Kirjoitukset

RSS

Mistä on hyvät yhteiskunnat tehty?

Brittiläinen talouslehti ”The Economist” suitsuttaa viime viikon numerossaan pohjoismaista mallia lähemmä parinkymmenen sivun verran, ja nostaa vuorollaan jokaisen Pohjolan yhteiskunnan eri sektoreilla malliksi muille maille. Toki kritiikkiäkin löytyy, mutta perusihmetyksen aihe tuntuu edelleen olevan, kuinka yhdistää vahva julkinen sektori ja talouden tehokkuus sortumatta eteläeurooppalaiseen ”talousskleroosiin” tai amerikkalaiseen eriarvoisuuteen.

Lehti nostaa esille Tanskan joustavan työttömyysturvan, Suomen koulutusjärjestelmän hinta/laatu-suhteen ja kasvuyritysten rahoitusverkostot, samoin Ruotsin innovatiivisen yritysilmapiirin monine johtavine kuluttajabrändeineen ja Norjan kauaskatseisuuden luonnonrikkauksien hyödyntämisessä.

Onnistumisten taustalta löytyy lehden mukaan uudistumiskykyinen ja innovatiivinen julkinen sektori, johon uskalletaan yhdistää yksityisiä palveluja. Asiassa auttaa poliittinen kulttuuri, jossa hyvät ideat otetaan käyttöön, tulivatpa ne sitten vasemmalta tai oikealta Samoin kyse on avoimesta ja läpinäkyvästä hallinnosta, joka luo luottamuksen toimia. Pohjoismaisen mallin opetus muille ei perustu ideologiaan, vaan käytäntöön, lehti summaa.

Samoin viime viikolla parlamentissa käsitelty EU-maiden ”Vuotuinen kasvuselvitys” on kuin kaikua talouslehden löydöille. Kuilu jäsenvaltioiden työllisyys- ja sosiaalialan indikaattoreiden välillä on kasvanut. Kriisin seurauksista parhaiten ovat selviytyneet ne EU-maat, joissa on vahva sosiaaliturvajärjestelmä, vakaa julkinen talous ja joustavat työjärjestelyt mahdollistavat työmarkkinat. Näitä taasen ei rakenneta, ellei vero- ja sosiaalimaksujärjestelmä ole kattava ja toimiva.

Parlamentin keskustelu juuttui kuitenkin heti ideologisiin poteroihin vakauden ja elvytyksen välillä, vaikka molempia tarvittaisiin. Rakenteellisia uudistuksia tarvitaan, sillä ylivelkaantunut maa ei koskaan pysty tarjoamaan alustaa kasvulle ja hyvinvoinnille, puhumattakaan, että se voisi vastata tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi ikääntymisen haasteeseen. Tämä kriisi viimeistään on paljastanut jäsenvaltioiden talouksien rakenteiden ja niitä muokanneen historian ja kulttuurin erilaisuuden.

Talouslehden artikkeli palautti mieleen jouluna lukemani ekonomisti Sixten Korkmanin ”Talous ja utopia” -kirjan pohdinnan, mistä rakentuu hyvä yhteiskunta. Talousmiehen luulisi korostavan puhtaasti kilpailukykyä ja talouden kovia tunnuslukuja. Hän kuitenkin toteaa: ”Hyvä yhteiskunta vaatii kaiken kaikkiaan paljon muuta kuin markkinoita ja kilpailua. Taloustiede ei anna vastausta siihen, miten hyvä yhteiskunta synnytetään.”  Esimerkkinä hän miettii, miksi Suomi on keskimäärin hyvinvoiva maa ja naapurimme Venäjä monessa suhteessa pahoinvoiva. Eroja ei ainakaan voi selittää teknologialla tai luonnonvaroilla. Käydessään läpi historiaa, yhteiskunnan perusinstituutioita, arvoja ja kulttuuria loppu tulema on: ” Hyvä yhteiskunta rakentuu arvoista ja ihmisten luottamuksesta sekä toimivista instituutioista.”

Kolumni julkaistu Savon Sanomissa 11.2.2013

Vääntö EU-budjetista

Täällä viikolla käydään EU:n vuosien 2014-2020 budjetin eli ns. rahoituskehyksien ratkaisevat neuvottelut. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.  Komission hölläkätiseen pohjaesitykseen nähden tämä säästölinja tarkoittaisi 130 mrd:n leikkauksia koko kehykseen, ja Suomelle yli 2 miljardin vuosittaisia säästöjä.

Osa suomalaismepeistäkin on yhtynyt nettosaajien kuoroon vaatimaan EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme.  Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta.  Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa mm. moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.

(Kolumni julkaistu KD-lehdessä 22.11.2012)

Yhdessä vahvempia

Vietämme vanhusten viikkoa meneillään olevan EU:n Aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuoden hengessä.

Väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys. Kuitenkin kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa.

Ikääntyneiden potentiaali jätetään monesti huomiotta, koska heitä pidetään usein passiivisina kohteina eikä aktiivisina toimijoina. On hyvä huomata, että ihmisellä, joka jää eläkkeelle 65-vuotiaana, on todennäköisesti vielä neljännesosa elämää edessään. Yhä useammat eläkeläiset haluavat toimia vireästi omissa yhteisöissään, ovat tärkeä tuki ja apu lastensa ja läheistensä perheille ja monien vapaaehtoisverkostojen kantavia voimavaroja. Lisäksi ikääntyneet muodostavat merkittävän kuluttajaryhmän, ja ikääntyneiden palveluiden kysyntä kasvaa erittäin voimakkaasti.

Meidän tulee arvostaa tasapuolisesti jokaista ihmiselämän vaihetta, sillä olemme kaikki osa samaa yhteiskuntaa ja sen tärkeitä ja arvokkaita jäseniä yhtälailla.

Helsingin hengessä

Tällä viikolla Helsingissä on pidetty yleisurheilun EM-kilpailuja pilottihengessä. Suomen jo kolmannen kerran isännöimät Euroopan parhaiden mittelöt pidetään nyt ensimmäistä kertaa samana kesänä olympialaisten kanssa. Euroopan yleisurheiluliitto EAA päätyi kokeiluun vedoten lajien väliseen kiristyvään kilpailuun, jossa yleisurheilun ”kotipesän” on huolehdittava asemastaan. Sitä paitsi muidenkin maanosien mestaruuskisoja käydään joka toinen vuosi. Kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n hallinnoimissa MM-kisoissa siirryttiin kaksivuotisrytmiin jo 90-luvun alussa eli periaatteessa urheilijan uralle on sattunut harvemmin mahdollisuuksia voittaa EM- kuin MM-titteli.

Melkoisen riskin Suomen Urheiluliitto silti otti ryhtyessään kisaisännäksi. Jalkapallon ja olympialaisten puristuksessa keskellä kesälomasesonkia katsojien houkuttelu mökkilaitureiltaan näyttäisi olevan työläämpää. Onneksi viisipäiväinen tiivis kisatapahtuma on hinnoiteltu järkevästi – jääkiekosta otettiin varmasti opiksi – ja koko perheen saa paikalle alle satasella. Kisojen 15 milj. budjetin taloudellinen tulos lepää silti paljon juuri lipunmyynnin varassa, koska monet järjestelyihin, rakenteisiin, turvallisuuteen ja televisiointiin liittyvät kiinteät kulut on maksettava joka tapauksessa oli katsojia tai ei.

Markkinointiin puolestaan vaikuttavat useat kisajärjestäjistä riippumattomat tekijät kuten sää. Tosin istuessani kaatosateessa edellisten arvokisojen MM-2005 katsomossa muistan kuulleeni erään järjestelytoimikunnan jäsenen pohtineen, olisiko sittenkin pitänyt pistäytyä vähän useammin kirkossa!

Huippuja on toki olympialaisiin keskittyessään jäänyt pois, mutta yhtälailla monelle urheilijalle Helsinki on menestymisen mahdollisuus ja Lontoo osallistumista. Näin on etenkin pikamatkoilla amerikkalaisten ja kestävyyslajeissa afrikkalaisten puuttuessa. Ylipäätään EM-kisat ovat säilyttäneet paikkansa urheilijoiden arvostamana tapahtumana ilman rahapalkintoja tai ylimääräistä business-kylläistä showta.

Tämän osoitti 5 000 metrin supertähti Mo Farah, joka ehdottomasti halusi tulla Helsinkiin puolustamaan titteliään. Lisäksi hän puki sanoiksi sen, miksi Helsinki on ainut kaupunki, joka on isännöinyt olympialaisten lisäksi kahdet MM- ja kolmet EM-kisat.  Suomessa on yleisurheilukulttuuria; urheilumaailman Helsingin henkeä.

Suomalaiset katsojat ovat asiantuntevia, arvostavat hyviä suorituksia ja kannustavat muitakin kuin omiaan. Järjestelyt sujuvat, toimitsijat osaavat työnsä ja vapaaehtoiset tuntevat lajin. Meille itsestäänselvyyksiä, mutta ”tökkivät” monessa paikassa. Tokiossa mm. lähettäjän apulaisella meni sormi suuhun, kun varmensimme ennen kisareitille siirtymistä stadionilla käveltävän kierroksen matkan. Kaveri löysi onneksi sääntökirjasta kohdan, jossa ratakierroksen mitaksi varmistui 400 metriä!

Kaikkein tärkein ”markkinointikikka” on omien urheilijoiden menestyminen. Niin yksilölaji kuin yleisurheilu on, kisajoukkueessa vallitseva ilmapiiri vaikuttaa kaikkiin. Jospa Ari Mannion pronssi vapauttaisi muunkin joukkueen kipsistä tekemään iloisesti kauden parhaita ja venymään.

Aina on oikea ikä!

Talouskriisin kanssa painivassa Euroopassa aktiivisen ikääntymisen ja sukupolvien välisen solidaarisuuden teemavuosi 2012 on jäänyt melko vähälle huomiolle. Kuitenkin väestörakenteen muutoksella on yhteiskuntiin laajakantoiset vaikutukset ja siksi sen tulee olla EU:ssakin keskeinen politiikkakysymys.

Jäsenvaltioita kannustetaan edistämään aktiivista ikääntymistä, jossa terveys ja toimintakyky säilyvät entistä pidempään ja jossa panostetaan lisäelinvuosien avaamiin mahdollisuuksiin. Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että pidemmät työurat ja terveet elinvuodet ovat sosiaaliturvan, eläkkeiden ja taloudellisen kestävyyden ehto. Samalla paranee ihmisten jokapäiväinen elämänlaatu.

Solidaarisuudella tähdätään puolestaan asenneuutokseen. Kustannuskeskeisestä huoltosuhdepohdinnasta, jossa vanhukset nähdään kulueränä, on siirryttävä näkemään elämän täysipainoisuus ja merkityksellisyys sen kaikissa vaiheissa. Ihmiselämän alku- ja lopputaival mittaavat yhteiskuntamme inhimillisyyden, joka puolestaan kertoo todellisesta hyvinvoinnista talouskasvua enemmän. Teemavuosi on terve muistutus ajassamme, jossa olemme kadottaneet korkean iän kunnioituksen ja hukanneet ihmiskuvan, jossa jokainen on arvokas sellaisenaan.

”Muukalaista älä sorra…”

Euroopan historiassa – ja myös kristikunnan historiassa – vierauden ja muukalaisen kohtaaminen on aina ollut ajankohtainen haaste. Kristinusko ja kristillinen etiikka ovat vuosisatojen kuluessa vakiinnuttaneet asemansa Euroopassa. Globaalistuvassa maailmassa ja maallistuvassa Euroopassa yhteinen haasteemme lähimmäisen rakkauden toteutumiseksi ja vähäosaisimpien auttamiseksi saa kuitenkin uusia ulottuvuuksia.

Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Room. 13:9). Tämä kansainvälisen diakonian kannalta keskeinen periaate on uhattuna monella tavoin myös tämän päivän Euroopassa.

Viime aikojen uutiset kertovat Euroopan oireilevan huolestuttavasti: ääriliikkeet ja muukalaisvastaisuus ovat nousussa monissa maissa samaan aikaan, kun kohtaamme arjessamme yhä enemmän maahanmuuttajia monenlaisista eri taustoista ympäri maailmaa.

Vanhassa testamentissa Jumala opastaa Israelin kansaa: ”Muukalaista älä sorra, sillä te tiedätte muukalaisen mielialan, koska itsekin olette olleet muukalaisina Egyptin maassa” (2. Moos. 23:9). Tämä jae sisältää kullanarvoisen neuvon myös Euroopan maahanmuuttajia ajatellen. Meidän tulisi kantaa vastuuta niistä lähimmäisistämme, jotka ovat muukalaisia meille tutussa yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa ympäristössä ja tehtävä niin kuin toivoisimme ihmisten tekevän meille. Toisaalta, kansainvälisen liikkuvuuden ja monikulttuuristen perheiden lisääntyessä myös moni eurooppalainen on kokenut olevansa se ”toinen” uudessa asuin- tai elinympäristössään.

Tässä kansainvälisessä kontekstissa, ja kristittyjen määrän jo vähetessä Euroopassa, kristittyjen toiminta ei saisi vain mukautua maailman muutospaineiden alla, vaan toiminnassamme tulisi korostua kriittinen, kristillisiin arvoihin ja Raamatun hyvään sanomaan pohjautuva arviointi. Euroopassa ja Suomessa on käyty vilkasta keskustelua monikulttuurisuudesta ja sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot.  Yhteiskunta, joka rakentuu lähimmäisen rakkauden, ihmisyyden kunnioituksen ja kymmenen käskyn periaatteille antaa kestävän suunnan jatkossakin.

Kristittyjen tulee taistella näiden arvojensa puolesta. Luvatun maan valloittajat Joosua ja Kaaleb näkivät edessä olevan vaikean tilanteen Jumalan antaman tehtävän ja kutsumuksen näkökulmasta. Kristityn kutsumus ei ole seurata sivusta ja kauhistella maailman menoa, vaan toimia turmeltuneekin maailman ja pahan keskellä oikeudenmukaisuuden ja Jumalan hyvyyden lähettiläinä. Esimerkiksi EU-politiikassa eteeni tulee tilanteita, joissa kristillisien arvojen toteutuminen on vaarassa tai uhattuna. Yhdessä toisten kristittyjen politikkojen kanssa pyrin tekemään parhaani, jotta esimerkiksi ihmisarvon kunnioittaminen voisi toteutua konkreettisesti poliittisissa valinnoissa.

Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Esirukous on Jumalan antama erityinen voima tässä taistelussa. Rukoillessamme viisautta ja taidollisuutta esivallalle, pyydämme samalla itsellemmekin turvallisuutta, järjestystä ja oikeudenmukaisesti jakautuvaa hyvinvointia sekä mahdollisuutta palvella Jumalaa ja harjoittaa lähimmäistemme evankeliointia.

(Julkaistu Christina-lehdessä 30.11.2011)

Schengen sentään!

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Naisjohtajia kiintiöillä vai ilman

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.

Moral hazard

Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finanssitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ahneuksissaan ostivat, koska tiesivät, että tilanne pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; viime lamaan johtanut moraalikato niitti Suomessa satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja.

Nyt talouslaman kyljessä ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo. Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet.

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Moraalikadon perimmäiset syyt eivät sittenkään piile kasvottomien instituutioiden voiton tavoittelussa, vaan jokaisen yksilöihmisen sydämessä. Kuinka oikeassa Raamattu onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

Lähi-idän pattitilanne

Lähi-idän rauhanprosessi on jälleen kerran ”savolaisen rojektin” tilanteessa; aloittamista vaille valmis. Viimeisin käänne koetaan tällä viikolla, kun Mahmoud Abbasin hallinto on aikeissa hakea yksipuolista tunnustamista palestiinalaisten valtiohankkeelle YK:n yleiskokouksessa ns. “vuoden 1967 rajoilla”.

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta, Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Julkaistu Iisalmen Sanomissa 20.09.2011