Hevosenlihakohu nostatti elintarvikehuijaukset ja laajemminkin elintarvikeketjujen valvonnan rakenteelliset ongelmat ja puutteet esille koko EU:n alueella. Euroopan Parlamentti hyväksyi alkuvuodesta mietinnön, jossa vaadittiin mm. elintarvikkeiden jäljitettävyyden parantamista, valvontaviranomaisten resurssien lisäämistä ja laajentamista, ruokaväärennöksille yhtenäistä määrittelyä ja tiukempia rangaistuksia sekä rajat ylittävien ruokarikosten tehokkaampaa selvittämistä.

Paradoksaalista tilanteessa on, että EU:n elintarvikelainsäädäntö on erittäin yksityiskohtainen elintarviketurvallisuuden kohdalla, mutta käytössä ei ole lainsäädäntökehystä erityisesti elintarvikepetoksiin, ellei oteta lukuun yleistä säännöstä, joka kieltää kuluttajien harhaanjohtamisen. Niinpä elintarviketurvallisuus on paremmalla tasolla kuin koskaan aiemmin – esimerkiksi ihmiset sairastuvat ruokamyrkytyksiin yhä harvemmin – mutta kuitenkin kuluttajien luottamus elintarvikeketjun merkintöihin on erittäin heikko.

Elintarvikkeita myydään nimenomaan mielikuvilla puhtaudesta, alkuperästä, tuotantotavasta, ja siksi niitä väärentämällä pyritään hankkimaan taloudellista hyötyä. Tunnettua on myös raaka-aineiden vaihtaminen, laimentaminen tai vieraalla ainesosalla ”jatkaminen”.

Eipä siis ihme, että luomutuotteet ovat myös väärennettyjen ruoka-aineiden listan kärkipäässä yhdessä oliiviöljyn ja kalan kanssa. Vaikka EU:n kattavaa tilastointia ruokahuijauksista ei ole, niin viimeaikaisista huijaustapauksista nostettiin mietinnössä esiin räikeimpiä. Tavanomaisia jauhoja on myyty luomujauhoina, häkkikanojen munia markkinoitu luomumunina, kasvattamokalaa villikalana ja maantiesuolaa kaupattu ruokasuolana, hevosenlihasotkuista puhumattakaan. Elintarvikkeissa on myös vääriä alkuperä- ja hyvinvointimerkintöjä.

Luomutuotteiden kohdalla kyse alkuperästä on erityisen tärkeä, sillä koko ostopäätös voi perustua siihen. Luonnonmukaisen tuotannon kriteerejä ollaan kiristämässä ja mm. kansallisista luomumerkeistä luopumassa.

Vaikka EU-asetuksella on säädetty pakkausmerkinnöistä ja siitä, että ne eivät saa johtaa kuluttajia harhaan, käytännössä tämän säännöksen soveltaminen vaihtelee kuitenkin huomattavasti maasta toiseen, samoin tarkastusten tiheys. Valvonnan tulisikin siis koskea terveyden ja turvallisuuden lisäksi myös elintarvikepetoksia. Jokainen meistä kuluttajana haluaa saada sitä, mitä tilaa!

(5.3. netissä julkaistu Sari Essayah´n kirjoitus on osa Pro Luomun Eurovaalit 2014 -sarjaa, jossa suurimpien suomalaispuolueiden euroehdokkaat kertovat näkemyksiään luomusta ja ruoasta.)

Itse näen boikotit huonona tapana puolustaa ihmisoikeuksia. Tällöin väärän politiikan uhreiksi tulisivat myös urheilijat, joilla ei ole osaa eikä arpaa maan linjauksiin. Jos maan ihmisoikeuskysymyksistä ollaan oikeasti huolissaan, niin kauppaboikotit ja taloudelliset sanktiot ovat paljon tehokkaampia kuin nyt valtiojohtajatasollakin virinneet ”jäädään pois avajaisista”-uhkailut. Kaksinaismoralistisesti kaasuputki tms. intressejä ei kuitenkaan olla valmiita vaarantamaan, vaikka talouden vääntöruuvi on varmasti urheiluaatetta tehokkaampi.

Kansainväliset arvokisat ovat aina olleet haluttaja tapahtumia järjestäjilleen, sillä niillä on valtava julkisuusarvo. Siksi kisoja ei pitäisi alun perinkään myöntää maille, joissa on vakavia ihmisoikeusongelmia. Euroopan parlamentissa vetosimme useaan otteeseen mm. Kansainväliseen jääkiekkoliittoon, jotta kevään MM-kisoja ei annettaisi Valko-Venäjän diktaattori Lukašenkan arvovallan pönkittämiseen. Kun kisat nyt kaikesta huolimatta siellä järjestetään, niin boikotin sijasta pidetään kaukalossa huolta siitä, että Lukašenka ei pääse tuulettelemaan.

(Sari Essayah´n mielipide julkaistu Ilkassa 15.1.2014)

EU-jäsenyyden alusta lähtien suomalaisille on ollut tärkeää säilyttää metsäpolitiikka kansallisessa päätösvallassa. ”Brysseliä” ei ole kaivattu sotkeentumaan kestävään metsäpolitiikkaamme, jossa on ollut tilaa suojelun ja jokamiehen oikeuksien lisäksi metsä- ja biotalouden tarpeille. Pitkin matkaa on ollut pakko huomata, että EU:n ilmasto-, ympäristö- ja energiapolitiikat vaikuttavat yhä vahvemmin metsiemme monimuotoiseen käyttöön. Halusimme tai emme, EU on luikerrellut metsäpolitiikkaan takaoven kautta.

Viime istuntoviikolla Strasbourgissa käsittelimme Suomen kannalta merkittävän direktiivin epäsuoran maankäytön vaikutuksista biopolttoaineiden tuotantoon (ILUC). Parlamentin kannassa pystyttiin puolustamaan kestävän metsätalouden periaatteita ja puun jalostusarvon huomioimista. Bioenergiaa ei pidä jatkossa valmistaa niinkään ruuasta, vaan suunnata panostukset mm. jätteistä ja metsätähteistä ja sivuvirroista valmistettaviin toisen sukupolven biopolttoaineisiin, joissa Suomella on mahdollisuus nousta innovaatiojohtajaksi. Myös raskas ja byrokraattinen kestävyyskriteerien verifiointijärjestelmä torjuttiin.

Erävoitosta huolimatta työn alla on esitys biomassa kestävyyskriteereistä, joka voi huonosti muotoiltuna antaa komission käsiin paljon valtaa metsänkäytöstä. Suomi on suhtautunut kriittisesti sellaisen kestävän käytön sertifiointiin, jossa mennään raaka-aine erien metsätilakohtaiseen raportointiin. Vaikka uutisankkana esiintyneeseen sauna-klapien sääntelyyn asti ei olla menossa, niin tiedossa olisi massiivinen ja kallis byrokratia. Kestävyyttä on meillä perinteisesti tarkasteltu maa- ja aluekohtaisesti, jolloin on pidetty huolta riittävästä suojelupinta-alasta ja arvokkaiden metsätyyppien säilyttämisestä. Myös olemassa olevia todentamisjärjestelmiä olisi voitava hyödyntää. Komissio haluaisi jatkossa ohjailla keinoja, joilla jäsenmaat pyrkivät kansallisiin bioenergiatavoitteisiin. Tähän esitykseen vaikuttaminen ja tarvittavien muutosten aikaansaaminen on suomalaistoimijoille EU:ssa varmaankin loppukauden tärkeimpiä tehtäviä.

Kolmaskin metsätaloutta säätelevä paperi eli EU:n uusi metsästrategia on jo valmiina, mutta ilmeisesti komission politiikkaosastojen väliset näkemyserot ovat jarruttaneet sen julkaisua.

Olin heinäkuussa tilaisuudessa, jossa sitä komission virkamiehen toimesta raotettiin, mutta yksityiskohdat jäivät piiloon. Tuskin kenelläkään on mitään sitä yleistavoitetta vastaan, että kaikkia EU:n alueen metsiä hoidetaan kestävän metsänhoidon periaattein vuoteen 2020 mennessä. Miten sitten ”kestävä metsänhoito” määritellään ja mitä ”periaatteet” käytännössä ovat, aiheuttaakin jo erimielisyyttä paitsi jäsenmaiden myös yksityisten ja julkisten metsänomistajien, ympäristöjärjestöjen, teollisuuden ja tutkijoiden keskuudessa.

Metsäteollisuus on Suomessa kokenut valtavia mullistuksia ja globaali kilpailutilanne on ajanut saneerauksiin ja irtisanomisiin. Kaikesta huolimatta metsät ovat meille edelleenkin ”Pohjolan vihreä kulta” ja biotalouden kautta merkittävä resurssi ehkäpä valmisteina, joita ei ole vielä edes keksitty. Siksi metsäpolitiikan kaitseminen pitää olla EU-politiikkamme prioriteetteja – näissä asioissa ei ole vara ”mennä metsään”!

Kolumni Savon Sanomissa 21.9.2013

Veronkierto, rahanpesu ja veroparatiisit ovat olleet viime aikoina eurooppalaisen poliittisen keskustelun ytimessä. Enkä siis nyt puhu vain Kyproksesta! Julkiset taloudet ovat tällä hetkellä kriisissä eri puolella Eurooppaa. Veronkierto ja veropetokset syövät veropohjaa ja jättävät rehellisten kansalaisten ja yritysten maksettavaksi petosten tekijöiden välttämät verot. On esitetty arvioita, että veropetoksilla ja veronkierrolla heikennetään julkisia talouksia entisestään jopa 1 000 miljardin euron verran vuodessa.

Niinpä on tullut poliittinen momentum lähteä taisteluun niistä rahoista, jotka oikeasti kuuluvat meille kaikille yhteisten hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi. Myös USA:ssa käyttöönotettu ns. FATCA-laki automaattisesta tietojensiirrosta on tuonut EU:lle painetta laittaa asia kuntoon myös Euroopassa.

Veroasiat kuuluvat jäsenmaiden toimivaltaan, mutta verorikosten ylittäessä maiden rajat tarvitaan lisääntyvää kansainvälistä yhteistyötä niin EU-tasolla kuin globaalistikin. Veronkierron vastaisessa työkalupakissa esillä ovat olleet veroviranomaisten välinen automaattinen tietojen vaihto, veroparatiisi-käsitteen kattava määrittely ja ns. ”mustien listojen” käyttöönotto yhtenäisten kansainvälisten painostustoimien aikaansaamiseksi.

Viime aikoina julkisuuteen ovat nousseet useat kansainväliset suuryritykset, jotka erilaisten – sinällään laillisten keinojen – kuten yritysjärjestelyiden, sisäisen siirtohinnoittelun ja korkojen verovähennysoikeuden avulla siirtelevät ja jakavat voittonsa korkeamman verotuksen maista olemattomasti verotettuihin maihin tai veroparatiisialueille. Meillä Suomessa esille ovat nousseet ulkomaalaisomisteiset terveydenhoitoyhtiöt, joista ostetaan osin julkisin verovaroin terveydenhoitopalveluita, mutta jotka eivät osallistu veronmaksuun. Iso-Britanniassa nousi suuri kohu useista amerikkalaisista suuryhtiöistä kuten Google, Facebook ja Starbucks, jotka maksavat Britanniasta tienatuista miljoonista minimaaliset verot ja siirtävät voitot muualle.

Myös Suomessa Google menettelee samoin. Vaikka Haminan palvelinkeskus tuo työpaikan n. 90:lle ja sitä kautta ansiotuloveroja paikkakunnalle  400 000 euroa, yritys maksoi v. 2011 Suomeen 110 000 euroa yhteisöveroa, samanaikaisesti Suomen valtio tuki yritystä Tekesin kautta n. 150 000 eurolla. On arvioitu, että Google Finlandin mainosmyynti olisi ilman tilinpäätössiirtoja n. 100 miljoonaan ja muiden yksiköiden perusteella laskettu arvio Suomelle kuuluvista veroista olisi n. 7 miljoonaa nykyisen hieman yli 100 000 sijasta!

Lakeja ei ole rikottu, mutta tiedot maksetuista veroista per maa varmasti lisäisivät julkista painetta aggressiivisen verosuunnittelun vähentämiseen. Näistä ja lukemattomista muista esimerkeistä johtuen parlamentti olisi valmis menemään osassa linjauksistaan komissiota ja neuvostoa pidemmälle. Verolakeja rikkovilta yrityksiltä tulisi evätä valtionavut ja kieltää osallistuminen julkisiin hankintoihin, samoin jäsenmaiden viranomaisten tulisi ottaa pois toimiluvat finanssilaitoksilta, jotka avustavat veropetoksissa.

Erityistä merkitystä tällä olisi kehitysmaiden taloudelle. On arvioitu, että raaka-ainevaroja hyödyntävät ylikansalliset yhtiöt siirtävät veroparatiiseihin siirtohinnoittelun takia noin 125 miljardia euroa oikeasti näille maille kuuluvia verovaroja. Summa on noin kaksinkertainen maiden saamaan kehitysapuun nähden.  Kyse on myös globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 5.6.2013.

Opiskelijaliikkuvuuden edistäminen on noussut eurooppalaisen koulutuspolitiikan keskiöön. Nelisen vuotta sitten opetusministerit asettivat tavoitteen, jonka mukaan vuonna 2020 vähintään 20 % Euroopan korkeakoulutusalueelta valmistuneista on tehnyt osan opinnoista ulkomailla. Myös vaihto-opintojen laatua ja monipuolisuutta haluttiin lisätä, ja parantaa eri opiskelijaryhmien osallistumismahdollisuuksia. Vauhdittaakseen tämän tavoitteen saavuttamista viime vuoden Bukarestin ministerineuvosto lanseerasi liikkuvuusstrategian ”Mobility for better learning” ja kannusti jäsenmaita kansallisten strategioiden kautta liikkuvuuden esteiden vähentämiseen.

Opiskelijaliikkuvuudella on aina haettu akateemista lisäarvoa opintoihin ja arvokasta kulttuurivaihtoa, mutta talouskriisin myötä työllistymisnäkökulma on vahvistunut. Liikkuvuusjakso antaa valmiuksia pärjätä 2000-luvun globaaleilla, alati muuttuvilla työmarkkinoilla, joilla työyhteisöt ovat entistä monikulttuurisempia. Eikä vaihto-opiskelijaksi haluavan tarvitse aloittaa tyhjästä, vaan EU:n eri koulutusohjelmat tarjoavat valmiita väyliä ja tuettuja mahdollisuuksia suorittaa opintoja toisessa jäsenmaassa.

Houkuttelevuudestaan huolimatta opiskelijavaihto on edelleen liian harvojen ulottuvilla. Merkittävin syy on vaihto-opintojen taloudellisen tuen pienuus. Esimerkiksi Erasmus-ohjelman nykyinen apuraha on 250 euroa kuukaudessa, mikä takaa lähinnä tonnikalamakaroni –painotteisen ruokavalion. Lisäksi useimmissa maissa opintososiaaliset etuudet eivät liiku yli rajan, vaan ulkomaille suuntaava menettää tuet, vaikka hankkisi vaadittavat opintopisteet toisaalla.

Talouskriisin vaikutuksista liikkuvuuteen huolestunut komissio lähti etsimään tähän ongelmaan vastausta samoin eväin kuin eurokriisiin ylipäätään: lisää velkaa! Kansallisten opintotukijärjestelmien päälle rakennettavalla korkeakouluopiskelijoiden lainatakuujärjestelmällä ei pyrkimyksistä huolimatta mielestäni tehdä vaihto-opinnoista houkuttelevampia. Euroopan Investointipankin tuella toteutettava liikepankeista haettavan lainan lainatakuujärjestelmä kiihdyttää opiskelijoiden velkaantumista epävarmassa talous- ja työllisyystilanteessa, ja saattaa syrjäyttää nykyisen apurahajärjestelmän kokonaan.

Eurooppalaiset opiskelijajärjestöt kuten 11:tä miljoonaa opiskelijaa edustava European Students’ Union ilmaisivat Euroopan Parlamentissa vieraillessaan pettymyksensä siihen, ettei heitä edes kuultu hankkeen valmisteluvaiheessa. Opiskelijajärjestöjen viesti oli selvä: lainan sijaan jäsenvaltioita tulisi pikemmin kannustaa kehittämään kansallisia opintotukijärjestelmiään ja niiden liikkuvuutta kansainvälisiin opintoihin. Olisi järkevämpää, että nämä maisterivaiheen lainatakuujärjestelmään suunnitellut rahat yli 700 milj. euroa käytetään apurahajärjestelmien vahvistamiseen tai luomiseen mieluummin kuin liikepankkien lainasaamisten varmistamiseen.

Suomalaiset opiskelijajärjestöt ovat lisäksi kiinnittäneet erityistä huomiota liikkuvuusmahdollisuuksien laajentamiseen aiemmin aliedustetuille ryhmille kuten alemman sosioekonomisen taustan omaaville opiskelijoille sekä perheellisille ja vammaisille opiskelijoille, mikä on erittäin kannatettavaa. Talousesteiden lisäksi heidän lähtemisen tiellä saattavat olla tukipalveluiden puute ja asunnon saannin vaikeus.

Suomesta lähti opiskelijavaihtoon vuonna 2011 lähes 10 000 ja saapuvia opiskelijoita oli 9 000. Meillä opiskelijavaihto näyttäisi olevan kutakuinkin tasapainossa, mutta tutkinto-opiskelijoiden suhteen on huonommin. Meillä opiskelee lähes 18 00 ulkomaalaista, kun suomalaisia opintotukea saavia on ulkomaisissa korkeakouluissa vain 5 000.

Liikkuvuuden uudeksi uhkaksi on noussut huolestuttavan korkea nuorisotyöttömyys monissa EU-maissa. Se, jos mikä, nakertaa nuorten luottamusta koulutuksen kannattavuuteen ylipäätään. Opiskelijaliikkuvuuden esteiden poistamisessa riittää siis vielä paljon tehtävää, ja näpertelyn ja lainaluukun sijaan tarvitaan kokonaisvaltaisempaa nuorten elämäntilanteen ymmärtämistä.

Kirjoitus on julkaistu Eurooppanuorten Tähdistö -lehdessä.

Brittiläinen talouslehti ”The Economist” suitsuttaa viime viikon numerossaan pohjoismaista mallia lähemmä parinkymmenen sivun verran, ja nostaa vuorollaan jokaisen Pohjolan yhteiskunnan eri sektoreilla malliksi muille maille. Toki kritiikkiäkin löytyy, mutta perusihmetyksen aihe tuntuu edelleen olevan, kuinka yhdistää vahva julkinen sektori ja talouden tehokkuus sortumatta eteläeurooppalaiseen ”talousskleroosiin” tai amerikkalaiseen eriarvoisuuteen.

Lehti nostaa esille Tanskan joustavan työttömyysturvan, Suomen koulutusjärjestelmän hinta/laatu-suhteen ja kasvuyritysten rahoitusverkostot, samoin Ruotsin innovatiivisen yritysilmapiirin monine johtavine kuluttajabrändeineen ja Norjan kauaskatseisuuden luonnonrikkauksien hyödyntämisessä.

Onnistumisten taustalta löytyy lehden mukaan uudistumiskykyinen ja innovatiivinen julkinen sektori, johon uskalletaan yhdistää yksityisiä palveluja. Asiassa auttaa poliittinen kulttuuri, jossa hyvät ideat otetaan käyttöön, tulivatpa ne sitten vasemmalta tai oikealta Samoin kyse on avoimesta ja läpinäkyvästä hallinnosta, joka luo luottamuksen toimia. Pohjoismaisen mallin opetus muille ei perustu ideologiaan, vaan käytäntöön, lehti summaa.

Samoin viime viikolla parlamentissa käsitelty EU-maiden ”Vuotuinen kasvuselvitys” on kuin kaikua talouslehden löydöille. Kuilu jäsenvaltioiden työllisyys- ja sosiaalialan indikaattoreiden välillä on kasvanut. Kriisin seurauksista parhaiten ovat selviytyneet ne EU-maat, joissa on vahva sosiaaliturvajärjestelmä, vakaa julkinen talous ja joustavat työjärjestelyt mahdollistavat työmarkkinat. Näitä taasen ei rakenneta, ellei vero- ja sosiaalimaksujärjestelmä ole kattava ja toimiva.

Parlamentin keskustelu juuttui kuitenkin heti ideologisiin poteroihin vakauden ja elvytyksen välillä, vaikka molempia tarvittaisiin. Rakenteellisia uudistuksia tarvitaan, sillä ylivelkaantunut maa ei koskaan pysty tarjoamaan alustaa kasvulle ja hyvinvoinnille, puhumattakaan, että se voisi vastata tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi ikääntymisen haasteeseen. Tämä kriisi viimeistään on paljastanut jäsenvaltioiden talouksien rakenteiden ja niitä muokanneen historian ja kulttuurin erilaisuuden.

Talouslehden artikkeli palautti mieleen jouluna lukemani ekonomisti Sixten Korkmanin ”Talous ja utopia” -kirjan pohdinnan, mistä rakentuu hyvä yhteiskunta. Talousmiehen luulisi korostavan puhtaasti kilpailukykyä ja talouden kovia tunnuslukuja. Hän kuitenkin toteaa: ”Hyvä yhteiskunta vaatii kaiken kaikkiaan paljon muuta kuin markkinoita ja kilpailua. Taloustiede ei anna vastausta siihen, miten hyvä yhteiskunta synnytetään.”  Esimerkkinä hän miettii, miksi Suomi on keskimäärin hyvinvoiva maa ja naapurimme Venäjä monessa suhteessa pahoinvoiva. Eroja ei ainakaan voi selittää teknologialla tai luonnonvaroilla. Käydessään läpi historiaa, yhteiskunnan perusinstituutioita, arvoja ja kulttuuria loppu tulema on: ” Hyvä yhteiskunta rakentuu arvoista ja ihmisten luottamuksesta sekä toimivista instituutioista.”

Kolumni julkaistu Savon Sanomissa 11.2.2013

Täällä viikolla käydään EU:n vuosien 2014-2020 budjetin eli ns. rahoituskehyksien ratkaisevat neuvottelut. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.  Komission hölläkätiseen pohjaesitykseen nähden tämä säästölinja tarkoittaisi 130 mrd:n leikkauksia koko kehykseen, ja Suomelle yli 2 miljardin vuosittaisia säästöjä.

Osa suomalaismepeistäkin on yhtynyt nettosaajien kuoroon vaatimaan EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme.  Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta.  Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa mm. moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

(Kolumni julkaistu KD-lehdessä 22.11.2012)

Vietämme vanhusten viikkoa meneillään olevan EU:n Aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuoden hengessä.

Väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys. Kuitenkin kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa.

Ikääntyneiden potentiaali jätetään monesti huomiotta, koska heitä pidetään usein passiivisina kohteina eikä aktiivisina toimijoina. On hyvä huomata, että ihmisellä, joka jää eläkkeelle 65-vuotiaana, on todennäköisesti vielä neljännesosa elämää edessään. Yhä useammat eläkeläiset haluavat toimia vireästi omissa yhteisöissään, ovat tärkeä tuki ja apu lastensa ja läheistensä perheille ja monien vapaaehtoisverkostojen kantavia voimavaroja. Lisäksi ikääntyneet muodostavat merkittävän kuluttajaryhmän, ja ikääntyneiden palveluiden kysyntä kasvaa erittäin voimakkaasti.

Meidän tulee arvostaa tasapuolisesti jokaista ihmiselämän vaihetta, sillä olemme kaikki osa samaa yhteiskuntaa ja sen tärkeitä ja arvokkaita jäseniä yhtälailla.

Tällä viikolla Helsingissä on pidetty yleisurheilun EM-kilpailuja pilottihengessä. Suomen jo kolmannen kerran isännöimät Euroopan parhaiden mittelöt pidetään nyt ensimmäistä kertaa samana kesänä olympialaisten kanssa. Euroopan yleisurheiluliitto EAA päätyi kokeiluun vedoten lajien väliseen kiristyvään kilpailuun, jossa yleisurheilun ”kotipesän” on huolehdittava asemastaan. Sitä paitsi muidenkin maanosien mestaruuskisoja käydään joka toinen vuosi. Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n hallinnoimissa MM-kisoissa siirryttiin kaksivuotisrytmiin jo 90-luvun alussa eli periaatteessa urheilijan uralle on sattunut harvemmin mahdollisuuksia voittaa EM- kuin MM-titteli.

Melkoisen riskin Suomen Urheiluliitto silti otti ryhtyessään kisaisännäksi. Jalkapallon ja olympialaisten puristuksessa keskellä kesälomasesonkia katsojien houkuttelu mökkilaitureiltaan näyttäisi olevan työläämpää. Onneksi viisipäiväinen tiivis kisatapahtuma on hinnoiteltu järkevästi – jääkiekosta otettiin varmasti opiksi – ja koko perheen saa paikalle alle satasella. Kisojen 15 milj. budjetin taloudellinen tulos lepää silti paljon juuri lipunmyynnin varassa, koska monet järjestelyihin, rakenteisiin, turvallisuuteen ja televisiointiin liittyvät kiinteät kulut on maksettava joka tapauksessa oli katsojia tai ei.

Markkinointiin puolestaan vaikuttavat useat kisajärjestäjistä riippumattomat tekijät kuten sää. Tosin istuessani kaatosateessa edellisten arvokisojen MM-2005 katsomossa muistan kuulleeni erään järjestelytoimikunnan jäsenen pohtineen, olisiko sittenkin pitänyt pistäytyä vähän useammin kirkossa!

Huippuja on toki olympialaisiin keskittyessään jäänyt pois, mutta yhtälailla monelle urheilijalle Helsinki on menestymisen mahdollisuus ja Lontoo osallistumista. Näin on etenkin pikamatkoilla amerikkalaisten ja kestävyyslajeissa afrikkalaisten puuttuessa. Ylipäätään EM-kisat ovat säilyttäneet paikkansa urheilijoiden arvostamana tapahtumana ilman rahapalkintoja tai ylimääräistä business-kylläistä showta.

Tämän osoitti 5 000 metrin supertähti Mo Farah, joka ehdottomasti halusi tulla Helsinkiin puolustamaan titteliään. Lisäksi hän puki sanoiksi sen, miksi Helsinki on ainut kaupunki, joka on isännöinyt olympialaisten lisäksi kahdet MM- ja kolmet EM-kisat.  Suomessa on yleisurheilukulttuuria; urheilumaailman Helsingin henkeä.

Suomalaiset katsojat ovat asiantuntevia, arvostavat hyviä suorituksia ja kannustavat muitakin kuin omiaan. Järjestelyt sujuvat, toimitsijat osaavat työnsä ja vapaaehtoiset tuntevat lajin. Meille itsestäänselvyyksiä, mutta ”tökkivät” monessa paikassa. Tokiossa mm. lähettäjän apulaisella meni sormi suuhun, kun varmensimme ennen kisareitille siirtymistä stadionilla käveltävän kierroksen matkan. Kaveri löysi onneksi sääntökirjasta kohdan, jossa ratakierroksen mitaksi varmistui 400 metriä!

Kaikkein tärkein ”markkinointikikka” on omien urheilijoiden menestyminen. Niin yksilölaji kuin yleisurheilu on, kisajoukkueessa vallitseva ilmapiiri vaikuttaa kaikkiin. Jospa Ari Mannion pronssi vapauttaisi muunkin joukkueen kipsistä tekemään iloisesti kauden parhaita ja venymään.