Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta. Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Viime maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

Talouskriisi ei ota laantuakseen. Viikonlopun aikana linjat kävivät kuumina kun sekä Euroopan Keskuspankki (EKP) että johtavien teollisuus- ja kehittyvien maiden G-20 järjestö pitivät omia puhelinkokouksiaan markkinoita rauhoittaakseen.

Euroopan ongelmien lisäksi viikonlopun talouspaniikin toinen syy on se, että luottoluokittaja Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltain luottoluokitusta, mitä on pidetty ennenkuulumattomana. Aasian pörssit hermostuivat, sillä mm. Kiina ja Japani omistavat yhdessä yli 40 % USA:n velkakirjalainoista.

EKP ryhtyy jälleen ”poikkeukselliseen väliintuloon” ja haalii markkinoilta Italian ja Espanjan joukkovelkakirjoja rauhoittaakseen korkopainetta näitä maita kohtaan. Atlantin toisella puolella nostettiin puolestaan velkakattoa, jotta USA:n liittovaltio ei ajaudu akuuttiin maksukriisiin. Velkaa on siis paikattu velalla joka puolella; ei ihme, jos markkinoiden luottamus on lujilla.

Euroopan Keskuspankki on jo aikaa sitten jättänyt hyvästit periaatteilleen riippumattomana toimijana, jonka ainut tarkoitus piti olla euron hintavakauden varmistaminen. Ongelmaluottoja tukemalla EKP on itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa.

Espanja ja Italia ovat mittaluokaltaan EU:n suurempia talousalueita. On selvää, että euromailla ei ole varaa rakentaa niille samanlaisia pelastuspaketteja kuin pienille kriisimaille, sillä rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Mikä siis neuvoksi?

Monesti tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Myönnetään, että esim. Kreikan lainat on parasta kirjata luottotappioihin ja valmistaudutaan hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää yritettäisikään taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomitettaisiin sillä osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla olisi riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun. EU:n olisi siis järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä. Jäsenvaltiot hoitakoot kukin oman holtittoman talouspolitiikkansa kuntoon.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä, joten vaihtoehtoisia malleja ei edes haeta. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Yritysten kannalta sekavan tilanteen ongelma on, että raha pakenee tällä hetkellä talouselämää vauhdittamasta reaaliomaisuuteen mm. kultaan. Pahaa vain pelkään, että kriisin syvetessä myös maiden kultavarantoja aletaan myydä ja sen sääntelymekanismi saattaa pettää. Vanha sijoitusvinkki saattaa taas pian pitää paikkansa: maa säilyttää arvonsa aina, sillä sen valmistus on toistaiseksi lopetettu!

Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

Europarlamentin täysistunto hyväksyi 23.6. juhannuksen alla kantansa kuuteen talouden koordinaatiota koskevaan esitykseen eli ns. six-packistä – osa esityksistä hyvin niukalla ääntenerolla. Tämän talouspolitiikan koordinaatiopaketin avulla halutaan tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Samalla osalla esityksistä tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Itse olin esitysten valiokuntakäsittelyyn tehnyt monia muutosesityksiä. Täysistunnossa äänestin lopulta vain yhden esityksen puolesta, muissa tyhjää tai vastaan. Jäsenvaltioiden budjettikurin tiukentamisesta vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamisen suhteen olen paljolti samaa mieltä parlamentin enemmistön ja esityksen tehneen komission kanssa.

Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Puhumattakaan Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä. Siksi komission tiukentavat esitykset ovat näiltä osin perusteltuja.

Paketin makrotalousosiosta olin eri kannalla komission ja hyväksytyn esityksen kanssa. Komissiolle oli ehdotettu mm. vapaata toimivaltaa taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa puoliautomaattista sanktiointia myöden.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä jäsenvaltioiden suvereniteetin ja demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita?

Muistutin täysistuntokeskustelussa, että jokainen euro, joka käytetään julkisen velan korkojen lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muista tärkeistä elementeistä, jotka toimivat perustana olosuhteille ja jotka mahdollistavat talouden kehityksen ja ihmisten hyvinvoinnin. Siksi on tärkeää, että jäsenvaltioiden liiallinen velkaantuminen saadaan kääntymään mahdollisimman nopeasti.

Ne jäsenvaltiot, joiden talouspolitiikka on ollut kurinalaisinta pärjäävät tällä hetkellä parhaiten. Tämä on todiste siitä, että taloudellinen vakaus johtaa kasvuun ja työllisyyteen.

Hallitusneuvottelut Säätytalolla jatkuvat alun toista viikkoa. Oppositioon jääneen Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen vitsailikin jo, että neuvotteluissa on siirrytty ns. Tukholman syndrooman vaiheeseen. Demareiden ja Kokoomuksen kaappaamat pienpuolueet ovat kuulemma alkaneet samaistua kidnappaajiinsa niin, etteivät enää halua pois vaikka mitä joutuisivat hallitusohjelmaan nielemään. No, jos asia noin olisi, niin tuskinpa täällä edelleen sanamuodoista, tulkinnoista ja pilkunpaikoista väännettäisiin.

Hallitusneuvottelut ovat nimittäin varsin proosallista toimintaa sanan täydessä merkityksessä. Eri politiikkasektoreiden työryhmillä on vastuullaan kirjoittaa omat kappaleensa hallitusohjelmapaperiin. Tuotoksena on turhan usein ”kehittämistä, parantamista, selvittämistä ja edistämistä” ja kun ”hallitus edistää aktiivisesti strategian toimeenpanoa ja sen painotusten huomioimista”, niin eihän näillä teksteillä kirjallisuuspalkintoja voiteta. Kun edes virkamiesparat selvän saisivat!

Paikkana Säätytalo antaa kieltämättä juhlalliset puitteet neuvotteluille. Historiallisessa talossa on nähty suomalaisen demokratian sarastus, kun aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat kokoontuivat siellä valtiopäiville aina vuoteen 1906 asti, jolloin valittiin ensimmäisen kerran yksikamarinen eduskunta. Synkeitäkin hetkiä seinät ovat nähneet; valtakunnanoikeus on kokoontunut siellä neljästi ja myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti pidettiin siellä. Nykyään talon tavaksi on tullut todistaa tätä eduskuntavaalien jälkeistä ”säädytöntä menoa”, jota hallitusneuvotteluksikin kutsutaan. Muuna aikana tila toimii pääasiassa kokous- ja juhlahuoneistona.

Hallitusneuvotteluihin ladataan aina suurta draaman odotusta. Media toivoo puolueilta valtataisteluita ja teatraalisia ulosmarsseja, vähintään ”jäsentenvälisiä” salkkuruletteja. Näidenkin hallitusneuvotteluiden ajaksi on kuitenkin julistettu ns. ”täysi radiohiljaisuus” eli sovittu yhdessä siitä, ettei sen paremmin etenemistä kuin mahdollisia kipupisteitäkään kommentoida.

Niinpä median kärkkymät kommentit ovat liikkuneet tasolla ”ruoka on hyvää, ja sitä on riittävästi”. Kiusaus tuntuu tosin aika-ajoin käyvän ylivoimaiseksi. Etenkin kun vanhat hallitusneuvottelukonkarit vielä kertovat, että menneinä vuosikymmeninä ”vuotaminen” oli suorastaan maan tapa pyörittää neuvotteluja haluttuun suuntaan. Vinkki hankalasta asiasta luottotoimittajalle ja sitä seurannut uutisointi kansalaispalautteineen takasi jo jonkinmoisen selkänojan.

Näidenkin neuvottelujen tuloksena on lopulta hallitusohjelma, jossa on koko joukko kompromisseja ja paljon hyviä tarkoitusperiä. Sitten alkaa ns. ”pitkien puukkojen yö”, jolloin ministerisalkut jaetaan puolueen sisällä. Ai olenko itse kiinnostunut? Selitin eräälle ryhmälle, etten ole ja kuinka on puolueen edun mukaista, että jatkan meppinä, koska vaaliliiton takia paikkani menisi toiselle puolueelle ja tilalleni nousisi – kukas muu kuin ”Veltto” Virtanen! Sinä vaiheessa ääni joukosta totesi: ”Pysyt Brysselissä; kyseessä ei ole enää puolueen, vaan isänmaan etu!

”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

Euroopan parlamenttiin perustettiin noin vuosi sitten väliaikainen kriisivaliokunta selvittämään rahoitus-, talous- ja sosiaalikriisiin vastaamista. Valiokunta on saamassa työnsä valmiiksi, kun demaritoveri Pervenche Beres julkaisi viime viikolla esityksensä kriisivaliokunnan mietinnöksi. Hän esittää EU:n budjetin viisi- tai kymmenkertaistamista.

Mietintöluonnoksen mukaan EU:ssa pitää siirtyä yhteiseen talouspolitiikkaan, EU:lle pitää perustaa valtiovarainministeriö ja EU:n tulee ottaa käyttöön eurobondit, joilla otetaan eri maiden velat yhteiseen vastuuseen aina velan 60% bkt-osuuteen asti. Tärkein Beresin esityksistä on EU-budjetin 5-10% osuus jäsenmaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Vastaava osuus toki vähennettäisiin kansallisesta verotuksesta. Näin EU voisi ottaa kansalliselta politiikalta itselleen siirtyvät tehtävät paremmin hoitaakseen.

Beresin mukaan on loogista, että monenkeskisistä ratkaisuista on siirryttävä keskusjohtoisiin ratkaisuihin, pysyvästä vakausvälineestä on kehitettävä eurooppalainen velkavirasto, EU-rahojen jakokriteeriksi tulisi jäsenmaan edistyminen verojen harmonisoinnissa jne. Mietintöluonnos kuvaa hyvin sitä mielialaa, joka Euroopan parlamentissa on monissa puheissa vallalla: talouskriisi antaa mahdollisuuden harppaukseen kohti liittovaltiota.

Mielestäni Beres ja muut liittovaltion ajajat ovat väärässä. EU-budjetin tason ei pidä nousta nykyisestä noin yhden prosentin bkt-osuudesta. Olen huolissani siitä, että Suomessa ei keskustella, eikä edes olla tietoisia liittovaltiopyrkimyksistä Euroopan parlamentissa. Olen ymmärtänyt, että virallisesti Suomi ajaa pientä EU-budjettia ja vastustaa eurobondeja, mutta olen myös huomannut, että puheet ovat erilaisia Suomessa ja Euroopan parlamentissa. Juuri suhteessa liittovaltiokehitykseen monet suomalaiset europarlamentaarikot eivät uskalla Suomessa sanoa kuinka pitkälle itse asiassa olisivat valmiit menemään.

Beres on Euroopan parlamentin sosialistiryhmän vaikutusvaltainen jäsen, työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja. Hän on yksi parlamentin linjanvetäjistä, ei kuka tahansa rivijäsen, eikä häntä muuten olisi valittukaan kriisivaliokunnan mietinnöntekijäksi. Jos demareiden enemmistö löytää liittovaltiokehityksen kannattajat muissa ryhmissä, Euroopan parlamentin kanta on vaarassa muodostua hyvin ongelmalliseksi Suomen kannalta.

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Eduskunta sai ennen vaalilomille lähtöä äänestettyä tuiki tärkeän vaalilakiuudistuksen vihdoin eteenpäin seuraavien valtiopäivien sinetöitäväksi. Suomalaisen vaalijärjestelmä kaikkein suurin epäkohta on ollut piilevän äänikynnyksen aiheuttama äänestäjien ja puolueiden alueellinen epätasa-arvo. Kun Uudeltamaalta on ponnistettu alle kolmella prosentilla eduskuntaan ja Pohjois-Karjalassa ei kolmetoistakaan riitä, niin ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” kuulostaa lähinnä juhlapuhefraasilta. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan tilanne vääristyisi tulevaisuudessa entisestään, joten alueellisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen vaati lakimuutosta.

Toisin on Euroopan Parlamentissa, jossa käsittelyssä oleva mietintö Eurovaalien uudistamisesta vinouttaisi jäsenmaiden valtasuhteita entisestään. Lisäksi se toisi yleiseurooppalaiset vaalilistat muka äänestäjien kiinnostuksen lisäämiseksi. Tosiasiassa molemmat esitykset lisäisivät suurten maiden jo ennestään voimakasta vaikutusvaltaa unionissa.

Jäsenvaltiokohtainen paikkajako EU-parlamentissa määräytyy laskentakaavalla suoraan väestöpohjasta, Nyt matematiikkaa on tarkoitus sorvata suuntaan, jonka mukaan monien pienten ja keskisuurten jäsenvaltioiden paikkamäärä pienenisi nykyisestä; mm. Suomella 13:sta 12:een. Vastaavasti muutamat suuret jäsenvaltiot kuten Ranska, Espanja ja Italia saisivat kymmenkunta uutta edustajaa.

Lisäksi ehdotuksen mukaan äänestäjät voisivat jättää kaksi ääntä; yhden kansalliselle ehdokkaalle tai vaalilistalle ja toisen EU-jäsenmaiden yhteiselle ehdokaslistalle. Näiltä yleiseurooppalaisilta vaalilistoilta valittaisiin 25 parlamentin jäsentä Lissabonin sopimuksessa sovitun 751 lisäksi. Pieneten jäsenmaiden ehdokkaiden mahdollisuus päästä yhteisten listojen kärkipaikoille tai tulla valituksi olisi lähes olematon.

Pienten ja suurten jäsenmaiden välinen epätasapaino ei valitettavasti ole ainut Euroopan parlamentin rakenteissa piilevä vääristymä. Talouskriisin hoito on jakanut EU-maat selkeästi nettomaksajien ja – saajien leiriin. Velkaantuneimpien jäsenmaiden mepit tulevat myös väkirikkaimmista maista ja muodostavat näin enemmistön eri poliittisissa ryhmissä. He ajavat mm. taloushallintopakettiin innolla lisää yhteistä velkaa eurobondien ja uusien rahastojen muodossa. Samoin he haluavat aloittaa yhdessä federalistien kanssa EU-verojen keräämisen kansalaisilta, jotta aluepoliittisia ja rakennetukia voitaisiin jatkossakin avokätisesti heille jakaa.

Osalla mepeistä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, että jonkun on kannettava jäsenvaltiotasolla myös esitysten talousvastuu, vaan edes jonkinlaista vastuuta veronmaksajistaan tunteva jäsenvaltioita edustava neuvosto on heille jatkuva piikittelyn aihe.

Talouskuria ajavat mepit tulevat taas Saksaa lukuun ottamatta vähäväkisimmistä jäsenmaista eli numeraalisesti me nettomaksajamaiden mepit olemme alakynnessä. Tulevaisuudessa suhdeluku heikkenee jokaisen uuden EU-jäsenmaan myötä. Tämä asetelma muodostaa jatkossa yhä suuremman haasteen, kun parlamentin kantoja talouspäätöksiin muodostetaan nettosaajien johdolla.

(Julkaistu Savon Sanomissa)