”Suomi on jälkijunassa EU-vaikuttamisessa”, näin totesi viime viikolla julkaistu Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen selvitys Suomen vaikuttamisesta EU:n lainsäädäntöön. Sen mukaan Suomi ryhtyy ajamaan omia etujaan EU:ssa liian myöhään ja Suomea leimaa yhä reaktiivisuus suunnitelmallisen, ennakoivan lähestymistavan sijaan.

Moitetta ajoituksen lisäksi saa myös suomalaisten lainvalmistelijoiden käyttämät vaikutuskanavat ja kontaktit EU-toimielimissä. Suomalaiset virkamiehet panostavat lakiehdotusten käsittelyyn erityisesti neuvostossa ja sen työryhmissä, joissa esitykset ovat kuitenkin jo siinä vaiheessa varsin valmiita. Erityisen tärkeätä olisi tehostaa vaikuttamista komissioon silloin, kun annettavaa lainsäädäntöä vasta suunnitellaan. Tutkija Jyrki Tala muistuttaa myös, että Euroopan parlamentin valta EU:n päätöksenteossa on kasvanut, ja siihen nähden suomalaisten lainvalmistelijoiden yhteydenpito on vähäistä.

Tutkimus ravistelee Suomessa mielellään viljeltyä käsitystä, että Euroopan unionissa tehdään lainsäädäntöä, johon pieni maa ei voi vaikuttaa, mutta jota sen on noudatettava. Haastatellut virkamiehet kertoivat kyllä olevansa varhain tietoisia EU:n säädöshankkeista, mutta ennakollista vaikuttamista ei silti erityisesti suunnitella. Myös valmistelijoiden asenteissa ja suhtautumisessa siihen, pitäisikö varhaisessa vaiheessa edes yrittää vaikuttaa, oli hankekohtaisia eroja. Koettiin, että Suomen kantojen yhteensovittaminen ministeriöiden kanssa ennakollisesti on toisinaan epäselvää ja virkamiehiltä puuttui selkeä poliittinen strategia mm. lainsäädäntöhankkeiden tärkeysjärjestyksestä.

Nämä havainnot viittaavat siihen, että Suomen varhaisessa vaikuttamisessa unionin lainvalmisteluun on roimasti parannettavaa. Yhä suurempi osuus suomalaisia sitovasta lainsäädännöstä on peräisin Euroopan unionista. Arvioijasta riippuen katsotaan, että EU-tasoinen sääntely vaikuttaa vähintäänkin puoleen, mutta jopa yli 70 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta. Lisäksi reuna-alueen jäsenvaltiona Suomella on erityisiä mm. ilmasto-olosuhteisiin liittyviä intressejä, jotka eivät välity EU:n päätöksentekoon ilman aktiivista vaikuttamista. Siksi direktiivillä on väliä!

Tietysti ministerille on helpompaa ”torjuntavoitto” Brysselin tulijaisina vedota pienen jäsenmaan vaatimattomaan vaikutusvaltaan kuin kertoa haastatellun virkamiehen näkemys: ”ettei vaikuttamisessa ole vakiintuneita toimintatapoja eikä se siksi ole systemaattista”.

Tulevan hallituksen yksi keskeisimpiä hankkeita tulisikin olla lainsäädäntösuunnitelman ja EU-politiikan parempi koordinaatio. Tosin jo edellisen hallituksen paremman sääntelyn toimintaohjelmassa oli kiinnitetty huomiota säädösvalmistelun varhaiseen vaikuttamiseen, mutta selkeä strategia ja toimintaohjelma virkamiehille puuttuivat. Tutkimuksen haastatteluissa ehdotettiin esimerkiksi poikkihallinnollisia ohjeita ministeriöille Suomen EU-politiikan profiilin selkeyttämiseksi.

Kehitysideoiksi EU-vaikuttamisen ongelmien korjaamiseksi ehdotettiin muun muassa niin sanottujen ”nopean toiminnan joukkojen” kokoamista intressiryhmistä, lainsäädäntötyön koordinointia ja resursointia sekä yleistä tiedonjaon parantamista sekä yhteyksien parempaa ylläpitoa kaikkien keskeisten EU-toimijatahojen kesken. Ei siis mitään miljardivaatimuksia, vaan EU-vaikuttamisen laadullista parantamista!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Pääsiäisen alusviikolla EU-käytävillä päiviteltiin Suomen vaalitulosta ja suomalaisilta mepeiltäkin tivattiin valistuneita arvauksia siitä, miten Portugalin tukipaketin käy. Suomi-kuva tuskin on Brysselissä miksikään muuttunut, mutta vaaliuutisoinnissa on piirteitä, joita suomalaisena ei oikein tunnista.

Suomen mahdollinen kielteinen kanta Portugalin lainatakauksiin on kansainvälisen talousmedian pyörityksessä päivittäin. Samalla on kerrottu, että suomalaiset äänestivät vaaleissa EU-politiikan suunnasta. Perussuomalaisia kuvataan maailmalla äärioikeistolaisena nationalistipuolueena, jonka englanninkielinen nimi – ”True Finns” tosisuomalaiset – ei ainakaan epäluuloja hälvennä. Joissakin medioissa puolueen pääsyä edes hallitusneuvotteluihin ihmetellään.

Harva toimittaja on vaivautunut selvittelemään perussuomalaisen liikkeenkään aatehistoriaa SMP:n ajoista ”unohdetun kansan” äänitorvena ja ”rötösherrojen” jahtaajana. Medialla on pikemminkin kiusaus niputtaa eurooppalaiset populistipuolueet yhteen ja lyödä äärioikeistoleima päälle. Perussuomalaiset: täysverisiä populisteja – ehdottomasti; fasisteja – en todellakaan tunnista. Kaiken lisäksi ruotsalainen lehdistö, jonka nyt pitäisi naapurinsa parhaiten tuntea, on ollut kärkkäin leimakirveen heiluttaja.

Uutisoinnissa ihmetyttää myös se, että median johdolla kummastellaan juuri EU-asioiden nousua suomalaisen vaalikeskustelun ytimeen. Yleensä Euroopan parlamentissa on perinteisenä huolena ollut kansalaisten välinpitämättömyys EU-asioita kohtaan. Ne koetaan etäisinä ja meilläkin eurovaaleissakin uurnille vaivautuu vain  näperä 40 % äänioikeutetuista.

Nyt Kreikan, Irlannin ja Portugalin laina-asiat kiinnostivat toreilla ja turuilla enemmän kuin taitetut indeksit tai pohjaosanleikkaukset konsanaan. Eikö tämä pikemminkin osoita, että suomalaiset tietävät lainsäädännöstä jo valtaosan olevan EU-alkuista ja talouspolitiikankin lipumista Brysseli-johtoiseksi siksi vastustetaan. Nythän siis pitäisi olla tyytyväisiä, kun EU-asioista kerrankin kansallisessa vaalikamppailussa puhutaan.

Äärioikeisto –leimojen huiskimisen sijaan toivoisi eurooppalaiselta medialta analysoivaa otetta kansalaisten yhä suurempaa EU- vieraantumista kohtaan.  Talouspolitiikan suunnan ja johdon keskittäminen komissioon ja liittovaltioelementtien vahvistuminen johtaa vaihtoehdottomaan politiikkaan. Äänestäjille tulee tunne, ettei ole väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään, jos niistä kumminkin tulee komission käskyläisiä ja sen politiikan myötäjuoksijoita. Soini sen osasi kuvata osuvasti ”Tupu, Hupu ja Lupu – vain lakin väri muuttuu”- vertauksellaan. Siinäpä tiivistettynä Jytkyn salaisuus.

Julkaistu Savon Sanomissa

Euroopan parlamenttiin perustettiin noin vuosi sitten väliaikainen kriisivaliokunta selvittämään rahoitus-, talous- ja sosiaalikriisiin vastaamista. Valiokunta on saamassa työnsä valmiiksi, kun demaritoveri Pervenche Beres julkaisi viime viikolla esityksensä kriisivaliokunnan mietinnöksi.  Hän esittää EU:n budjetin viisi- tai kymmenkertaistamista.

Mietintöluonnoksen mukaan EU:ssa pitää siirtyä yhteiseen talouspolitiikkaan, EU:lle pitää perustaa valtiovarainministeriö ja EU:n tulee ottaa käyttöön eurobondit, joilla otetaan eri maiden velat yhteiseen vastuuseen aina velan 60% bkt-osuuteen asti. Tärkein Beresin esityksistä on EU-budjetin 5-10% osuus jäsenmaiden yhteenlasketusta bkt:sta. Vastaava osuus toki vähennettäisiin kansallisesta verotuksesta. Näin EU voisi ottaa kansalliselta politiikalta itselleen siirtyvät tehtävät paremmin hoitaakseen.

Beresin mukaan on loogista, että monenkeskisistä ratkaisuista on siirryttävä keskusjohtoisiin ratkaisuihin, pysyvästä vakausvälineestä on kehitettävä eurooppalainen velkavirasto, EU-rahojen jakokriteeriksi tulisi jäsenmaan edistyminen verojen harmonisoinnissa jne. Mietintöluonnos kuvaa hyvin sitä mielialaa, joka Euroopan parlamentissa on monissa puheissa vallalla: talouskriisi antaa mahdollisuuden harppaukseen kohti liittovaltiota.

Mielestäni Beres ja muut liittovaltion ajajat ovat väärässä. EU-budjetin tason ei pidä nousta nykyisestä noin yhden prosentin bkt-osuudesta. Olen huolissani siitä, että Suomessa ei keskustella, eikä edes olla tietoisia liittovaltiopyrkimyksistä Euroopan parlamentissa. Olen ymmärtänyt, että virallisesti Suomi ajaa pientä EU-budjettia ja vastustaa eurobondeja, mutta olen myös huomannut, että puheet ovat erilaisia Suomessa ja Euroopan parlamentissa. Juuri suhteessa liittovaltiokehitykseen monet suomalaiset europarlamentaarikot eivät uskalla Suomessa sanoa kuinka pitkälle itse asiassa olisivat valmiit menemään.

Beres on Euroopan parlamentin sosialistiryhmän vaikutusvaltainen jäsen, työllisyys- ja sosiaalivaliokunnan puheenjohtaja. Hän on yksi parlamentin linjanvetäjistä, ei kuka tahansa rivijäsen, eikä häntä muuten olisi valittukaan kriisivaliokunnan mietinnöntekijäksi. Jos demareiden enemmistö löytää liittovaltiokehityksen kannattajat muissa ryhmissä, Euroopan parlamentin kanta on vaarassa muodostua hyvin ongelmalliseksi Suomen kannalta.

Julkaistu Helsingin Sanomissa

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta aikaisempaa useampi äänestäjä pohtii epävarmana, ketä äänestää vai viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Euroalueen talousongelmat puolestaan uhkaavat imaista Suomenkin yhteisten velkavastuiden hetteikköön. Julkisen talouden velkaantumiskierre on katkaistava, mutta unohtuuko sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja huolenpito heikoimmista vaikeiden talouspäätösten keskellä? Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja.

Kodin, uskonnon ja isänmaan arvot ovat merkinneet suomalaisille vuosikymmenien ajan ahkeruutta, rehellisyyttä, työn ja ihmisarvon kunnioittamista, perheistä huolehtimista ja yhteisvastuuta. Samat arvot kantavat tämänkin ajan yli.

Vaatimus poliittisen kulttuurin muutoksesta on oikeutettu; päätöksentekoon tarvitaan avoimuutta ja rehellisyyttä, enemmän periaatteellisuutta ja vastuunkantoa

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

(Julkaistu Iisalmen Sanomissa)

Eduskuntavaalit ovat jälleen ovella, mutta useampi äänestäjä pohtii viitsiikö ylipäätään vaivautua uurnille äänestämään seuraavaa mahdollista lööpintekijää. Vaalikautta kun ovat leimanneet paitsi puolueiden vaalirahasotkut niin myös ministerien ja kansanedustajien ajautuminen kohusta toiseen.

Me suomalaiset olemme aina ylpeilleet julkisen hallintomme avoimuudella ja yhteiskuntamme korruptoitumattomuudella. Vaalirahoituskohu nosti pintaan ikävän epäilyn, että rahalla ei vain ”vahvisteta yhteisten arvojen ajamista”, vaan ostetaan poliitikkoja omien hankkeiden taakse. Kymmenien tuhansien eurojen vastaanottaminen asettaa poliitikon riippumattomuuden ulkopuolisten silmissä kyseenalaiseksi, vaikka poliitikko kuinka vakuuttelisi kirkasotsaisuuttaan.

Leimallisesti näissä kohukäänteissä on tunnustettu aina vain sen verran kuin on jo tullut ilmi ja vasta pakon edessä loput. Poliittisen vastuun kantaminen tarkoittaa suomalaisissa oloissa vieläkin useimmiten sitä, että tavataan uurnilla neljän vuoden päästä; poliittinen muisti kun on tunnetusti lyhyt.

Erilaiset sotkut paitsi nakertavat kansalaisten luottamusta politiikkaan entisestään niin samalla monet tärkeät asiat eivät kohujen keskellä nouse edes julkiseen keskusteluun. Kuten se, että sosiaalibarometrin mukaan heikoimmassa asemassa vaalikaudella ovat olleet monilapsiset perheet, yksinhuoltajat, pitkäaikaistyöttömät ja pienimpien eläkkeiden saajat, ja he ovat jääneet pysyvästi köyhyys- ja selviytymisloukkuun. He eivät hyötyneet vaalikauden hulppeista suurituloisille suunnatuista veronalennuksista, kun taas energiaverojen ja asumiskustannusten nousu iski heihin kaikkein kipeimmin. Talouspolitiikkakin kertoo aina taustalla olevista arvovalinnoista.

Suomalainen yhteiskunta on yhä kasvavien haasteiden edessä: väestö ikääntyy, maaseutu autioituu ja talouselämä globalisoituu. Muuttuvassa maailmassa on silti vielä tinkimättömiä elämänarvoja. Meille suomalaisille erityisen tärkeitä ovat perhe, terveys ja työ. Tärkeimmistä tärkein on kuitenkin jokaisen ihmisen ainutkertainen arvo – sellaisenaan, ilman saavutuksia tai suorituksia. Kaikkein heikoimmista – lapsista, sairaista, vammaisista ja vanhuksista – on huolehdittava hyvin kaikissa olosuhteissa. Poliitikkojen erityinen tehtävä olisi puhua niiden puolesta, jotka eivät itse kykene pitämään puoliaan.

Hyvinvointia ei kuitenkaan voi perustaa vain materiaalisten arvojen varaan. Lähimmäisyys, toisen ihmisen kunnioittaminen sekä oikean ja väärän tunnistaminen ovat arvoperustaltaan kestävän toiminnan lähtökohtia niin kasvatuksessa ja yrityselämässä kuin yhteiskunnallisessa päätöksenteossakin. Kristillisen arvopohjan puolustaminen yhteiskunnassa on tärkeämpää kuin kenties koskaan.

Monet ovat kokeneet – aivan aiheesta -, että puolueiden perinteiset erot ja periaatteet ovat himmentyneet; vain vallanhalu loistaa kirkkaana. Politiikka kaipaa siksi enemmän periaatteellisuutta, rehellisyyttä ja vastuullisia vaihtoehtoja.

Äänestäjä – Valitse siis ehdokas, joka tekee arvoistasi politiikkaa!

Sari Essayah, europarlamentaarikko (KD)[email protected]