Osallisuuden kokemuksen tarve on kirjoitettuna ihmiselämän ytimeen – meillä jokaisella on tarve tulla kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi. Kaipaamme rakkautta ja rakastetuksi tulemista. Yhteiskunta on kykenemätön rakastamaan ja tarjoamaan osallisuuden kokemuksia, jotka rakentuvat vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Osattomuuden kokemukset puolestaan rikottavat meitä monin tavoin.

Haasteet on ensin tunnistettava ja sitten tunnustettava – on nähtävä mitä me olemme kansakuntana yhteisöllisyydestä menettäneen, jotta voimme ymmärtää, minkä palauttamiseksi meidän on tehtävä työtä.

Historia osoittaa, ettei yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemus ole kiinni edes ulkoisista olosuhteista. Kansakuntamme haastavat ajat ovat jopa vahvistaneet osallisuuden kokemustamme ja vastaavasti yltäkylläisyyden keskellä yksilökeskeisyys on kasvanut ja osallisuuden kokemuksemme ovat päin vastoin heikentyneet.

Presidentillä on merkittävä rooli kansakunnan yhtenäisyyden vaalijana ja arvokeskustelijana. Tarvitsemme toisia kunnioittavaa keskusteluilmapiiriä. Yhteiskunnallinen luottamus on tärkeä ja varjeltava asia. Jos menetämme luottamuksen, se heijastuu ihmisten hyvinvoinnista kansantalouteen ja yhteiskuntarauhaan saakka.

Osallisuuden kokemus on myös merkittävä Suomen sisäiseen turvallisuuteen vaikuttava tekijä yhdessä ulkoisen turvallisuuden kanssa. Toisia kunnioittava keskusteluilmapiiri ja osallisuuden kokemukset luovat uskoa tulevaisuuteen ja rohkeutta kehittää ja luoda uutta, kokeilla asioita. Kunnioittavassa ilmapiirissä, jossa jokainen ihminen on yhtä arvokas, koemme kuuluvuutta ja koemme olevamme turvassa. Tämä luottamus on ollut pohjoismaisten yhteiskuntien vahva liima.

Meillä jokaisella on vastuu itsemme lisäksi myös toisistamme ja ympäristöstä. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voidaan kutsua myös yhteisvastuun periaatteeksi. Yhteisvastuu nousee jokaisen meidän asenteistamme ja elämänratkaisuista, ja se ulottuu myös kotimaan rajojen yli. Nykyinen elämänmalli on vieraannuttanut meitä lähimmäisistämme ja itsekkään elämäntavan seuraukset ovat nähtävissä.

Lähimmäisyhteiskunnassa ihmisen vapaus ja vastuu nivoutuvat yhteen. Lapset ja nuoret tarvitsevat aikuisten rakastavaa huolenpitoa. Vastuunkantaminen omasta elämästä edellyttää huolenpitoa omasta terveydestä, perheestä, lähimmäisistä lähellä ja kaukana sekä ympäristöstä. Yksilökeskeisyyden takia tarvitsemme enemmän yhteisöllisyyttä ja huolenpitoa sekä osallisuuden kokemuksia.

Lähimmäisyhteiskunnassa ihmisarvo perustuu ihmisen olemiseen, ei hänen tekemisiinsä tai kykyihinsä eikä sairaus tai vammaisuus vähennä kenenkään ihmisarvoa tai oikeutta elämään. Tämän olen saanut itsekin elämässä oppia nyt jo edesmenneen kehitysvammaisen kasvattisisareni Liisan kautta. Spontaani vastaus alakoululaisena kaverini kysymykseen: ”Haluaisit varmaan, että teidän Liisa olisi terve?” oli: ”En, eihän Liisa silloin olisi Liisa!”. Vammaisuus ei ole virhe, vaan yksi osa sitä ominaisuuksien joukkoa, joka muodostaa meistä itse kustakin persoonia.

Joskus tuntuu, että saavutuksia ja suorituksia ihannoivassa ajassamme olemme hukkaamassa ihmiskäsityksen, jonka mukaan jokainen ihminen on ainutkertaiseksi luotu ja arvokas sellaisenaan. Heidän oikeuksien puolustaminen on meille kaikille tärkeää.

Pidän tärkeänä, että monenlaisen kriisipuheen rinnalla pystymme luomaan toivon näköaloja ja luottamusta siihen, että tuleville sukupolville käy hyvin. Tässä työssä yhteiskunta ei yksin pärjää, vaan tarvitsee kumppanikseen vahvat ja välittävät perheet sekä kansalaisyhteiskunnan. Tarvitsemme vallankumouksen takaisin luottamusyhteiskunnan palauttamiseksi, jotta osallisuudenkin kokemuksemme suomalaiseen yhteiskuntaan voivat vahvistua.

Uskon, että yhteisöllisyyttä vahvistamalla tulevaisuuden Suomi on sosiaalisesti oikeudenmukainen, turvallinen, perheystävällinen, yritteliäs, innovatiivinen, kilpailukykyinen ja taloudellisesti menestyvä, yhteisöllinen, ja kestäville arvoille rakentuva lähimmäisyhteiskunta.