Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa Ajassa -palstalla)

”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Pääsiäisen alusviikolla EU-käytävillä päiviteltiin Suomen vaalitulosta ja suomalaisilta mepeiltäkin tivattiin valistuneita arvauksia siitä, miten Portugalin tukipaketin käy. Suomi-kuva tuskin on Brysselissä miksikään muuttunut, mutta vaaliuutisoinnissa on piirteitä, joita suomalaisena ei oikein tunnista.

Suomen mahdollinen kielteinen kanta Portugalin lainatakauksiin on kansainvälisen talousmedian pyörityksessä päivittäin. Samalla on kerrottu, että suomalaiset äänestivät vaaleissa EU-politiikan suunnasta. Perussuomalaisia kuvataan maailmalla äärioikeistolaisena nationalistipuolueena, jonka englanninkielinen nimi – ”True Finns” tosisuomalaiset – ei ainakaan epäluuloja hälvennä. Joissakin medioissa puolueen pääsyä edes hallitusneuvotteluihin ihmetellään.

Harva toimittaja on vaivautunut selvittelemään perussuomalaisen liikkeenkään aatehistoriaa SMP:n ajoista ”unohdetun kansan” äänitorvena ja ”rötösherrojen” jahtaajana. Medialla on pikemminkin kiusaus niputtaa eurooppalaiset populistipuolueet yhteen ja lyödä äärioikeistoleima päälle. Perussuomalaiset: täysverisiä populisteja – ehdottomasti; fasisteja – en todellakaan tunnista. Kaiken lisäksi ruotsalainen lehdistö, jonka nyt pitäisi naapurinsa parhaiten tuntea, on ollut kärkkäin leimakirveen heiluttaja.

Uutisoinnissa ihmetyttää myös se, että median johdolla kummastellaan juuri EU-asioiden nousua suomalaisen vaalikeskustelun ytimeen. Yleensä Euroopan parlamentissa on perinteisenä huolena ollut kansalaisten välinpitämättömyys EU-asioita kohtaan. Ne koetaan etäisinä ja meilläkin eurovaaleissakin uurnille vaivautuu vain  näperä 40 % äänioikeutetuista.

Nyt Kreikan, Irlannin ja Portugalin laina-asiat kiinnostivat toreilla ja turuilla enemmän kuin taitetut indeksit tai pohjaosanleikkaukset konsanaan. Eikö tämä pikemminkin osoita, että suomalaiset tietävät lainsäädännöstä jo valtaosan olevan EU-alkuista ja talouspolitiikankin lipumista Brysseli-johtoiseksi siksi vastustetaan. Nythän siis pitäisi olla tyytyväisiä, kun EU-asioista kerrankin kansallisessa vaalikamppailussa puhutaan.

Äärioikeisto –leimojen huiskimisen sijaan toivoisi eurooppalaiselta medialta analysoivaa otetta kansalaisten yhä suurempaa EU- vieraantumista kohtaan.  Talouspolitiikan suunnan ja johdon keskittäminen komissioon ja liittovaltioelementtien vahvistuminen johtaa vaihtoehdottomaan politiikkaan. Äänestäjille tulee tunne, ettei ole väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen politiikan myötäjuoksijoita. Soini sen osasi kuvata osuvasti ”Tupu, Hupu ja Lupu – vain lakin väri muuttuu”- vertauksellaan. Siinäpä tiivistettynä Jytkyn salaisuus.

Julkaistu Savon Sanomissa

Euroopan parlamenttiin perustettiin noin vuosi sitten väliaikainen kriisivaliokunta selvittämään rahoitus-, talous- ja sosiaalikriisiin vastaamista. Valiokunta on saamassa työnsä valmiiksi, kun demaritoveri Pervenche Beres julkaisi viime viikolla esityksensä kriisivaliokunnan mietinnöksi.  Hän esittää EU:n budjetin viisi- tai kymmenkertaistamista.

Mietintöluonnoksen mukaan EU:ssa pitää siirtyä yhteiseen talouspolitiikkaan, EU:lle pitää perustaa valtiovarainministeriö ja EU:n tulee ottaa käyttöön eurobondit, joilla otetaan eri maiden velat yhteiseen vastuuseen aina velan 60% bkt-osuuteen asti. Tärkein Beresin esityksistä on EU-budjetin 5-10% osuus jäsenmaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Vastaava osuus toki vähennettäisiin kansallisesta verotuksesta. Näin EU voisi ottaa kansalliselta politiikalta itselleen siirtyvät tehtävät paremmin hoitaakseen.

Beresin mukaan on loogista, että monenkeskisistä ratkaisuista on siirryttävä keskusjohtoisiin ratkaisuihin, pysyvästä vakausvälineestä on kehitettävä eurooppalainen velkavirasto, EU-rahojen jakokriteeriksi tulisi jäsenmaan edistyminen verojen harmonisoinnissa jne. Mietintöluonnos kuvaa hyvin sitä mielialaa, joka Euroopan parlamentissa on monissa puheissa vallalla: talouskriisi antaa mahdollisuuden harppaukseen kohti liittovaltiota.

Mielestäni Beres ja muut liittovaltion ajajat ovat väärässä. EU-budjetin tason ei pidä nousta nykyisestä noin yhden prosentin bkt-osuudesta. Olen huolissani siitä, että Suomessa ei keskustella, eikä edes olla tietoisia liittovaltiopyrkimyksistä Euroopan parlamentissa. Olen ymmärtänyt, että virallisesti Suomi ajaa pientä EU-budjettia ja vastustaa eurobondeja, mutta olen myös huomannut, että puheet ovat erilaisia Suomessa ja Euroopan parlamentissa. Juuri suhteessa liittovaltiokehitykseen monet suomalaiset europarlamentaarikot eivät uskalla Suomessa sanoa kuinka pitkälle itse asiassa olisivat valmiit menemään.

Beres on Euroopan parlamentin sosialistiryhmän vaikutusvaltainen jäsen, työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja. Hän on yksi parlamentin linjanvetäjistä, ei kuka tahansa rivijäsen, eikä häntä muuten olisi valittukaan kriisivaliokunnan mietinnöntekijäksi. Jos demareiden enemmistö löytää liittovaltiokehityksen kannattajat muissa ryhmissä, Euroopan parlamentin kanta on vaarassa muodostua hyvin ongelmalliseksi Suomen kannalta.

Julkaistu Helsingin Sanomissa

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta useampi äänestäjä pohtii viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille äänestämään seuraavaa mahdollista lööpintekijää. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja. Meille suomalaisille erityisen tärkeitä ovat perhe, terveys ja työ. Tärkeimmistä tärkein on kuitenkin jokaisen ihmisen ainutkertainen arvo – sellaisenaan, ilman saavutuksia tai suorituksia. Kaikkein heikoimmista – lapsista, sairaista, vammaisista ja vanhuksista – on huolehdittava hyvin kaikissa olosuhteissa. Poliitikkojen erityinen tehtävä olisi puhua niiden puolesta, jotka eivät itse kykene pitämään puoliaan.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Monet ovat kokeneet – aivan aiheesta -, että puolueiden perinteiset erot ja periaatteet ovat himmentyneet; vain vallanhalu loistaa kirkkaana. Politiikka kaipaa siksi enemmän periaatteellisuutta, rehellisyyttä ja vastuullisia vaihtoehtoja.

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Sari Essayah, europarlamentaarikko (KD)[email protected]

Eduskunta sai ennen vaalilomille lähtöä äänestettyä tuiki tärkeän vaalilakiuudistuksen vihdoin eteenpäin seuraavien valtiopäivien sinetöitäväksi. Suomalaisen vaalijärjestelmä kaikkein suurin epäkohta on ollut piilevän äänikynnyksen aiheuttama äänestäjien ja puolueiden alueellinen epätasa-arvo. Kun Uudeltamaalta on ponnistettu alle kolmella prosentilla eduskuntaan ja Pohjois-Karjalassa ei kolmetoistakaan riitä, niin ”yleinen ja yhtäläinen äänioikeus” kuulostaa lähinnä juhlapuhefraasilta. Tilastokeskuksen väestöennusteiden mukaan tilanne vääristyisi tulevaisuudessa entisestään, joten alueellisen oikeudenmukaisuuden palauttaminen vaati lakimuutosta.

Toisin on Euroopan Parlamentissa, jossa käsittelyssä oleva mietintö Eurovaalien uudistamisesta vinouttaisi jäsenmaiden valtasuhteita entisestään. Lisäksi se toisi yleiseurooppalaiset vaalilistat muka äänestäjien kiinnostuksen lisäämiseksi. Tosiasiassa molemmat esitykset lisäisivät suurten maiden jo ennestään voimakasta vaikutusvaltaa unionissa.

Jäsenvaltiokohtainen paikkajako EU-parlamentissa määräytyy laskentakaavalla suoraan väestöpohjasta, Nyt matematiikkaa on tarkoitus sorvata suuntaan, jonka mukaan monien pienten ja keskisuurten jäsenvaltioiden paikkamäärä pienenisi nykyisestä; mm. Suomella 13:sta 12:een. Vastaavasti muutamat suuret jäsenvaltiot kuten Ranska, Espanja ja Italia saisivat kymmenkunta uutta edustajaa.

Lisäksi ehdotuksen mukaan äänestäjät voisivat jättää kaksi ääntä; yhden kansalliselle ehdokkaalle tai vaalilistalle ja toisen EU-jäsenmaiden yhteiselle ehdokaslistalle. Näiltä yleiseurooppalaisilta vaalilistoilta valittaisiin 25 parlamentin jäsentä Lissabonin sopimuksessa sovitun 751 lisäksi. Pieneten jäsenmaiden ehdokkaiden mahdollisuus päästä yhteisten listojen kärkipaikoille tai tulla valituksi olisi lähes olematon.

Pienten ja suurten jäsenmaiden välinen epätasapaino ei valitettavasti ole ainut Euroopan parlamentin rakenteissa piilevä vääristymä. Talouskriisin hoito on jakanut EU-maat selkeästi nettomaksajien ja – saajien leiriin. Velkaantuneimpien jäsenmaiden mepit tulevat myös väkirikkaimmista maista ja muodostavat näin enemmistön eri poliittisissa ryhmissä. He ajavat mm. taloushallintopakettiin innolla lisää yhteistä velkaa eurobondien ja uusien rahastojen muodossa. Samoin he haluavat aloittaa yhdessä federalistien kanssa EU-verojen keräämisen kansalaisilta, jotta aluepoliittisia ja rakennetukia voitaisiin jatkossakin avokätisesti heille jakaa.

Osalla mepeistä ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, että jonkun on kannettava jäsenvaltiotasolla myös esitysten talousvastuu, vaan edes jonkinlaista vastuuta veronmaksajistaan tunteva jäsenvaltioita edustava neuvosto on heille jatkuva piikittelyn aihe.

Talouskuria ajavat mepit tulevat taas Saksaa lukuun ottamatta vähäväkisimmistä jäsenmaista eli numeraalisesti me nettomaksajamaiden mepit olemme alakynnessä.  Tulevaisuudessa suhdeluku heikkenee jokaisen uuden EU-jäsenmaan myötä. Tämä asetelma muodostaa jatkossa yhä suuremman haasteen, kun parlamentin kantoja talouspäätöksiin muodostetaan nettosaajien johdolla.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Talouspolitiikan koordinaatiopaketti aiheuttaa tällä haavaa päänvaivaa niin kansallisissa kuin Euroopan parlamentissakin. Kyseessä on yhdestä direktiivistä ja viidestä asetuksesta koostuva säädöspaketti, jonka avulla halutaan tehostaa voimassaolevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista, mutta samalla tullaan ottaneeksi askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Syvempää talouskoordinaatiota on puolusteltu euron ”valuvialla”; alun perinkään ei kuulemma olisi pitänyt luoda yhteistä valuuttaa ilman yhtenäistä talouspolitiikkaa. Kuitenkin euro pärjäsi yli kymmenen vuotta varsin mallikkaasti vakaus- ja kasvusopimukseen nojaten. Ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sitä ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat aivan holtittomille urille. Puhumattakaan case Kreikasta, jonka tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut. Vika ei siis ole vakaus- ja kasvusopimuksessa itsessään, vaan sen noudattamatta jättämisessä.

Taloushallintopaketissa on kuitenkin menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle. Tähän asti taistelussa liiallista budjettialijäämää ja velkaantumista vastaan jokainen jäsenvaltio on harkinnut itse, pysytäänkö sopimuksen rajoissa veronkorotuksilla vai – alennuksilla, menoleikkauksilla tahi – lisäyksillä vaiko laajemmalla tai suppeammalla julkisella sektorilla.  Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten tai meille tärkeän metsätaloussektorin keskuudessaan tekemistä sopimuksista.

Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa. Ei siis ihme, että jopa integraatiomyönteinen ex-pääministeri Paavo Lipponen totesi talousuudistuksen olevan suurin sitten Maastrichin sopimuksen ja penäsi koko eduskunnan kuulemista asiassa. Suomen tilanne on sikäli vielä erikoinen, että istuva hallitus sitouttaa päätöksillään myös vaalien jälkeisen hallituksen, vaikka asioiden käsittely EU-tasolla on kesken. Tulevat eduskuntavaalit ovat myös Suomen EU-politiikan linjavaalit, mitä esim. äänestys EU-jäsenyyden kirjaamisesta perustuslakiin jo ennakoi.

Talouspolitiikan koordinaatio herättää kysymyksiä paitsi jäsenvaltioiden suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Onko jatkossa mitään väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita?  Demokratian kannalta voi pitää ongelmallisena sitä, että ajaudumme hyvin vaihtoehdottomaan politiikkaan. Eurooppa on viime aikoina arvostellut arabidiktatuureja vuosikymmenten yksinvaltaisuudesta. Samanaikaisesti tuntuu, että ajamme itse omaa järjestelmäämme suuntaan, jossa ei ole sijaa vaihtoehdoille ja valta keskittyy vain harvoille.

(Kirjoitus julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Viime viikkojen uutiskuvat ovat vyöryttäneet eteemme paitsi arabimaailman kiihkeitä mielenosoituksia ja sekasortoisia tunnelmia kaduilta, niin myös tilanteesta hämmentyneitä ja kommenteissaan haparoivia länsijohtajia. Kansannousut Tunisiassa ja Egyptissä ja sieltä edelleen levinneet mielenilmauksien aallot Pohjois-Afrikassa ja Arabian niemimaalla ovat alkaneet näennäisen yllättäen. Vuosia on kuitenkin tiedetty alueen nuoren sukupolven näköalattomuus köyhyyden ja työttömyyden sekä kansalaisoikeuksien puuttumisen keskellä. Länsimaat ovat vieläpä tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien, erityisesti uskonnonvapauden puuttumiselta ja mm. vainottujen kristittyjen tukalalta asemalta muslimimaissa, ja tukeneet kulissi-vakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita.

Nyt kiireessä demokratiatervehdyksiä väsäävän lännen uskottavuus on siksi erityisen heikoissa kantimissa kaduilla parveilevan kansan keskellä. Brysselin käytävillä on EU:n kaksinaamaisesta käytöksestä itseironisesti todettu, että vielä kolme viikkoa sitten meillä oli Euroopan ”vahva liittolainen” Hosni Mubarak, kaksi viikkoa sitten pelkkä presidentti Mubarak ja viime viikolla sitten vihdoin pääsimme eroon diktaattori Mubarakista!

Arabimaailma on monessa suhteessa vedenjakajalla. Useissa maissa ainut oppositio on ääri-islamilaiset liikkeet, jotka helposti näyttäytyvät kansallismielisiltä ja vastakohdalta korruptoituneille, lännen kanssa kaveeraaville diktaattoreille. Demokraattiset vaalit voivat yhtä hyvin nostaa valtaan avoimen vihamielisiä ja toimintatavoiltaan epädemokraattisia voimia, kuten kävi terroristiliike Hamasin kohdalla.

Ei liene yllätys, että mm. monia ääriliikkeitä rahoittavassa Iranissa Pohjois-Afrikan levottomuuksista ja liikehdinnästä iloitaan, ja se nähdään mahdollisuutena levittää islamilaista vallankumousta maltillisimpiin maihin. Tosin Iranin hallitus tekee kaikkensa kyynelkaasun, pamppujen ja nettisensuurin voimalla estääkseen vastaavat mielenilmaukset kotona.

Naiiviudessaan länsimaailma ei ole vielä täysin käsittänyt, mitä vallan luisuminen alueella islamilaisten fundamentalistien käsiin tarkoittaa. Toisaalta taas monet alueen ihmiset ovat täynnä uskonnon nimissä tapahtuvaan syrjintää ja väkivaltaa ja uskaltavat yhä avoimemmin haastaa fundamentalistien opetukset ja sharia-lain.

Israelille naapureiden vallanvaihdokset ovat aiheuttaneet tuoreeltaan epävarmuutta. EU-parlamentissa vieraillut israelilaisministeri sanoi, että olisi jatkossa hienoa todeta, ettei ole enää alueen ainoasta demokratiasta kotoisin. Mikäli kuitenkin ääri-islamilaisuus vahvistuu, pelätään nykyhallintojen kanssa solmittujen rauhansopimusten vaarantumista.

Euroopallekaan ja sen jo yli 40 miljoonaiselle muslimiväestölle ei ole samantekevää, millaiset voimat astuvat islamilaisen maailman johtoon.  Surullista on, että EU:lta tuntuu puuttuvan nyt selkeä ja johdonmukainen linja Lähi-idän vaappuessa levottomuuksien ja kaaoksen partaalla.

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa)

Viime aikojen kansannousut Tunisiassa ja Egyptissä ja sieltä edelleen levinneet mielenilmauksien aallot Pohjois-Afrikassa ja Arabian niemimaalla ovat alkaneet näennäisen yllättäen. Vuosia on kuitenkin tiedetty alueen nuoren sukupolven näköalattomuus köyhyyden ja työttömyyden sekä kansalaisoikeuksien puuttumisen keskellä. Länsimaat ovat vieläpä tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien, erityisesti uskonnonvapauden puuttumiselta ja mm. vainottujen kristittyjen tukalalta asemalta muslimimaissa, ja tukeneet kulissi-vakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita. Siksi nyt kiireessä demokratiatervehdyksiä väsäävän lännen uskottavuus on erityisen heikoissa kantimissa kaduilla parveilevan kansan keskellä.

Arabimaailma on monessa suhteessa vedenjakajalla. Useissa maissa ainut oppositio on ääri-islamilaiset liikkeet, jotka helposti näyttäytyvät kansallismielisiltä ja vastakohdalta korruptoituneille, lännen kanssa kaveeraaville diktaattoreille. Demokraattiset vaalit voivat yhtä hyvin nostaa valtaan avoimen vihamielisiä ja toimintatavoiltaan epädemokraattisia voimia, kuten kävi terroristiliike Hamasin kohdalla. Toisaalta taas monet alueen ihmiset ovat täynnä uskonnon nimissä tapahtuvaan syrjintää ja väkivaltaa ja uskaltavat yhä avoimemmin haastaa islamin opetukset ja sharia-lain.

Israelille naapureiden vallanvaihdokset ovat aiheuttaneet tuoreeltaan epävarmuutta. EU-parlamentissa vieraillut israelilaisministeri sanoi, että olisi jatkossa hienoa todeta, ettei ole enää alueen ainoasta demokratiasta kotoisin. Mikäli kuitenkin ääri-islamilaisuus vahvistuu, pelätään nykyhallintojen kanssa solmittujen rauhansopimusten vaarantumista. Euroopallekaan ja sen jo yli 40 miljoonaiselle muslimiväestölle ei ole samantekevää, millaiset voimat astuvat islamilaisen maailman johtoon.

Lähetystyön kannalta maailman politiikan seuraaminen on tärkeämpää kuin koskaan. Vuosikaudet on anottu mm. rukousikkunan 10/40 kautta näiden leveyspiirien alueella sijaitsevan voimakkaimman islamilaisen alueen avautumista. Se on tuntunut yhtä mahdottomalta kuin rautaesiripun aukeaminen aikoinaan. Marokosta Irakiin sijaitsevalla kaistaleella asuu 300 miljoonaa ihmistä, joista arviolta jopa 80 % ei ole kuullut koskaan evankeliumia. Lähetystyötä ja evankeliumin julistusta on alueella tehty ”teltantekijöinä” hengen ja terveyden uhalla tai sitten etänä netin, satelliittien ja radioaaltojen kautta.

Tunisian ja Egyptin uutiskuvat näyttävät sekasortoisia tunnelmia kaduilta. Osa ihmisistä protestoi avoimesti iskulauseita huudellen, osa edelleen pelonsekaisesti ja kasvojaan peitellen, jotkut ovat mukana epäjärjestyksestä hyötyäkseen ja toiset taas polvistuvat rukousasentoon. Mieleen nousevat Matteuksen evankeliumin sanat: ”Ja nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat nääntyneet ja hyljätyt niin kuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsillensa: ’Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa'” (Matt. 9:36-38 ).Tarjoaako tämä liikehdinnän aika kenties ainutkertaisen mahdollisuuden avata ovet evankeliumin julistukselle ennen niiden sulkeutumista?