Presidenttiehdokkaaksi nimittämisen jälkeen elämässäni on alkanut hämmentävä vaihe. Osasin kyllä etukäteen varautua ajankäytön mullistumiseen, median yhteydenottoihin, seisomiseen sateisilla toreilla, rahanmenoon ja univajeeseen – tämähän on peruskauraa kaikissa vaalikampanjoissa. Oletettavaa myös oli, että joku saattaa olla kiinnostunut näkemyksistäni koskien presidentin valtaoikeuksia ja ulkopolitiikan painopistealoja.

Auliisti kuitenkin myönnän, että olen ollut huonosti varautunut jakamaan perheen kakkureseptejä, nimeämään suosikkitoimittajia ja kertomaan mieliruuista, -taideteoksista, -lauluista ja -kirjoista. Kaikista näistä ja sadoista muista samankaltaisista näkemyksistä on kumminkin presidenttiehdokkaan tehtävä selkoa median sekä etu– ja kansalaisjärjestöjen kyselyissä.

Itsetuntemus tässä kyllä myös kehittyy, sillä enpä ollut koskaan kovin syvällisesti pohtinut sitäkään, mitä sanaa inhoan eniten ja uskonko kansanparantajiin. Kysymyksessä, voiko tasavallan presidentin puoliso jatkaa siviilityössä, päätin ”kilauttaa kaverille”. Jostain syystä 20 vuodenkaan avioliitto ei ollut valmistanut tähän – myönnän, emme ole asiaa parisuhteessamme käsitelleet.

Illat menevät nykyisin rattoisasti vastailemalla paitsi näihin vaalikyselyihin niin median pikkuhiljaa käynnistämiin vaalikoneisiin. Jokainen ehdokasta lähestyvä taho vakuuttaa, kuinka helppoa heidän 15/35/55-kohtaiseen kysymyspatteristoonsa vastaaminen on, ja kuinka siihen kuluu aikaa vain vaivainen vartti.

Katin kontit! Edes tilastotieteen jatko-opinnot eivät avaa niitä todennäköisyyksiä, joilla erilaisiin valmisväitepohjiin ja vastausruudukoihin olisi viisainta vastata. Ei riitä, että on samaa tai eri mieltä parveketupakoinnista tai siitä, tuleeko presidentillä olla virallinen puoliso. Vielä olisi arvioitava, onko asia tärkeä tai vähemmän tärkeä, puhumattakaan kolmen lauseen ”kattavista” perusteluista kannalleen.

Ajatella, jos parin millin ero vastausruudukossa heittää minut pahimmillaan totaalisen väärään mielipideilmastoon ajatellen potentiaalista äänestäjääni. Mielessä käväisee se satunnainen surffailija, joka tuskin käy syväanalyysiä vastauspompulansa paikasta, vaan sijoittaa sen akselilla samaa/ eri mieltä… joten taidan minäkin luopua logaritmipaperin tarkasta syynäyksestä.

Ajankäytöstä vaalikoneiden parissa totean vain, että erään 50-kohtaisen kysymyspatteriston parissa ähersin lähes kaksi tuntia. Rukouselämäni on myös vauhdittunut, kun pelkään vastausten tallennuksen epäonnistuvan ja tuntien työn katoavan bittiavaruuteen. Laskujeni mukaan alun 60 kyselyä takanapäin ja vaalikampanja ei ole vielä puolessa välissä.

Kaikesta huolimatta nettidemokratia on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Tupaillat eivät entisaikojen tapaan enää vedä ja toreillakin tapaa vain osan äänestäjäkuntaa. Nykyään yhä suurempi joukko eri-ikäisiä ihmisiä surfailee netissä ja hakee haluamansa vaalitiedon siellä. Harva äänestää vain vaalikoneen perusteella, mutta monelle se antaa sykäyksen etsiytyä hankkimaan ehkä yllättävästäkin ehdokkaasta lisätietoa.

Jos vaalikone saa yhdenkin nukkuvan puolueen kannattajan uurnille, niin vaivannäkömme ei ole turha. Joten eikun klikkailemaan…

Helsingissä vieraillut Euroopan parlamentin puhemiehen Jerzy Buzek ehdotti, että EU:n komissio pitäisi valita parlamentin jäsenistä ja muuttaa sen luonne EU:n hallitukseksi.

Tähän ehdotukseen on mahdoton yhtyä. Liittovaltio, johon ehdotus tähtää, olisi Suomelle epäedullinen. Buzekin malli suosisi suuria jäsenmaita. On tärkeää, että jokaisella jäsenmaalla tulevaisuudessakin on oma komissaarinsa ja että komissio toimii myös jatkossa virkamieselimenä, joka tekee lainsäädäntöehdotuksia ja valvoo lainsäädännön toimeenpanoa.

Euroopan parlamentissa ei ole hallituspuolue-oppositiopuolue asetelmaa. Se on hyvä, koska ratkaisuihin voidaan etsiä enemmistöjä asiakohtaisesti.

Buzek ehdotti myös komission puheenjohtajan valitsemista suoralla koko Euroopan laajuisella kansanvaalilla ja hänen valtansa lisäämistä antamalla hänelle myös EU:n huippukokouksen puheenjohtajan tehtävät. Tällainen superpoliitikko vastaisi lähes USA:n presidenttiä ja tulisi aina väkirikkaimmista maista.

Minusta on hyvä, että tämänkin kannanoton myötä Suomessa tulee esiin, kuinka laaja kannatus Euroopan parlamentissa löytyy kaikenlaisille esityksille, joilla harpattaisiin liittovaltion suuntaan. Poliitikkojen ja tiedonvälityksen avoimuutta tulee tässä suhteessa parantaa. Suomalaisilla on oikeus olla perillä siitä, mitä on suunnitteilla.

Meillä Euroopan parlamentissa on valitettava työsarka torjua tällaisia esityksiä. Viimeksi torjuimme Duffin mietinnön etenemistä, jonka mukaan osa parlamentin jäsenistä valittaisiin yleiseurooppalaisilta listoilta ja kriisivaliokunnan esitystä 5-10% bkt-osuuden siirtämisestä kansallisista budjeteista EU:n budjettiin.

Lisäksi talouden syöksykierteessä ajetaan ratkaisuja, joissa velka tulee tavalla tai toisella yhteisvastuuseen. Näin tapahtuu eurobondienkin kohdalla, joita komissio esittää. Ne voivat saada enemmistön parlamentissa, koska täällä enemmistönä ovat saajamaiden edustajat. Asiansa paremmin hoitaneiden maiden keskuudessa on jakolinja. Yleensä vasemmisto ajaa tulonsiirtoliittovaltiota, keskusta-oikeisto ajaa maiden omaa vastuuta.

Saksalla ja Suomella on paljon hävittävää velkojen yhteisvastuissa. Joudumme yhä enemmän maksumiehiksi, kun korkotasomme nousee. Vastaavasti saajamailta vähenee pakko alkaa hoitaa talouttaan paremmin. Tätä askelta liittovaltion suuntaan Suomen hallitus on tähän asti vastustanut.

Eurooppa on paniikissa. Useampi maa horjuu taloudellisen kriisin partaalla. Pankkisektori on vakavissa vaikeuksissa ja ratkaisut myöhässä. Maailman johtavien talousmahtien G-20 kokous päättyi sekavissa tunnelmissa, sillä valtionpäämiehet eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten Kansainvälistä valuuttarahastoa (IMF) voitaisiin käyttää euroalueen tukemiseen.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sen takeeksi solmittua kasvu- ja vakaussopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Kreikan tilastopimittelyyn taas mikään taho ei ollut varautunut.

Velkaantumisesta ei pidä syyttää yksin USA:n asuntomarkkinoiden kuplasta 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vuosien ajan hallitukset jäsenmaissa ovat halunneet miellyttää äänestäjiä ja ikäviä talouspäätöksiä on lykätty eikä edes talouskasvun vuosina ole laitettu tarpeeksi syrjään pahan päivän varalta. Näin myös Suomessa, vaikka tilanteemme on toki parempi useimpiin euromaihin verrattuna.

Maksukyvyttömyyden uhkaamia maita on pyritty auttamaan rakentamalla pelastuspaketteja rahoitusvakausvälineen kautta, jota euromaat rahoittavat ja takaavat. Kuitenkaan nämä erilaiset pelastuspaketit, väliaikaiset ja pysyvät mekanismit eivät ole palauttaneet rahoitusmarkkinoiden luottamusta. Velkainstrumentit kun eivät poista ongelmamaiden holtittomia alijäämiä. Avustusjärjestelyn uskottavuus on koetuksella myös siksi, että takaajina on euromaita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja valtiontalous on pakkasella.

Talouskriisin myötä on myös alkanut talouspolitiikan vahvempi yhteinen ohjaus. Se sisältää osin sinällään kannatettavia toimia esimerkiksi finanssimarkkinoiden ja rahoitusinstrumenttien tiukempaa sääntelyä ja parempaa valvontaa sekä esityksiä pankkisektorin suuremmasta vastuusta kriisien hoidossa. Samoin osalla taloushallintopaketin esityksistä halutaan – aivan oikein – tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Kuitenkin mukana on esityksiä, joilla otetaan askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla meille kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten palkkasopimuksista tai vaihtotaseen alijäämistä? Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa.

Talouspolitiikan syvenevää integraatiota on tarkasteltava paitsi suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Jos jäsenvaltioista tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita, onko jatkossa väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään? Kansalaisten kokemus siitä, ettei oikeasti voi vaikuttaa politiikan suuntaan vaan valta on keskittynyt harvoille ja avoimuus puuttuu, voi pahimmillaan johtaa vakaviin seurauksiin yhteiskunnassa. Koen siksi, että keskustelu EU:n kehityksestä ja maamme suunnasta siinä kuuluu myös presidentinvaaleihin.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen yhä tihenevästi saanut yhteydenottoja – on tiedusteltu, voisinko asettua Kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaaksi. Elokuun puoluekokous Kokkolassa päätti delegoida päätöksenteon, mutta linjasi hyvin selkeästi, etteivät Kristillisdemokraatit asetu puolueena minkään muun puolueen ehdokkaan taakse. Kysymystä ehdokkuudesta olen punninnut koko tämän ajan.

Presidenttiehdokkuuteen ei voi hypätä puolihuolimattomasti eikä se ole esikampanja joihinkin muihin vaaleihin. Kampanjoissa ei myöskään ole ”light”-versioita, vaan peliin on laitettava koko persoona, puhumattakaan ajasta ja rahasta. Lisäksi näissäkin ”kisoissa” semifinaalista tähdätään eteenpäin, vaikka jokainen osallistuva ehdokas tuo oman lisänsä arvokeskusteluun. Pystyin siis helposti listaamaan A-4:n verran perusteluita poisjäännille.

Vakaan harkinnan jälkeen olen kuitenkin päättänyt olla käytettävissä Kristillisdemokraattien ehdokkaana presidentin vaaleissa, mikäli KD:n puoluevaltuusto niin päättää. Koin, että on ainakin kaksi sellaista syytä, miksi tulee olla mukana: Suomen suunta ja arvopohja.

Koko Euroopan ja maailmankin eläessä koettelemuksissa ja isojen haasteiden keskellä vastuullinen poliittinen liike ei saa jäädä sivustakatsojaksi, kun keskustellaan Suomen tulevaisuudesta. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä vastuusta, vaan on käytettävä kaikki ne mahdollisuudet, mitä on olemassa kehityksen kankeamiseksi paremmalle uralle.

Kriisiytyneen Euroopan hullua vuotta sen päätöksenteon ytimessä seuratessa on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että nyt tarvitaan selväjärkisiä poliittisia linjauksia, joiden avulla Euroopan pankki- ja velkakriisistä päästäisiin eteenpäin. Suomalainen keskustelu ei saa jäädä pelkästään siihen poteroon, kuka teki 1990-luvun virhepäätöksiä. EU:n muutosvauhti on nyt huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. On perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja siksi se keskustelu kuuluu myös presidentinvaaleihin.

Presidentti on myös keskeinen arvokeskustelija. Yhteiskunnan arvot näkyvät siinä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voidaan kutsua myös yhteisvastuun periaatteeksi. Yhteisvastuu nousee jokaisen meidän asenteista ja elämänratkaisuista ja se ulottuu myös kotimaan rajojen yli. Kehitysapu ja toisaalta eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjunta täällä kotimaassa eivät ole millään tavoin vastakkaisia tavoitteita.

Kansainväliseen vastuuseen kuuluu toimia ulkopolitiikassa siten, että ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamista edistettäisiin kaikissa maissa ja että sekä naisilla että miehillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Näistä arvoista kiinnipitäminen on erityisen tärkeää nyt, kun esimerkiksi arabimaailma käy läpi suuria muutoksia. Länsimaat ovat tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien puuttumiselta, ja tukeneet kulissivakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.

Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot. Lähimmäisyhteiskunta on arvopohja, jota voi kunnioittaa kulttuuritaustasta riippumatta. Sillä muuttuvassa maailmassa on kuitenkin vielä tinkimättömiä elämänarvoja – lähimmäisen ihmisarvo on niistä keskeisimpiä.

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta. Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Viime maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

Talouskriisi ei ota laantuakseen. Viikonlopun aikana linjat kävivät kuumina kun sekä Euroopan Keskuspankki (EKP) että johtavien teollisuus- ja kehittyvien maiden G-20 järjestö pitivät omia puhelinkokouksiaan markkinoita rauhoittaakseen.

Euroopan ongelmien lisäksi viikonlopun talouspaniikin toinen syy on se, että luottoluokittaja Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltain luottoluokitusta, mitä on pidetty ennenkuulumattomana. Aasian pörssit hermostuivat, sillä mm. Kiina ja Japani omistavat yhdessä yli 40 % USA:n velkakirjalainoista.

EKP ryhtyy jälleen ”poikkeukselliseen väliintuloon” ja haalii markkinoilta Italian ja Espanjan joukkovelkakirjoja rauhoittaakseen korkopainetta näitä maita kohtaan. Atlantin toisella puolella nostettiin puolestaan velkakattoa, jotta USA:n liittovaltio ei ajaudu akuuttiin maksukriisiin. Velkaa on siis paikattu velalla joka puolella; ei ihme, jos markkinoiden luottamus on lujilla.

Euroopan Keskuspankki on jo aikaa sitten jättänyt hyvästit periaatteilleen riippumattomana toimijana, jonka ainut tarkoitus piti olla euron hintavakauden varmistaminen. Ongelmaluottoja tukemalla EKP on itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa.

Espanja ja Italia ovat mittaluokaltaan EU:n suurempia talousalueita. On selvää, että euromailla ei ole varaa rakentaa niille samanlaisia pelastuspaketteja kuin pienille kriisimaille, sillä rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Mikä siis neuvoksi?

Monesti tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Myönnetään, että esim. Kreikan lainat on parasta kirjata luottotappioihin ja valmistaudutaan hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää yritettäisikään taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomitettaisiin sillä osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla olisi riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun. EU:n olisi siis järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä. Jäsenvaltiot hoitakoot kukin oman holtittoman talouspolitiikkansa kuntoon.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä, joten vaihtoehtoisia malleja ei edes haeta. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Yritysten kannalta sekavan tilanteen ongelma on, että raha pakenee tällä hetkellä talouselämää vauhdittamasta reaaliomaisuuteen mm. kultaan. Pahaa vain pelkään, että kriisin syvetessä myös maiden kultavarantoja aletaan myydä ja sen sääntelymekanismi saattaa pettää. Vanha sijoitusvinkki saattaa taas pian pitää paikkansa: maa säilyttää arvonsa aina, sillä sen valmistus on toistaiseksi lopetettu!

Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

Europarlamentin täysistunto hyväksyi 23.6. juhannuksen alla kantansa kuuteen talouden koordinaatiota koskevaan esitykseen eli ns. six-packistä – osa esityksistä hyvin niukalla ääntenerolla. Tämän talouspolitiikan koordinaatiopaketin avulla halutaan tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Samalla osalla esityksistä tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Itse olin esitysten valiokuntakäsittelyyn tehnyt monia muutosesityksiä. Täysistunnossa äänestin lopulta vain yhden esityksen puolesta, muissa tyhjää tai vastaan. Jäsenvaltioiden budjettikurin tiukentamisesta vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamisen suhteen olen paljolti samaa mieltä parlamentin enemmistön ja esityksen tehneen komission kanssa.

Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Puhumattakaan Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä. Siksi komission tiukentavat esitykset ovat näiltä osin perusteltuja.

Paketin makrotalousosiosta olin eri kannalla komission ja hyväksytyn esityksen kanssa. Komissiolle oli ehdotettu mm. vapaata toimivaltaa taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa puoliautomaattista sanktiointia myöden.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä jäsenvaltioiden suvereniteetin ja demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita?

Muistutin täysistuntokeskustelussa, että jokainen euro, joka käytetään julkisen velan korkojen lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muista tärkeistä elementeistä, jotka toimivat perustana olosuhteille ja jotka mahdollistavat talouden kehityksen ja ihmisten hyvinvoinnin. Siksi on tärkeää, että jäsenvaltioiden liiallinen velkaantuminen saadaan kääntymään mahdollisimman nopeasti.

Ne jäsenvaltiot, joiden talouspolitiikka on ollut kurinalaisinta pärjäävät tällä hetkellä parhaiten. Tämä on todiste siitä, että taloudellinen vakaus johtaa kasvuun ja työllisyyteen.

Hallitusneuvottelut Säätytalolla jatkuvat alun toista viikkoa. Oppositioon jääneen Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen vitsailikin jo, että neuvotteluissa on siirrytty ns. Tukholman syndrooman vaiheeseen. Demareiden ja Kokoomuksen kaappaamat pienpuolueet ovat kuulemma alkaneet samaistua kidnappaajiinsa niin, etteivät enää halua pois vaikka mitä joutuisivat hallitusohjelmaan nielemään. No, jos asia noin olisi, niin tuskinpa täällä edelleen sanamuodoista, tulkinnoista ja pilkunpaikoista väännettäisiin.

Hallitusneuvottelut ovat nimittäin varsin proosallista toimintaa sanan täydessä merkityksessä. Eri politiikkasektoreiden työryhmillä on vastuullaan kirjoittaa omat kappaleensa hallitusohjelmapaperiin. Tuotoksena on turhan usein ”kehittämistä, parantamista, selvittämistä ja edistämistä” ja kun ”hallitus edistää aktiivisesti strategian toimeenpanoa ja sen painotusten huomioimista”, niin eihän näillä teksteillä kirjallisuuspalkintoja voiteta. Kun edes virkamiesparat selvän saisivat!

Paikkana Säätytalo antaa kieltämättä juhlalliset puitteet neuvotteluille. Historiallisessa talossa on nähty suomalaisen demokratian sarastus, kun aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpojat kokoontuivat siellä valtiopäiville aina vuoteen 1906 asti, jolloin valittiin ensimmäisen kerran yksikamarinen eduskunta. Synkeitäkin hetkiä seinät ovat nähneet; valtakunnanoikeus on kokoontunut siellä neljästi ja myös sotasyyllisyysoikeudenkäynti pidettiin siellä. Nykyään talon tavaksi on tullut todistaa tätä eduskuntavaalien jälkeistä ”säädytöntä menoa”, jota hallitusneuvotteluksikin kutsutaan. Muuna aikana tila toimii pääasiassa kokous- ja juhlahuoneistona.

Hallitusneuvotteluihin ladataan aina suurta draaman odotusta. Media toivoo puolueilta valtataisteluita ja teatraalisia ulosmarsseja, vähintään ”jäsentenvälisiä” salkkuruletteja. Näidenkin hallitusneuvotteluiden ajaksi on kuitenkin julistettu ns. ”täysi radiohiljaisuus” eli sovittu yhdessä siitä, ettei sen paremmin etenemistä kuin mahdollisia kipupisteitäkään kommentoida.

Niinpä median kärkkymät kommentit ovat liikkuneet tasolla ”ruoka on hyvää, ja sitä on riittävästi”. Kiusaus tuntuu tosin aika-ajoin käyvän ylivoimaiseksi. Etenkin kun vanhat hallitusneuvottelukonkarit vielä kertovat, että menneinä vuosikymmeninä ”vuotaminen” oli suorastaan maan tapa pyörittää neuvotteluja haluttuun suuntaan. Vinkki hankalasta asiasta luottotoimittajalle ja sitä seurannut uutisointi kansalaispalautteineen takasi jo jonkinmoisen selkänojan.

Näidenkin neuvottelujen tuloksena on lopulta hallitusohjelma, jossa on koko joukko kompromisseja ja paljon hyviä tarkoitusperiä. Sitten alkaa ns. ”pitkien puukkojen yö”, jolloin ministerisalkut jaetaan puolueen sisällä. Ai olenko itse kiinnostunut? Selitin eräälle ryhmälle, etten ole ja kuinka on puolueen edun mukaista, että jatkan meppinä, koska vaaliliiton takia paikkani menisi toiselle puolueelle ja tilalleni nousisi – kukas muu kuin ”Veltto” Virtanen! Sinä vaiheessa ääni joukosta totesi: ”Pysyt Brysselissä; kyseessä ei ole enää puolueen, vaan isänmaan etu!