuluu koteihin ja seurakuntiin, hän muistutti.

Katsomusaineopetukseen liittyvä keskustelu on herättänyt huolen uskonnonvapauden heikkenemisestä.

Islamin opetuksen asiantuntija Suaad Onniselkä totesi, että muslimitaustaiset oppilaat haluavat pääsääntöisesti valita oman uskonnon opetuksen, vaikka tarjolla on myös elämänkatsomustieto ja luterilainen uskonnonopetus. Vaikka pääosin islamin uskontoa opiskellaan pienissä ryhmissä, on myös jopa 30 oppilaan ryhmiä, joissa on oppilaita koottu eri luokka-asteilta yhteen. Kymmenen viime vuoden aikana islamin perusopetukseen on osallistunut noin 10 000 oppilasta.

– Katsomusaineopetukseen liittyvä keskustelu on herättänyt huolen uskonnonvapauden heikkenemisestä erityisesti vähemmistöuskontojen näkökulmasta, Onniselkä kertoi ja totesi, että viime aikoina on kouluilta tullut ohjeistuksia esimerkiksi Ramadan-kuun viettoon liittyvissä kysymyksissä, vaikka ne kuuluvat uskonnonharjoittamisen piiriin.
– Uskonnollisen tietotaidon osaamisen tarve ei ole vähentynyt. Sitä tarvitaan entistä enemmän työelämässä, hän korosti.

Ortodoksisen uskonnon pedagogiikka on hyvin holistista.

Ortodoksisen kirkon edustaja Sirpa Okulov muistutti, että ortodoksisen uskonnon tunneilla on mukana paljon maahanmuuttajaoppilaita eri kulttuuritaustoista, kuten venäläisiä, virolaisia, romanialaisia ja ukrainalaisia sekä orientaaliortodokseja. Vaikka heillä on vapaus valita, mihin katsomusopetukseen he osallistuvat, on monille oman uskonnon oppitunnille tuleminen tärkeää.

– En koe, että meidän oppilaat kokevat, että he ovat lokeroituneet, vaan he kokevat olevansa omassa ryhmässä. Etenkin maahanmuuttajalapsille tämä on tärkeää, totesi pitkään ortodoksisen uskonnon opettajana toiminut Okulov.

Ortodoksisen uskonnon opetuksessa on vahva kulttuurinen näkökulma, jossa esimerkiksi kirkollisella juhlakalenterilla on iso rooli.
– Ortodoksisen uskonnon pedagogiikka on hyvin holistista. Jos vain ”kerrotaan” asioita, oppilaat eivät ymmärrä, että kyseessä on uskonnonopetus.

Okulov kertoi Itä-Suomen yliopiston muutama vuosi sitten ysiluokkalaisille ortodoksisen uskonnon oppilaille tekemästä kyselystä. Sen mukaan oman uskonnon opetusta pidettiin parhaana mallina. Jos ortodoksiopetusta ei olisi, valittaisiin mieluummin elämänkatsomustieto kuin evankelis-luterilainen uskonnonopetus. Selvää perustelua ei tälle valinnalle kyselystä saatu.

Pari vuotta sitten Yleisradion teettämässä mielipidekyselyssä 70 prosenttia suomalaisista kertoi kannattavansa kaikille yhteistä oppiainetta uskonnon ja elämänkatsomustiedon tilalle. Aihe on nousemassa yhä vahvemmin poliittisten päättäjien agendalle. Siitä saattaa tulla yksi tulevien eduskuntavaalien ja tulevien hallitusneuvottelujen koulutuspoliittisista kysymyksistä.