Ajankohtaista

RSS

Lähi-Idän pattitilanne

Kirjoitettu kirjoittajana

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta. Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Lähi-idän pattitilanne

Kirjoitettu kirjoittajana

Lähi-idän rauhanprosessi on jälleen kerran ”savolaisen rojektin” tilanteessa; aloittamista vaille valmis. Viimeisin käänne koetaan tällä viikolla, kun Mahmoud Abbasin hallinto on aikeissa hakea yksipuolista tunnustamista palestiinalaisten valtiohankkeelle YK:n yleiskokouksessa ns. “vuoden 1967 rajoilla”.

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta, Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Julkaistu Iisalmen Sanomissa 20.09.2011

Arabikeväästä epävakaiseen syksyyn

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Viime maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

Arabikeväästä epävakaiseen syksyyn

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

(julkaistu Savon Sanomissa 7.7.11)

Essayah: Mepin katsaus KD:n puoluekokoukselle

Kirjoitettu kirjoittajana

KD:n puoluekokous 19.8.2011 Kokkola
Katsaus mepin toimintaan

Arvoisa puoluekokousväki,
hyvät ystävät

Yleensä Euroopan parlamentissa on perinteisenä huolena ollut kansalaisten välinpitämättömyys EU-asioita kohtaan. Kevään eduskuntavaaleissa Kreikan, Irlannin ja Portugalin laina-asiat kuitenkin kiinnostivat toreilla ja turuilla enemmän kuin taitetut indeksit tai pohjaosanleikkaukset konsanaan. Suomalaiset äänestäjät näyttävät ymmärtäneen EU-päätösten merkittävyyden niin lainsäädännön kuin talouspolitiikankin osalta. EU-tasoinen sääntely vaikuttaa jo vähintäänkin puoleen, mutta jopa 80 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta

Eduskuntavaalien tulos on osaltaan nostanut EU-päätöksenteon asemaa suomalaisella poliittisella agendalla sinne minne se kuuluukin eli poliittisen keskustelun ytimeen ja se keskustelu kuuluu yhtälailla huoltoaseman baarien parlamentteihin kuin vallan kabinetteihinkin.

Edellisessä puoluekokouksessa iloitsimme saavutetusta EU-parlamenttipaikasta ja sen mukanaan tuomista vaikutusmahdollisuuksista. Nyt hallitusvastuu on tuonut meille jälleen uuden kanavan vaikuttaa myös EU:ssa; onhan meillä oma ministeri oikeus- ja sisäasioiden ministerineuvoston pöydän ääressä.

Viime puoluekokouksen jälkeen EU:n muutosvauhti on ollut huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. Siksi on perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja oman puolueemme poliittista asemointia siinä. Tuntuu, että tällä hetkellä EU-integraatiokehityksen suhteen mennään ajopuuna; talouspäätös toisensa perään tehdään kriisitunnelmissa ja välttämättömyyden nimissä – ilman että keskustellaan päätösten poliittisesta suunnasta.

Tuore esimerkki tältä viikolta; Ranskan ja Saksan johtajien tiistaisia esityksiä uudesta taloushallituksesta ja budjettilakien velkakriteeriharmonisoinnista ovat analysoineet pankkien pääekonomistit ja ETLA:n tutkijat selkeinä askeleina kohti EU:n liittovaltiota. Sen sijaan me poliitikot pelkäämme sanoa asian tilan niin kuin se on, koska suomalaisten iso enemmistö vastustaa talouspolitiikan lipumista Bryssel-johtoiseksi.

Hyvät ystävät, nyt vireillä olevia ja jo tehtyjä talouspoliittisia päätöksiä ei voi käsitellä vain välttämättömyyksinä, vaan niitä on tarkasteltava myös suhteessa jäsenvaltion suvereniteettiin.

Hallitusohjelmaan saatiin kirjoitettua mielestäni tärkeä EU-politiikan linjaus, jonka uskon monen suomalaisen jakavan. ”Eurooppalaista yhteistyötä on lisättävä niissä asioissa, joissa yhdessä toimiminen tuottaa lisäarvoa tai on EU:n ulkoisen vaikuttamisen kannalta tärkeää. Samalla on toissijaisuus periaatteen kunnioittamista vahvistettava ja pidättäydyttävä sellaisesta sääntelystä, jonka tavoitteet voidaan saavuttaa yhtä hyvin tai paremmin kansallisella tasolla.”

Kristillisdemokraatteina olemme aina korostaneet EU:ta itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyöelimenä, joka parhaimmillaan tuottaa lisäarvoa niin talouteen, työllisyyteen kuin esim. taistelussa rajat ylittäviä uhkia kohtaan; ovat ne sitten ilmansaasteita tai järjestäytynyttä rikollisuutta. Talouspolitiikan puolella olemme tukeneet kasvu- ja vakaussopimukseen nojaavaa euroa, mutta selkeästi torjuneet kansalliseen budjetti- tai veropolitiikkaan puuttumisen.

Talouskriisin myötä alkanut talouspolitiikan yhteinen ohjaus sisältää osin sinällään kannatettavia toimia esimerkiksi finanssimarkkinoiden ja rahoitusinstrumenttien tiukempaa sääntelyä ja parempaa valvontaa sekä esityksiä pankkisektorin suuremmasta vastuusta kriisien hoidossa. Samoin osalla taloushallintopaketin esityksistä halutaan – aivan oikein- tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Kuitenkin mukana on esityksiä, joilla otetaan askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sen takeeksi solmittua kasvu- ja vakaussopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Kreikan tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut.

Velkaantumisesta ei pidä syyttää yksin 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vuosien ajan hallitukset jäsenmaissa ovat halunneet miellyttää äänestäjiä ja ikäviä talouspäätöksiä on lykätty eikä edes talouskasvun vuosina ole laitettu tarpeeksi syrjään pahan päivän varalta. Näin myös Suomessa, vaikka tilanteemme on toki parempi useimpiin euromaihin verrattuna.

Kreikan ajautuminen akuuttiin maksukriisiin ehkäistiin toukokuussa 2010 yön selässä sorvatulla vakautuspaketilla ja Euroopan Keskuspankin ensimmäisellä ns. ”poikkeuksellisella väliintulolla”. Keskuspankkirahoituksen löysääminen ja velkapapereiden tukiostot laskivat kyllä korkoja ja rauhoittivat hetkellisesti pörssimarkkinat, mutta massiivinen lisälikviditeetti kiihdytti väistämättä inflaatiota. Euroopan Keskuspankki siis omilla toimillaan edesauttoi inflaatiokehitystä, jota vastaan koko sen rahapolitiikka oli alunperin luotu!

EKP on näillä ”poikkeuksellisilla väliintuloilla” – viimeksi pari viikkoa sitten Italian ja Espanjan velkakirjoja haalimalla – luonut itse tilanteen, joka houkuttelee markkinoita spekuloimaan ongelmamaiden luotoilla. Lisäksi miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa. Euroopan Keskuspankki on kriisin myötä valitettavasti irtautunut periaatteistaan olla riippumaton toimija.

Maksukyvyttömyyden uhka on Kreikan jälkeen koetellut niin Irlantia kuin Portugaliakin ja aina ratkaisua on haettu rakentamalla pelastuspaketteja rahoitusvakausvälineen kautta, jota euromaat rahoittavat ja takaavat. Näitäkin ratkaisuja voi perustella välttämättömyydellä, mutta samalla on rikottu EU:n perussopimuksia, joiden mukaan unionilla sen paremmin kuin jäsenmaallakaan ei ole oikeutta ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan sitoumuksia.  Tulevaisuudessa talouskriisiin ajautuvien maiden pelastamiseksi perustettavan pysyvän vakausmekanismin laillistamiseksi ollaankin tekemässä ns. ”kevennetty perussopimusmuutos”.

Kuitenkaan nämä erilaiset pelastuspaketit, väliaikaiset ja pysyvät mekanismit eivät ole palauttaneet rahoitusmarkkinoiden luottamusta. Velkainstrumentit kun eivät poista ongelmamaiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoivat ne toisten vastuulle. Avustusjärjestelyn uskottavuus on koetuksella myös siksi, että takaajina on euromaita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja valtiontalous on pakkasella.

Rahoitusmarkkinat tuntevat taloushistorian karun läksyn, josta professori Vesa Puttonen muistutti Talouselämä-lehden haastattelussa jo viime syksynä. Hän siteerasi Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta:” Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80 tai jopa 100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta”.

Tätäkin taustaa vasten Suomen vaatimat vakuudet Kreikalta ovat perusteltuja. On oikein vaatia ongelmamailta tiukkoja lainaehtoja ja tinkimätöntä talouden tasapainottamista. Myös muiden kuin akuutissa kriisissä olevien jäsenvaltioiden olisi mitä pikimmin tehtävä talouden tervehdyttämistoimet.  Jokainen euro, joka joudutaan käyttämään julkisen velan korkoihin tai lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muusta, joka mahdollistaa ihmisten hyvinvoinnin.

Hyvät kristillisdemokraatit,

EU:n jäsenmaiden on oikaistava velkaantumiskehityksensä eikä ruokittava sitä. Tosiasiat tulee tunnustaa. Esimerkiksi osa Kreikan lainoista on paras kirjata luottotappioihin ja valmistautua hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää pidä yrittää taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomittaa osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla on riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Toisaalta kukin jäsenmaa voisi vastata pankeistaan, joskin emomaa periaate ei aina ole oikeudenmukainen. Osittainen pankkien omistaminen kuitenkin turvaisi pankkituen takaisin saannin. EU:n pitäisi siis keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä.

Into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien pyrkimyksillä. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Jäsenmaiden taloudet ovat rakenteeltaan hyvin erilaisia – niitä kuuluisia meloneita ja omenoita –  ja elävät monesti eri suhdannevaihetta, siksi samanlaiset talouden ohjauskriteerit tai –keinot eivät toimi. Taloustieteilijöiden mukaan erilaisten talouksien yhteismitallinen arviointi on lähes mahdotonta. Komission taloushallintopaketissa tämä unohdetaan ja osassa sen esityksistä on menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle.

Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla meille kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten palkkasopimuksista tai vaihtotaseen alijäämistä? Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa.

Talouspolitiikan syvenevää integraatiota on tarkasteltava paitsi suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Jos jäsenvaltioista tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita, onko jatkossa väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään? Kansalaisten kokemus siitä, ettei oikeasti voi vaikuttaa politiikan suuntaan vaan valta on keskittynyt harvoille ja avoimuus puuttuu, voi pahimmillaan johtaa vakaviin seurauksiin yhteiskunnassa.

Syksy tuo varmasti monenlaisia esityksiä tiukemmasta talousunionista ja liittovaltiomallista. Jo nyt on ollut valmistavia artikkeleita siitä, ettei suomalaisten pitäisi nähdä liittovaltiota keskitettynä, vaan hajautettuna mallina. Suomessa on käytävä keskustelu siitä, mihin suuntaan EU:ta pitäisi kehittää ja millaisessa menossa on kansallisen edun mukaista olla mukana. Tähän velvoittaa jo hallitusohjelman kirjaus: ”Hallitus tarkastelee eriytyvän integraation hankkeita tapauskohtaisesti”. Oma näkemykseni on, että Suomen tulee edelleen vastustaa esim. eurobondeja ja muuta liittovaltiokehitystä.

Jokaisella jäsenvaltioilla pitää vastakin olla vastuu oman taloutensa tervehdyttämisestä, jossa vaikeus on tietenkin löytää tasapaino vyönkiristämisen ja toisaalta talouskasvun vauhdittamisen välillä. Uskon, että hallituksen eilen esittämä budjettilinja ja etupainoiset kiristykset ovat tässä taloustilanteessa aivan välttämättömiä. Meidän on muistettava, että jokaisen tunnin aikana täällä maamme velkaantuu miljoona euroa, joten vaikeat päätökset ovat nyt vastuullisia päätöksiä. Vanhat kristilliset hyveet ahkeruus ja säästeliäisyys pätevät siis makrotaloudessakin.

Katsetta tulevaan

Talouskriisin hoidon lisäksi tuleva syksy sisältää monia painavia EU-asioita kuten monivuotiset rahoituskehykset ja yhteisen maatalous- ja kalastuspolitiikan uudistukset. Rahoituskehykset koskettavat kaikkia EU:n politiikan aloja, merkittävimmin maatalous- ja aluepolitiikan lohkoja, joiden osuudet unionin budjetista ovat suurimmat. Rahanjaon lisäksi kehyksissä määritellään unionin politiikan painopisteet seuraavalle ohjelmakaudelle. Kehysesitystä seuraavat alakohtaiset lainsäädäntöesitykset, joita komissiosta tippuu varmaan pitkin syksyä. Suomi on nettomaksajana ajanut kurinalaista rahoituskehyksen kokonaistasoa ja aluepolitiikan puolella on saatu maininta harvaan asuttujen alueiden lisätuesta.

Maatalouspolitiikassa komission esitys pitää sisällään periaatteen maataloustuotannon jatkumisesta kaikilla Euroopan alueilla, vaikka rahoituksen puolella ei ole nähtävissä ainakaan tukitasojen kasvua. Tässä vaiheessa on vielä hiukan aikaista arvioida lopullisia vaikutuksia Suomeen mm. yksityiskohtaisten kriteerien ollessa vielä työn alla, mutta lähtökohdat ovat kelvolliset. Hyvällä kansallisella politiikalla on ratkaiseva merkitys siihen, miten esimerkiksi aluepolitiikan tuista saadaan paras hyöty irti.

Valiokuntatyö

Omassa valiokuntatyössäni syksyn haasteet ovat talous- ja raha-asioiden valiokunnassa yhtenäisen euromaksualueen eli SEPA-mietinnön loppuunsaattaminen neuvotteluissa neuvoston kanssa ja sen saattamisessa parlamentin äänestykseen. Maksumarkkinoiden yhdistämisen pitäisi tarjota huomattavia taloudellisia etuja, kun kilpailu ja innovointi lisääntyvät ja kuluttajien suorittamien maksujen kustannukset pienenevät. Lähes vuoden kestänyt projekti alkaa olla jo voiton puolella, mutta eri tahojen ja maiden intressien yhteensovittaminen on ollut yllättävän haasteellista.

Myös työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa työn alla olevat mietinnöt kausityöntekijöistä ja yritysten sisäisistä siirroista ovat tavoitteiltaan hyviä, mutta niiden soveltaminen 27 eri jäsenmaassa luo haasteensa, jotta kansallista sosiaaliturvajärjestelmää voidaan kunnioittaa. Yhdenvertaisen kohtelun ulottaminen myös muuhun kuin työskentelyyn perustavaan sosiaaliturvaan on ongelmallista. Se tarkoittaisi mm. terveyspalveluiden järjestämistä samoin asiakasmaksuin, ehdoin ja samassa laajuudessa kuin kunnan vakinaisille asukkaille, samoin asumisperusteiset sosiaaliturvaetuudet olisivat yhdenvertaisen kohtelun piirissä maassa oleskelun pituudesta riippumatta. Kansallisen toimivallan suojaaminen sosiaaliturvan ja terveydenhuollon palvelujärjestelmien osalta on tavoite, jonka hoitaminen edellyttää tiivistä ja saumatonta yhteistyötä hallituksen, eduskunnan ja europarlamentaarikkojemme kesken.

Näiden mainittujen lisäksi valiokunnassa tullaan syksyn aikana varmasti vielä palaamaan kahteen haasteelliseen aiheeseen eli työaikadirektiiviin ja lähettyjen direktiivin implementoinnin uudelleen tarkasteluun. Lähetetyn työvoiman kohdalla jäsenmaissa on ollut väärinkäytöksiä, joissa työskentelyvaltion työehtoja ja palkkatasoa on räikeästi kierretty.

Kaikkien työvoiman liikkuvuutta käsittelevien direktiivien kohdalla on käynyt ilmi, kuinka tärkeää harmaan talouden torjunta on työvoiman liikkuvuuden lisääntyessä. Hallitusohjelmakirjausten toteuttamista näiltä osin tarvitaan tasa-arvoisen kohtelun varmistamiseksi työmarkkinoilla ja rehellisten yrittäjien suojaamiseksi epäreilulta kilpailulta; eikä varmaan vähiten myös valtion verotulojen varmistamiseksi.

Ulkosuhteet

Puolan puheenjohtajuuskaudella ulkosuhteiden painopiste tulee olemaan EU:n naapuristossa, etenkin itäisten naapuruusmaiden kanssa tehtävässä yhteistyössä. Koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät kuitenkin myös eteläisen naapuruston tiiviisti agendalla.

EU pyrkii eteläisen naapuruston epävakaisella alueella kumppanuuteen perustuvaan yhteistyöhön, joka vahvistaisi demokraattisia muutoksia ja tukisi valtiorakenteiden nykyaikaistamista. Menneistä virheistä mm. yksinvaltaisten hallitusten tukemisessa on pyritty nyt ottamaan opiksi ja auttamaan todellisen kansalaisyhteiskunnan rakentumista Poliittinen järjestelmä näissä maissa on kehittymätön, eikä todellisia demokraattisia johtajia ole ainakaan näkyvästi ollut nousemassa esille. Vaarana on, että valta liukuu ääriliikkeille.

Mielenilmauksilta ei ole vältytty myöskään Israelissa. Jopa 250 000 korkeisiin elinkustannuksiin kyllästynyttä israelilaista protestoi eri puolilla maata parisen viikkoa sitten. He vaativat asumiskustannusten kohtuullistamista sekä sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia. Netanyahun hallitus on nyt niin sisä- kuin ulkopoliittisesti erittäin hankalassa tilanteessa, paineet ovat kovat. Eilen uutiset kertoivat myös vakavasta tilanteen kiristymisestä eteläisen rajan tuntumassa, Gazan rajalla.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat olleet myötätuulessa. Tänä vuonna jo useat Latinalaisen Amerikan maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion. Myös EU:ssa on lisääntyvää kannatusta hankkeelle. Mm. Ranska on ilmaissut kiinnostuksensa tunnustaa Palestiina.

EU-maiden näkökulmat Palestiinan itsenäistymiseen ovat toisistaan poikkeavia. On arvioitu, että Palestiinan itsenäistymistä yksipuolisella ratkaisulla eivät tulisi tukemaan Saksa, Hollanti, Italia, Tsekki, Slovakia, Unkari, Bulgaria ja Puola. EU-maiden suhtautuminen asiaan on epäilemättä esimerkkinä muille vaikutusvaltaisille maille.

Ennen kesätaukoa niin Israelin kuin palestiinalaistenkin edustajat esittivät toivomuksenaan mepeille, että EU-maat eivät pyrkisi etsimään yhteistä kantaa, vaan rohkeasti jäsenmaat ilmaisisivat oman kantansa Palestiinan itsenäistymiskysymykseen. Osapuolten tiedossa on hyvin se, kuinka erilaisia näkökantoja Euroopan sisällä on, eikä yhteisen näkemyksen löytyminen ole kovinkaan todennäköistä. Epäilemättä kummatkin tahot odottavat omien tukijoidensa selkeää ulostuloa ja rohkeaa esiintymistä asiassa.

Kesän aikana ei näytä asiassa tapahtuneen mitään ratkaisevaa. Ns. Lähi-idän kvartetti (USA, EU, Venäjä ja YK) ei heinäkuun tapaamisissa tuntunut pääsevän asiassa yhtään eteenpäin. Kuukausi sitten kokoontuneet EU:n ulkoministerit puolestaan vain vetosivat rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. EU:n korkea edustaja Kathrine Ashton vain tyytyi toteamaan, että syyskuun ratkaisusta YK:ssa ei voi tietää – aika näyttää.

Mikäli EU-maat tunnustavat Palestiinalaisvaltion, jonka rakentaminen ei pohjaudu Israelin ja palestiinalaishallinnon yhteiselle sopimukselle, on se erittäin vastuuton ja puolueellinen teko eikä tule johtamaan positiiviseen kehitykseen alueella.

Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että rauhansopimuksen ehtoja ei sanella ulkoapäin, vaan osapuolet sopivat niistä keskenään. Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole selvää, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei todellakaan tue tätä tavoitetta.

Huolimatta siitä selkeästä toteamuksesta Israelin luonteesta juutalaisvaltiona, joka löytyy niin YK:n vuoden 1947 päätöslauselmasta kuin maan itsenäistymisjulistuksessakin, monet nykyisistä eurooppalaisista poliitikoista eivät enää käsitä sitä, miksi Israelin valtion luonnetta juutalaisten kansalliskotina pitäisi erityisesti nostaa esille ja puolustaa.

Kirjoitusten mukaan Jerusalemista tulee ”juovuttava malja ja väkikivi kaikille kansoille”. Kristillisdemokraatteina meidän on työskenneltävä niin hallituksen kuin EU:nkin sisällä, jotta emme kansakunta repisi itseämme tähän kiveen.

Hyvät ystävät,
Kaksi vuotta Euroopan parlamentin jäsenenä on takana. Teille on jaettu mepin toimintakertomus näiltä kahdelta vuodelta. Sen avulla voitte löytää ne aiheet, joiden parissa olen erityisesti parlamentissa ahkeroinut. Työstäni kertoo myös noin kerran kuussa ilmestyvä MeppiViesti, sähköinen tiedotuskirje, jonka voitte tilata sähköpostiinne nettisivuiltaniwww.essayah.fi.

Sisäänajo koko tiimiltä on suoritettu ja olemme hyvässä vireessä palvelemassa suomalaisia sekä tietenkin omaa KD-puoluetta, jonka vaikutusmahdollisuudet Suomen EU-politiikkaan ovat nyt hallitustaipaleen myötä parantuneet.

Talousturbulenssi jatkuu

Kirjoitettu kirjoittajana

Talouskriisi ei ota laantuakseen. Viikonlopun aikana linjat kävivät kuumina kun sekä Euroopan Keskuspankki (EKP) että johtavien teollisuus- ja kehittyvien maiden G-20 järjestö pitivät omia puhelinkokouksiaan markkinoita rauhoittaakseen.

Euroopan ongelmien lisäksi viikonlopun talouspaniikin toinen syy on se, että luottoluokittaja Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltain luottoluokitusta, mitä on pidetty ennenkuulumattomana. Aasian pörssit hermostuivat, sillä mm. Kiina ja Japani omistavat yhdessä yli 40 % USA:n velkakirjalainoista.

EKP ryhtyy jälleen ”poikkeukselliseen väliintuloon” ja haalii markkinoilta Italian ja Espanjan joukkovelkakirjoja rauhoittaakseen korkopainetta näitä maita kohtaan. Atlantin toisella puolella nostettiin puolestaan velkakattoa, jotta USA:n liittovaltio ei ajaudu akuuttiin maksukriisiin. Velkaa on siis paikattu velalla joka puolella; ei ihme, jos markkinoiden luottamus on lujilla.

Euroopan Keskuspankki on jo aikaa sitten jättänyt hyvästit periaatteilleen riippumattomana toimijana, jonka ainut tarkoitus piti olla euron hintavakauden varmistaminen. Ongelmaluottoja tukemalla EKP on itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa.

Espanja ja Italia ovat mittaluokaltaan EU:n suurempia talousalueita. On selvää, että euromailla ei ole varaa rakentaa niille samanlaisia pelastuspaketteja kuin pienille kriisimaille, sillä rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Mikä siis neuvoksi?

Monesti tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Myönnetään, että esim. Kreikan lainat on parasta kirjata luottotappioihin ja valmistaudutaan hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää yritettäisikään taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomitettaisiin sillä osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla olisi riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun. EU:n olisi siis järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä. Jäsenvaltiot hoitakoot kukin oman holtittoman talouspolitiikkansa kuntoon.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä, joten vaihtoehtoisia malleja ei edes haeta. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Yritysten kannalta sekavan tilanteen ongelma on, että raha pakenee tällä hetkellä talouselämää vauhdittamasta reaaliomaisuuteen mm. kultaan. Pahaa vain pelkään, että kriisin syvetessä myös maiden kultavarantoja aletaan myydä ja sen sääntelymekanismi saattaa pettää. Vanha sijoitusvinkki saattaa taas pian pitää paikkansa: maa säilyttää arvonsa aina, sillä sen valmistus on toistaiseksi lopetettu!

EU-ruoka-apu vaarassa?

Kirjoitettu kirjoittajana

Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

EU-ruoka-apu vaarassa?

Kirjoitettu kirjoittajana

Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa Ajassa -palstalla)

Juhannuksen six-pack EU:n malliin

Kirjoitettu kirjoittajana

Europarlamentin täysistunto hyväksyi 23.6. juhannuksen alla kantansa kuuteen talouden koordinaatiota koskevaan esitykseen eli ns. six-packistä – osa esityksistä hyvin niukalla ääntenerolla. Tämän talouspolitiikan koordinaatiopaketin avulla halutaan tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Samalla osalla esityksistä tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Itse olin esitysten valiokuntakäsittelyyn tehnyt monia muutosesityksiä. Täysistunnossa äänestin lopulta vain yhden esityksen puolesta, muissa tyhjää tai vastaan. Jäsenvaltioiden budjettikurin tiukentamisesta vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamisen suhteen olen paljolti samaa mieltä parlamentin enemmistön ja esityksen tehneen komission kanssa.

Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Puhumattakaan Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä. Siksi komission tiukentavat esitykset ovat näiltä osin perusteltuja.

Paketin makrotalousosiosta olin eri kannalla komission ja hyväksytyn esityksen kanssa. Komissiolle oli ehdotettu mm. vapaata toimivaltaa taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa puoliautomaattista sanktiointia myöden.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä jäsenvaltioiden suvereniteetin ja demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita?

Muistutin täysistuntokeskustelussa, että jokainen euro, joka käytetään julkisen velan korkojen lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muista tärkeistä elementeistä, jotka toimivat perustana olosuhteille ja jotka mahdollistavat talouden kehityksen ja ihmisten hyvinvoinnin. Siksi on tärkeää, että jäsenvaltioiden liiallinen velkaantuminen saadaan kääntymään mahdollisimman nopeasti.

Ne jäsenvaltiot, joiden talouspolitiikka on ollut kurinalaisinta pärjäävät tällä hetkellä parhaiten. Tämä on todiste siitä, että taloudellinen vakaus johtaa kasvuun ja työllisyyteen.

Säädytöntä menoa

Kirjoitettu kirjoittajana

Hallitusneuvottelut Säätytalolla jatkuvat alun toista viikkoa. Oppositioon jääneen Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen vitsailikin jo, että neuvotteluissa on siirrytty ns. Tukholman syndrooman vaiheeseen. Demareiden ja Kokoomuksen kaappaamat pienpuolueet ovat kuulemma alkaneet samaistua kidnappaajiinsa niin, etteivät enää halua pois vaikka mitä joutuisivat hallitusohjelmaan nielemään. No, jos asia noin olisi, niin tuskinpa täällä edelleen sanamuodoista, tulkinnoista ja pilkunpaikoista väännettäisiin.

Hallitusneuvottelut ovat nimittäin varsin proosallista toimintaa sanan täydessä merkityksessä. Eri politiikkasektoreiden työryhmillä on vastuullaan kirjoittaa omat kappaleensa hallitusohjelmapaperiin. Tuotoksena on turhan usein ”kehittämistä, parantamista, selvittämistä ja edistämistä” ja kun ”hallitus edistää aktiivisesti strategian toimeenpanoa ja sen painotusten huomioimista”, niin eihän näillä teksteillä kirjallisuuspalkintoja voiteta. Kun edes virkamiesparat selvän saisivat!

Paikkana Säätytalo antaa kieltämättä juhlalliset puitteet neuvotteluille. Historiallisessa talossa on nähty suomalaisen demokratian sarastus, kun aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat kokoontuivat siellä valtiopäiville aina vuoteen 1906 asti, jolloin valittiin ensimmäisen kerran yksikamarinen eduskunta. Synkeitäkin hetkiä seinät ovat nähneet; valtakunnanoikeus on kokoontunut siellä neljästi ja myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti pidettiin siellä. Nykyään talon tavaksi on tullut todistaa tätä eduskuntavaalien jälkeistä ”säädytöntä menoa”, jota hallitusneuvotteluksikin kutsutaan. Muuna aikana tila toimii pääasiassa kokous- ja juhlahuoneistona.

Hallitusneuvotteluihin ladataan aina suurta draaman odotusta. Media toivoo puolueilta valtataisteluita ja teatraalisia ulosmarsseja, vähintään ”jäsentenvälisiä” salkkuruletteja. Näidenkin hallitusneuvotteluiden ajaksi on kuitenkin julistettu ns. ”täysi radiohiljaisuus” eli sovittu yhdessä siitä, ettei sen paremmin etenemistä kuin mahdollisia kipupisteitäkään kommentoida.

Niinpä median kärkkymät kommentit ovat liikkuneet tasolla ”ruoka on hyvää, ja sitä on riittävästi”. Kiusaus tuntuu tosin aika-ajoin käyvän ylivoimaiseksi. Etenkin kun vanhat hallitusneuvottelukonkarit vielä kertovat, että menneinä vuosikymmeninä ”vuotaminen” oli suorastaan maan tapa pyörittää neuvotteluja haluttuun suuntaan. Vinkki hankalasta asiasta luottotoimittajalle ja sitä seurannut uutisointi kansalaispalautteineen takasi jo jonkinmoisen selkänojan.

Näidenkin neuvottelujen tuloksena on lopulta hallitusohjelma, jossa on koko joukko kompromisseja ja paljon hyviä tarkoitusperiä. Sitten alkaa ns. ”pitkien puukkojen yö”, jolloin ministerisalkut jaetaan puolueen sisällä. Ai olenko itse kiinnostunut? Selitin eräälle ryhmälle, etten ole ja kuinka on puolueen edun mukaista, että jatkan meppinä, koska vaaliliiton takia paikkani menisi toiselle puolueelle ja tilalleni nousisi – kukas muu kuin ”Veltto” Virtanen! Sinä vaiheessa ääni joukosta totesi: ”Pysyt Brysselissä; kyseessä ei ole enää puolueen, vaan isänmaan etu!