Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

Europarlamentin täysistunto hyväksyi 23.6. juhannuksen alla kantansa kuuteen talouden koordinaatiota koskevaan esitykseen eli ns. six-packistä – osa esityksistä hyvin niukalla ääntenerolla. Tämän talouspolitiikan koordinaatiopaketin avulla halutaan tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Samalla osalla esityksistä tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Itse olin esitysten valiokuntakäsittelyyn tehnyt monia muutosesityksiä. Täysistunnossa äänestin lopulta vain yhden esityksen puolesta, muissa tyhjää tai vastaan. Jäsenvaltioiden budjettikurin tiukentamisesta vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamisen suhteen olen paljolti samaa mieltä parlamentin enemmistön ja esityksen tehneen komission kanssa.

Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Puhumattakaan Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä. Siksi komission tiukentavat esitykset ovat näiltä osin perusteltuja.

Paketin makrotalousosiosta olin eri kannalla komission ja hyväksytyn esityksen kanssa. Komissiolle oli ehdotettu mm. vapaata toimivaltaa taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa puoliautomaattista sanktiointia myöden.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä jäsenvaltioiden suvereniteetin ja demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita?

Muistutin täysistuntokeskustelussa, että jokainen euro, joka käytetään julkisen velan korkojen lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muista tärkeistä elementeistä, jotka toimivat perustana olosuhteille ja jotka mahdollistavat talouden kehityksen ja ihmisten hyvinvoinnin. Siksi on tärkeää, että jäsenvaltioiden liiallinen velkaantuminen saadaan kääntymään mahdollisimman nopeasti.

Ne jäsenvaltiot, joiden talouspolitiikka on ollut kurinalaisinta pärjäävät tällä hetkellä parhaiten. Tämä on todiste siitä, että taloudellinen vakaus johtaa kasvuun ja työllisyyteen.

Hallitusneuvottelut Säätytalolla jatkuvat alun toista viikkoa. Oppositioon jääneen Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen vitsailikin jo, että neuvotteluissa on siirrytty ns. Tukholman syndrooman vaiheeseen. Demareiden ja Kokoomuksen kaappaamat pienpuolueet ovat kuulemma alkaneet samaistua kidnappaajiinsa niin, etteivät enää halua pois vaikka mitä joutuisivat hallitusohjelmaan nielemään. No, jos asia noin olisi, niin tuskinpa täällä edelleen sanamuodoista, tulkinnoista ja pilkunpaikoista väännettäisiin.

Hallitusneuvottelut ovat nimittäin varsin proosallista toimintaa sanan täydessä merkityksessä. Eri politiikkasektoreiden työryhmillä on vastuullaan kirjoittaa omat kappaleensa hallitusohjelmapaperiin. Tuotoksena on turhan usein ”kehittämistä, parantamista, selvittämistä ja edistämistä” ja kun ”hallitus edistää aktiivisesti strategian toimeenpanoa ja sen painotusten huomioimista”, niin eihän näillä teksteillä kirjallisuuspalkintoja voiteta. Kun edes virkamiesparat selvän saisivat!

Paikkana Säätytalo antaa kieltämättä juhlalliset puitteet neuvotteluille. Historiallisessa talossa on nähty suomalaisen demokratian sarastus, kun aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat kokoontuivat siellä valtiopäiville aina vuoteen 1906 asti, jolloin valittiin ensimmäisen kerran yksikamarinen eduskunta. Synkeitäkin hetkiä seinät ovat nähneet; valtakunnanoikeus on kokoontunut siellä neljästi ja myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti pidettiin siellä. Nykyään talon tavaksi on tullut todistaa tätä eduskuntavaalien jälkeistä ”säädytöntä menoa”, jota hallitusneuvotteluksikin kutsutaan. Muuna aikana tila toimii pääasiassa kokous- ja juhlahuoneistona.

Hallitusneuvotteluihin ladataan aina suurta draaman odotusta. Media toivoo puolueilta valtataisteluita ja teatraalisia ulosmarsseja, vähintään ”jäsentenvälisiä” salkkuruletteja. Näidenkin hallitusneuvotteluiden ajaksi on kuitenkin julistettu ns. ”täysi radiohiljaisuus” eli sovittu yhdessä siitä, ettei sen paremmin etenemistä kuin mahdollisia kipupisteitäkään kommentoida.

Niinpä median kärkkymät kommentit ovat liikkuneet tasolla ”ruoka on hyvää, ja sitä on riittävästi”. Kiusaus tuntuu tosin aika-ajoin käyvän ylivoimaiseksi. Etenkin kun vanhat hallitusneuvottelukonkarit vielä kertovat, että menneinä vuosikymmeninä ”vuotaminen” oli suorastaan maan tapa pyörittää neuvotteluja haluttuun suuntaan. Vinkki hankalasta asiasta luottotoimittajalle ja sitä seurannut uutisointi kansalaispalautteineen takasi jo jonkinmoisen selkänojan.

Näidenkin neuvottelujen tuloksena on lopulta hallitusohjelma, jossa on koko joukko kompromisseja ja paljon hyviä tarkoitusperiä. Sitten alkaa ns. ”pitkien puukkojen yö”, jolloin ministerisalkut jaetaan puolueen sisällä. Ai olenko itse kiinnostunut? Selitin eräälle ryhmälle, etten ole ja kuinka on puolueen edun mukaista, että jatkan meppinä, koska vaaliliiton takia paikkani menisi toiselle puolueelle ja tilalleni nousisi – kukas muu kuin ”Veltto” Virtanen! Sinä vaiheessa ääni joukosta totesi: ”Pysyt Brysselissä; kyseessä ei ole enää puolueen, vaan isänmaan etu!

”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

Euroopan parlamenttiin perustettiin noin vuosi sitten väliaikainen kriisivaliokunta selvittämään rahoitus-, talous- ja sosiaalikriisiin vastaamista. Valiokunta on saamassa työnsä valmiiksi, kun demaritoveri Pervenche Beres julkaisi viime viikolla esityksensä kriisivaliokunnan mietinnöksi. Hän esittää EU:n budjetin viisi- tai kymmenkertaistamista.

Mietintöluonnoksen mukaan EU:ssa pitää siirtyä yhteiseen talouspolitiikkaan, EU:lle pitää perustaa valtiovarainministeriö ja EU:n tulee ottaa käyttöön eurobondit, joilla otetaan eri maiden velat yhteiseen vastuuseen aina velan 60% bkt-osuuteen asti. Tärkein Beresin esityksistä on EU-budjetin 5-10% osuus jäsenmaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Vastaava osuus toki vähennettäisiin kansallisesta verotuksesta. Näin EU voisi ottaa kansalliselta politiikalta itselleen siirtyvät tehtävät paremmin hoitaakseen.

Beresin mukaan on loogista, että monenkeskisistä ratkaisuista on siirryttävä keskusjohtoisiin ratkaisuihin, pysyvästä vakausvälineestä on kehitettävä eurooppalainen velkavirasto, EU-rahojen jakokriteeriksi tulisi jäsenmaan edistyminen verojen harmonisoinnissa jne. Mietintöluonnos kuvaa hyvin sitä mielialaa, joka Euroopan parlamentissa on monissa puheissa vallalla: talouskriisi antaa mahdollisuuden harppaukseen kohti liittovaltiota.

Mielestäni Beres ja muut liittovaltion ajajat ovat väärässä. EU-budjetin tason ei pidä nousta nykyisestä noin yhden prosentin bkt-osuudesta. Olen huolissani siitä, että Suomessa ei keskustella, eikä edes olla tietoisia liittovaltiopyrkimyksistä Euroopan parlamentissa. Olen ymmärtänyt, että virallisesti Suomi ajaa pientä EU-budjettia ja vastustaa eurobondeja, mutta olen myös huomannut, että puheet ovat erilaisia Suomessa ja Euroopan parlamentissa. Juuri suhteessa liittovaltiokehitykseen monet suomalaiset europarlamentaarikot eivät uskalla Suomessa sanoa kuinka pitkälle itse asiassa olisivat valmiit menemään.

Beres on Euroopan parlamentin sosialistiryhmän vaikutusvaltainen jäsen, työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja. Hän on yksi parlamentin linjanvetäjistä, ei kuka tahansa rivijäsen, eikä häntä muuten olisi valittukaan kriisivaliokunnan mietinnöntekijäksi. Jos demareiden enemmistö löytää liittovaltiokehityksen kannattajat muissa ryhmissä, Euroopan parlamentin kanta on vaarassa muodostua hyvin ongelmalliseksi Suomen kannalta.