Talouskriisin kanssa painivassa Euroopassa aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuosi 2012 on jäänyt melko vähälle huomiolle. Kuitenkin väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys.

Jäsenvaltioita kannustetaan edistämään aktiivista ikääntymistä, jossa terveys ja toimintakyky säilyvät entistä pidempään ja jossa panostetaan lisäelinvuosien avaamiin mahdollisuuksiin. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että pidemmät työurat ja terveet elinvuodet ovat sosiaaliturvan, eläkkeiden ja taloudellisen kestävyyden ehto. Samalla paranee ihmisten jokapäiväinen elämänlaatu.

Solidaarisuudella tähdätään puolestaan asenneuutokseen. Kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa. Ihmiselämän alku- ja lopputaival mittaavat yhteiskuntamme inhimillisyyden, joka puolestaan kertoo todellisesta hyvinvoinnista talouskasvua enemmän. Teemavuosi on terve muistutus ajassamme, jossa olemme kadottaneet korkean iän kunnioituksen ja hukanneet ihmiskuvan, jossa jokainen on arvokas sellaisenaan.

Euroopan historiassa – ja myös kristikunnan historiassa – vierauden ja muukalaisen kohtaaminen on aina ollut ajankohtainen haaste. Kristinusko ja kristillinen etiikka ovat vuosisatojen kuluessa vakiinnuttaneet asemansa Euroopassa. Globaalistuvassa maailmassa ja maallistuvassa Euroopassa yhteinen haasteemme lähimmäisen rakkauden toteutumiseksi ja vähäosaisimpien auttamiseksi saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia.

”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 13:9). Tämä kansainvälisen diakonian kannalta keskeinen periaate on uhattuna monella tavoin myös tämän päivän Euroopassa.

Viime aikojen uutiset kertovat Euroopan oireilevan huolestuttavasti: ääriliikkeet ja muukalaisvastaisuus ovat nousussa monissa maissa samaan aikaan, kun kohtaamme arjessamme yhä enemmän maahanmuuttajia monenlaisista eri taustoista ympäri maailmaa.

Vanhassa testamentissa Jumala opastaa Israelin kansaa: ”Muukalaista älä sorra, sillä te tiedätte muukalaisen mielialan, koska itsekin olette olleet muukalaisina Egyptin maassa” (2. Moos. 23:9). Tämä jae sisältää kullanarvoisen neuvon myös Euroopan maahanmuuttajia ajatellen. Meidän tulisi kantaa vastuuta niistä lähimmäisistämme, jotka ovat muukalaisia meille tutussa yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa ympäristössä ja tehtävä niin kuin toivoisimme ihmisten tekevän meille. Toisaalta, kansainvälisen liikkuvuuden ja monikulttuuristen perheiden lisääntyessä myös moni eurooppalainen on kokenut olevansa se ”toinen” uudessa asuin- tai elinympäristössään.

Tässä kansainvälisessä kontekstissa, ja kristittyjen määrän jo vähetessä Euroopassa, kristittyjen toiminta ei saisi vain mukautua maailman muutospaineiden alla, vaan toiminnassamme tulisi korostua kriittinen, kristillisiin arvoihin ja Raamatun hyvään sanomaan pohjautuva arviointi. Euroopassa ja Suomessa on käyty vilkasta keskustelua monikulttuurisuudesta ja sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot.  Yhteiskunta, joka rakentuu lähimmäisen rakkauden, ihmisyyden kunnioituksen ja kymmenen käskyn periaatteille antaa kestävän suunnan jatkossakin.

Kristittyjen tulee taistella näiden arvojensa puolesta. Luvatun maan valloittajat Joosua ja Kaaleb näkivät edessä olevan vaikean tilanteen Jumalan antaman tehtävän ja kutsumuksen näkökulmasta. Kristityn kutsumus ei ole seurata sivusta ja kauhistella maailman menoa, vaan toimia turmeltuneekin maailman ja pahan keskellä oikeudenmukaisuuden ja Jumalan hyvyyden lähettiläinä. Esimerkiksi EU-politiikassa eteeni tulee tilanteita, joissa kristillisien arvojen toteutuminen on vaarassa tai uhattuna. Yhdessä toisten kristittyjen politikkojen kanssa pyrin tekemään parhaani, jotta esimerkiksi ihmisarvon kunnioittaminen voisi toteutua konkreettisesti poliittisissa valinnoissa.

Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Esirukous on Jumalan antama erityinen voima tässä taistelussa. Rukoillessamme viisautta ja taidollisuutta esivallalle, pyydämme samalla itsellemmekin turvallisuutta, järjestystä ja oikeudenmukaisesti jakautuvaa hyvinvointia sekä mahdollisuutta palvella Jumalaa ja harjoittaa lähimmäistemme evankeliointia.

(Julkaistu Christina-lehdessä 30.11.2011)

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.

Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finanssitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ahneuksissaan ostivat, koska tiesivät, että tilanne pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; viime lamaan johtanut moraalikato niitti Suomessa satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja.

Nyt talouslaman kyljessä ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo. Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet.

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Moraalikadon perimmäiset syyt eivät sittenkään piile kasvottomien instituutioiden voiton tavoittelussa, vaan jokaisen yksilöihmisen sydämessä. Kuinka oikeassa Raamattu onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

Lähi-idän rauhanprosessi on jälleen kerran ”savolaisen rojektin” tilanteessa; aloittamista vaille valmis. Viimeisin käänne koetaan tällä viikolla, kun Mahmoud Abbasin hallinto on aikeissa hakea yksipuolista tunnustamista palestiinalaisten valtiohankkeelle YK:n yleiskokouksessa ns. “vuoden 1967 rajoilla”.

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta, Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Julkaistu Iisalmen Sanomissa 20.09.2011

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

(julkaistu Savon Sanomissa 7.7.11)

Viime vuosina Suomessa on jaettu EU:n ruoka-apuna seurakuntien ja avustusjärjestöjen vapaaehtoistyön kautta tuhansille tarvitseville ruokakasseja, jotka ovat tuoneet kaivattua leivän jatketta monen vähävaraisen ruokapöytään. Nyt koko avustusjakelun tulevaisuus on vaakalaudalla, sillä vuoden 2012 jakelusuunnitelman mukaan Suomelle ei ole osoitettu jakeluun lainkaan viljatuotteita, pelkästään maitojauhetta.

EU:n interventiovarastoissa on tällä hetkellä viljaa vain 6 prosenttia siitä määrästä, jota on haettu jäsenmaista EU:n ruoka-apuohjelmaan liittyen. Interventiovarastoja käytetään tiettyjen EU:ssa tuotettujen tuotteiden hintatason vakauttamiseen markkinaheilahteluilta. Nyt ylijäämiä ei juuri enää ole, koska ruoan kysyntä on kohonnut. Niinpä ruoka-avun viljatuotteet on nyt osoitettu maille, joissa tarve on suurin. Aiemmin näitä ylijäämävarastoista tulevia määriä on voitu täydentää määrärahaostoilla markkinoilta, mutta keväinen EU:n tuomioistuimen päätös kieltää ostot markkinajärjestelyä koskevan asetuksen vastaisena. Tuomioistuimen päätös katsoo, että jaettavat tuotemäärät on sopeutettava interventiovarastojen määriin.

EU:n ruoka-apuna on jaettu kymmenkuntaa eri tuotetta mm. pastaa, mysliä, jauhoja ja näkkileipää. Nyt on suuri huoli siitä, että vain yhden tuotteen – maitojauheen- jakaminen ei toimi. Ruoka-apuohjelman tuotevalikoiman voimakas supistuminen saattaa näivettää koko ruokajakelutoiminnan. Pahimmillaan voi käydä niin, että EU:n ruoka-avun rinnalla jaettu, muualta lahjoituksena saatu ruoka ja ateriat jäävät nekin jakamatta. Myöskään EU:n ruoka-apuun liittyvän kirjanpidon ja byrokratian tähden yhden tuotteen jakaminen ei ole järkevää.

Vuodenkin tauko ruokajakelussa voi olla kohtalokas myös vapaaehtoisorganisaatioiden kannalta. Suomessa EU:n ruoka-apua jakavat mm. evankelisluterilainen kirkko, pelastusarmeija, helluntai-, vapaa- ja adventtiseurakunnat sekä useat järjestöt kuten Mannerheimin Lastensuojeluliitto, jotka ovat järjestäneet jakelun pääosin vapaaehtoistyön kautta. Nämä järjestöt ovat vuosien aikana rakentaneet ruoka-aputyöhön eri paikkakunnat kattavan laajan vapaaehtoisorganisaation. Vapaaehtoisorganisaatioiden uudelleen kokoaminen keskeytyksen jälkeen voi olla erittäin haasteellista.

Köyhyys koskettaa noin 85 miljoonaa ihmistä EU:ssa. Näistä lähes puolella ei ole varaa syödä lihaa tai kalaa edes joka toinen päivä. Olen jättänyt komissiolle kirjallisen kysymyksen kehottaen pikaisiin toimenpiteisiin, jotta myös ensi vuonna kaikissa jäsenvaltioissa voidaan ruoka-apuna vähävaraisille kansalaisille jakaa maitojauheen ohella myös erilaisia viljatuotteita.

Ruoan hinnan kallistuminen on iskenyt kipeimmin juuri EU-maiden vähäosaisiin. Irvokkaaksi EU:n tuomioistuimen päätöksen tekee se, että peräkkäin vietämme EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaista ja vapaaehtoistoiminnan teemavuosia. Niinpä, niin…

(Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa Ajassa -palstalla)

”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Pääsiäisen alusviikolla EU-käytävillä päiviteltiin Suomen vaalitulosta ja suomalaisilta mepeiltäkin tivattiin valistuneita arvauksia siitä, miten Portugalin tukipaketin käy. Suomi-kuva tuskin on Brysselissä miksikään muuttunut, mutta vaaliuutisoinnissa on piirteitä, joita suomalaisena ei oikein tunnista.

Suomen mahdollinen kielteinen kanta Portugalin lainatakauksiin on kansainvälisen talousmedian pyörityksessä päivittäin. Samalla on kerrottu, että suomalaiset äänestivät vaaleissa EU-politiikan suunnasta. Perussuomalaisia kuvataan maailmalla äärioikeistolaisena nationalistipuolueena, jonka englanninkielinen nimi – ”True Finns” tosisuomalaiset – ei ainakaan epäluuloja hälvennä. Joissakin medioissa puolueen pääsyä edes hallitusneuvotteluihin ihmetellään.

Harva toimittaja on vaivautunut selvittelemään perussuomalaisen liikkeenkään aatehistoriaa SMP:n ajoista ”unohdetun kansan” äänitorvena ja ”rötösherrojen” jahtaajana. Medialla on pikemminkin kiusaus niputtaa eurooppalaiset populistipuolueet yhteen ja lyödä äärioikeistoleima päälle. Perussuomalaiset: täysverisiä populisteja – ehdottomasti; fasisteja – en todellakaan tunnista. Kaiken lisäksi ruotsalainen lehdistö, jonka nyt pitäisi naapurinsa parhaiten tuntea, on ollut kärkkäin leimakirveen heiluttaja.

Uutisoinnissa ihmetyttää myös se, että median johdolla kummastellaan juuri EU-asioiden nousua suomalaisen vaalikeskustelun ytimeen. Yleensä Euroopan parlamentissa on perinteisenä huolena ollut kansalaisten välinpitämättömyys EU-asioita kohtaan. Ne koetaan etäisinä ja meilläkin eurovaaleissakin uurnille vaivautuu vain  näperä 40 % äänioikeutetuista.

Nyt Kreikan, Irlannin ja Portugalin laina-asiat kiinnostivat toreilla ja turuilla enemmän kuin taitetut indeksit tai pohjaosanleikkaukset konsanaan. Eikö tämä pikemminkin osoita, että suomalaiset tietävät lainsäädännöstä jo valtaosan olevan EU-alkuista ja talouspolitiikankin lipumista Brysseli-johtoiseksi siksi vastustetaan. Nythän siis pitäisi olla tyytyväisiä, kun EU-asioista kerrankin kansallisessa vaalikamppailussa puhutaan.

Äärioikeisto –leimojen huiskimisen sijaan toivoisi eurooppalaiselta medialta analysoivaa otetta kansalaisten yhä suurempaa EU- vieraantumista kohtaan.  Talouspolitiikan suunnan ja johdon keskittäminen komissioon ja liittovaltioelementtien vahvistuminen johtaa vaihtoehdottomaan politiikkaan. Äänestäjille tulee tunne, ettei ole väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen politiikan myötäjuoksijoita. Soini sen osasi kuvata osuvasti ”Tupu, Hupu ja Lupu – vain lakin väri muuttuu”- vertauksellaan. Siinäpä tiivistettynä Jytkyn salaisuus.

Julkaistu Savon Sanomissa