Ajankohtaista

RSS

Jälleen ”kisoihin”

Kirjoitettu kirjoittajana

Viimeisen puolen vuoden ajan olen yhä tihenevästi saanut yhteydenottoja – on tiedusteltu, voisinko asettua Kristillisdemokraattien presidenttiehdokkaaksi. Elokuun puoluekokous Kokkolassa päätti delegoida päätöksenteon, mutta linjasi hyvin selkeästi, etteivät Kristillisdemokraatit asetu puolueena minkään muun puolueen ehdokkaan taakse. Kysymystä ehdokkuudesta olen punninnut koko tämän ajan.

Presidenttiehdokkuuteen ei voi hypätä puolihuolimattomasti eikä se ole esikampanja joihinkin muihin vaaleihin. Kampanjoissa ei myöskään ole ”light”-versioita, vaan peliin on laitettava koko persoona, puhumattakaan ajasta ja rahasta. Lisäksi näissäkin ”kisoissa” semifinaalista tähdätään eteenpäin, vaikka jokainen osallistuva ehdokas tuo oman lisänsä arvokeskusteluun. Pystyin siis helposti listaamaan A-4:n verran perusteluita poisjäännille.

Vakaan harkinnan jälkeen olen kuitenkin päättänyt olla käytettävissä Kristillisdemokraattien ehdokkaana presidentin vaaleissa, mikäli KD:n puoluevaltuusto niin päättää. Koin, että on ainakin kaksi sellaista syytä, miksi tulee olla mukana: Suomen suunta ja arvopohja.

Koko Euroopan ja maailmankin eläessä koettelemuksissa ja isojen haasteiden keskellä vastuullinen poliittinen liike ei saa jäädä sivustakatsojaksi, kun keskustellaan Suomen tulevaisuudesta. Kristillisdemokraattista ei ole vetäytyä vastuusta, vaan on käytettävä kaikki ne mahdollisuudet, mitä on olemassa kehityksen kankeamiseksi paremmalle uralle.

Kriisiytyneen Euroopan hullua vuotta sen päätöksenteon ytimessä seuratessa on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että nyt tarvitaan selväjärkisiä poliittisia linjauksia, joiden avulla Euroopan pankki- ja velkakriisistä päästäisiin eteenpäin. Suomalainen keskustelu ei saa jäädä pelkästään siihen poteroon, kuka teki 1990-luvun virhepäätöksiä. EU:n muutosvauhti on nyt huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. On perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja siksi se keskustelu kuuluu myös presidentinvaaleihin.

Presidentti on myös keskeinen arvokeskustelija. Yhteiskunnan arvot näkyvät siinä, miten se kohtelee heikoimpia jäseniään. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Sitä voidaan kutsua myös yhteisvastuun periaatteeksi. Yhteisvastuu nousee jokaisen meidän asenteista ja elämänratkaisuista ja se ulottuu myös kotimaan rajojen yli. Kehitysapu ja toisaalta eriarvoisuuden ja syrjäytymisen torjunta täällä kotimaassa eivät ole millään tavoin vastakkaisia tavoitteita.

Kansainväliseen vastuuseen kuuluu toimia ulkopolitiikassa siten, että ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamista edistettäisiin kaikissa maissa ja että sekä naisilla että miehillä olisi yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin. Näistä arvoista kiinnipitäminen on erityisen tärkeää nyt, kun esimerkiksi arabimaailma käy läpi suuria muutoksia. Länsimaat ovat tietoisesti sulkeneet silmänsä ihmisoikeuksien puuttumiselta, ja tukeneet kulissivakautta armeijan avulla ylläpitäneitä yksinvaltiaita. Valitettavan usein ihmisoikeuksiin sovelletaan rajahyötyajattelua, jossa niiden kunnioittamista vaaditaan vain, jos omat taloudelliset edut eivät siitä kärsi.

Oikeudenmukaista ja välittävää maailmaa eikä lähimmäisyhteiskuntaa synny, elleivät yksittäiset kansalaiset itse valinnoissaan ota huomioon lähimmäisiään niin lähellä kuin kaukanakin. Jokainen yhteiskunta tarvitsee toimiakseen yhteisesti hyväksytyt arvot. Lähimmäisyhteiskunta on arvopohja, jota voi kunnioittaa kulttuuritaustasta riippumatta. Sillä muuttuvassa maailmassa on kuitenkin vielä tinkimättömiä elämänarvoja – lähimmäisen ihmisarvo on niistä keskeisimpiä.

Schengen sentään!

Kirjoitettu kirjoittajana

Vapaa liikkuvuus on EU:n perusarvo, joka pohjautuu luottamukseen. Tämä luottamus on ollut syksyn aikana kovilla, kun EU:ssa on pohdittu Romanian ja Bulgarian valmiutta liittyä sisärajatarkastuksista vapaaseen Schengen-alueeseen. Suomen ja Hollannin veto-oikeus neuvostossa on saanut ehdokasmaiden kiukkuiset mepit sorvaamaan täällä parlamentin puolella päätöslauselman, jonka hyväksyttämisellä he hakevat poliittista näpäytystä vastustajille.

Ongelma juontaa juurensa siihen, että Romanian ja Bulgarian liittyessä vuonna 2007 EU:n jäseniksi liittymiskriteerejä katsottiin läpi sormien. Korruptio, järjestäytynyt rikollisuus ja puutteet tuomioistuinlaitoksessa huolettivat jo silloin. Kuitenkin aivan kuten Kreikan liittyessä euroon poliittinen päämäärä oli tuolloinkin tärkeämpi kuin tiedossa olevat tosiseikat.

Päätöksen jälkeen perustettiin oikeus- ja sisäasioiden mekanismi (CVM), jonka kautta komissio ja neuvosto voivat seurata jäsenmaiden edistymistä. Se on kuitenkin Schengen-arviointimenettelystä erillinen eivätkä havaitut puutteet aiheuta poliittista painetta kummempia seuraamuksia.

Bulgarian ja Romanian ongelmana on, että ne täyttävät Schengenin säännöstön mukaiset tekniset edellytykset liittymiselle, mutta käytännössä – kuten kesän CVM-raportistakin voidaan lukea – tilanne korruption, järjestäytyneen rikollisuuden ja oikeuslaitoksen osalta on sellainen, että Schengenin säännöstön asianmukainen täytäntöönpano ja sisäinen turvallisuus eivät ole luotettavalla tavalla taattuja.

Siksi Suomen ja Hollannin johtopäätökset ovat mielestäni selkeät. Tekniset valmiudet eivät riitä, jos emme voi vakuuttua siitä, ettei rajavalvojia voida lahjoa. Brittilehti ”International Herald Tribune” kertoi Romanian keväisestä CVM-raporttia edeltäneestä ”ryhtiliikkeestä”, jossa pidätettiin lähes 300 korruptiosta epäiltyä rajavartijaa. Näppärimmät viranhaltijat olivat päässeet 5 800 euron työvuoro ansioille, ja hinnoittelutaksa oli 500 euroa per päänkäännös. Valokuvat rajavartioiden hulppeista luksusasunnoista olivat korutonta kertomaa.

Käydyn keskustelun yhteydessä Suomessa on huomiota kiinnitetty myös maiden vähemmistöjen – erityisesti romaanien – kohteluun. Ihmisarvoisen elämän edellytysten puuttuminen on johtanut siihen, että ihmisiä on joutunut lähtemään mainituista maista hakemaan turvapaikkaa tai kerjäämään muualle Eurooppaan. Schengen-kriteereihin tämä ei tietenkään kuulu, mutta kertoo politiikan linjauksista yleensä.

Suomen ja Hollannin linja tulisikin nähdä kannustuksena Romanialle ja Bulgarialle ponnisteluihin, jotta liittyminen olisi mahdollista tulevaisuudessa. Vapaan liikkuvuuden alueen turvallisuuden kannalta on varmistettava, että yhteisiä sääntöjä noudatetaan. Silloin voimme tulevaisuudessakin nauttia vaivattomasta liikkumisesta yli rajojen.

(Julkaistu Savon Sanomissa)

Naisjohtajia kiintiöillä vai ilman

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan Parlamentin viimekesäinen päätöslauselma kannustaa jäsenmaita huolehtimaan eri toimenpitein siitä, että naisten nykyinen vain kymmenen prosentin osuus suurimpien pörssiyhtiöiden johdossa saadaan nostettua vähintään 30 prosenttiin vuoteen 2015 mennessä. Mikäli naisten osuutta ei saada nousemaan vapaaehtoisin toimin, asiasta uhataan esittää topakan komissaari Vivianne Redingin toimesta sitovaa EU-tason kiintiösääntelyä.

Tavoitteen tärkeydestä ollaan yksimielisiä. Naisten määrä yritysten hallituksissa kasvaa tällä hetkellä vain puoli prosenttiyksikköä vuodessa, joten ?tasaisenvauhdintaulukolla? kestää 50 vuotta ennen kuin yritysten hallituksissa kummallakin sukupuolella on vähintään 40 prosentin edustus.

Kiintiölaki on varmasti nopein tapa lisätä naisten osuutta yritysten johdossa, mutta ei kuitenkaan ongelmaton. Mielestäni yritysten johtoelinten tehtäviin perusteena on oltava aina vaadittu pätevyys niin tutkintojen kuin kokemuksenkin osalta; ketään ? sen paremmin naista kuin miestä – ei tulisi sivuuttaa kiintiöiden tähden. Ja toisaalta, kuka haluaa olla ?kiintiöhenkilö??

Joissakin maissa kiintiö saattavat olla ainut tapa edetä, mutta parlamentin päätöslauselmassakin tunnustettiin Suomen käyttöönottaman hallinnointikoodin teho.. Vuodesta 2008 pörssiyhtiöiden hallinnointikoodin suosituksen mukaisesti yhtiöiden johtoon on pitänyt valita molempia sukupuolia tai yrityksen on annettava säännöksen vastaisesta toiminnasta julkinen selvitys. Näin hallitusten ja hallintoneuvostojen naisten osuus on noussut 25 prosenttiin ja molempia sukupuolia hallituksissaan omaavien yritysten osuus on noussut 51 prosentista 70:een.

Paras argumentti naisten lisäämiseksi yritysten hallinnossa löytyy kuitenkin talouden faktaluvuista. Eurooppalaiset tutkimukset nimittäin osoittavat, että naisten huomattava edustus johtoasemissa on yritykselle taloudellista tulosta ja kilpailukykyä edistävä väline. Sama tulos saatiin Suomessa Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan tutkimuksessa jo neljä vuotta sitten. Naisten johtamat yritykset ovat kannattavampia kuin miesjohtajien ohjauksessa olevat. Eikä kyse ole marginaalieroista, vaan yli 14 000 tuhannen osakeyhtiön otoksessa sijoitetun pääoman tuottoaste ero oli keskimäärin peräti 10 %.

Mikä siis voi selittää havaitut erot? Naisena tietysti mieluusti kallistuisin puolustamaan näkemystä, että naiset voivat olla miehiä parempia johtajia. Monesti kotihärdellin ja työn yhteensovittaminen vaatii selkeitä suunnitelmia, rautaista ajanhallintaa ja silloin tällöin hyviä äänijänteitä. Ehkäpä objektiivisempaa on kuitenkin arvioida, että ylimmän liikkeenjohdon naiset ovat vähyydestään johtuen jo valmiiksi valikoitunut huippuosaajien joukko. Tai sitten naiset vain hakeutuvat paremmin kannattaviin yrityksiin. Oli niin tai näin, tutkimus ainakin rohkaisee yrityskulttuuriin, jossa eteneminen ja nimitykset perustuvat pätevyyteen, eivät hyvä veli-verkostoihin. Osaava nainen hallituksessa ei ole imagokoriste, vaan liiketaloudellinen kilpailuetu.

Moral hazard

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan talouskriisin yhteydessä on puhuttu paljon ekonomislangin otsikosta eli suomeksi moraalin häviämisestä. Sitä onkin esiintynyt vähän joka käänteessä. Kreikka keplotteli itsensä väärillä tilastoilla rahaliittoon ja kun valtion kassan pohja alkoi paistaa, kutsuttiin kansainväliset finanssitalot apuun ja ”arvopaperistettiin” velatkin saataviksi. Näitä korkean riskin papereita eurooppalaiset pankit ja rahastot sitten ahneuksissaan ostivat, koska tiesivät, että tilanne pelastuu viime kädessä veronmaksajien rahoilla.

Tämä ketju kuulostaa jotenkin varsin tutulta. Aivan; viime lamaan johtanut moraalikato niitti Suomessa satoaan, joskin pienemmässä mittakaavassa. Pankit luotottivat täysin holtittomasti ahnehtiessaan isolla riskillä yhä suurempia voittoja tietäen, ettei valtio päästä pankkeja konkurssiin vaan ne pelastetaan – milläpä muullakaan kuin veronmaksajien rahoilla. Pankit pelastettiin, mutta laman jäljiltä tuhoutui tuhansien ihmisten elämäntyö ja jopa koko elämä. Kansakunta joutui pärjäämään omalla tiukalla talouspolitiikalla, jonka lasku oli hurja.

Nyt talouslaman kyljessä ajetaan ratkaisuja, jotka vievät kohti EU:n yhteistä talous- ja veropolitiikkaa. Miljardien tukipaketit tarkoittavat sitä, että kriiseissä odotetaan apua EU:lta, jotta ei itse tarvitse tehdä kipeitä päätöksiä. Samalla ajetaan kaikki keskinäisten vastuiden suohon ja riskeerataan terveetkin kansantaloudet. Moraalikato syntyy aina ahneudesta ja piittaamattomuudesta, kun tiedetään, että laskun maksaa joku muu.

Vaan ennen kuin moralisoimme moraalikatoa, niin käsi sydämelle; kuinka moni meistä voi illalla päänsä pielukselle painaessaan koko sydämestä huokaista sananlaskun sanat: ”Älä köyhyyttä, älä rikkauttaminulle anna; anna minulle ravinnoksi määräosani leipää”. Kyllä kai ”määräosaan” aina vähän uudempi, isompi ja parempi auto, asunto ja kesämökki kuuluvat – eikö? Jos kaikki maailman ihmiset vaatisivat elämiseen saman ”määräosan” kuin eurooppalaiset keskimäärin, tällä väestömäärällä tarvittaisiin noin neljä maapalloa tyydyttämään ihmiskunnan tarpeet. Jos taas kaikki eläisivät kuten intialaiset, meille riittäisi puolikaskin maapallo. Globaalinkin ahneuden ja piittaamattomuuden laskun maksaa myös joku muu eli tulevat sukupolvet.

Muinoin ahneus oli yksi kuolemansynneistä, mutta nykyihmiselle se tuntuu olevan hyve. Moraalikadon perimmäiset syyt eivät sittenkään piile kasvottomien instituutioiden voiton tavoittelussa, vaan jokaisen yksilöihmisen sydämessä. Kuinka oikeassa Raamattu onkaan todetessaan, että ”suuri voitto on tyytyväisyys yhdessä jumalallisuuden kanssa”. Tyytyväinen ihminen on löytänyt oman paikkansa suhteessa työhön, yhteiskuntaan, perhe-elämään, läheisiin ihmissuhteisiin ja omaan Luojaansa. Tyytyväinen ihminen ei murehdi turhaan huomisesta eikä unelmoi kuuta taivaalta. Hän ei elä ”sitku”-elämää, vaan osaa elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Hän on löytänyt ”määräosaansa”.

Lähi-Idän pattitilanne

Kirjoitettu kirjoittajana

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta. Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Lähi-idän pattitilanne

Kirjoitettu kirjoittajana

Lähi-idän rauhanprosessi on jälleen kerran ”savolaisen rojektin” tilanteessa; aloittamista vaille valmis. Viimeisin käänne koetaan tällä viikolla, kun Mahmoud Abbasin hallinto on aikeissa hakea yksipuolista tunnustamista palestiinalaisten valtiohankkeelle YK:n yleiskokouksessa ns. “vuoden 1967 rajoilla”.

Symbolinen itsenäisyyshanke ei ikävä kyllä ratkaise mitään niistä kiistakysymyksistä, jotka ovat alueella vuosia hiertäneet osapuolten välejä. Ennen kuin todellista rauhaa ja mahdollisuutta rinnakkaineloon löytyy, on osapuolten pystyttävä sopimaan keskenään turvallisten rajojen lisäksi mm. siirtokunnista, paluuoikeudesta, vedestä ja uskontojen pyhistä paikoista.

Alueen epätasapaino ja lähitulevaisuuden muutokset ovat ratkaisevia. Netanjahun hallinto on tietyssä mielessä myös viivyttelytaktiikan vanki. Israel joutuu seuraamaan sivusta kansannousuja ja kumouksia sekä odottamaan olosuhteisiin nähden parasta, mutta pelkäämään pahinta. Välit palestiinalaisosapuolen kanssa voivat tietenkin nopeasti kärjistyä ja konflikteja voi tulla, mutta suurin uhka alueella olisi sittenkin arabimaiden hallintojen karkaaminen extremistien käsiin.

Yleisesti arvioidaan, että EU:n rooli ja painoarvo Lähi-idän rauhanprosessissa on tämän syksyn aikana kasvamassa. Tämä johtuu siitä, että Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt sisäpoliittisiin kysymyksiin, etupäässä lähestyviin vaaleihin. Myös Egyptillä oli ennen keskeinen rooli välittämisessä, mutta nyt mahdotonta arvioida maan kykyä ja halua jatkaa tässä tehtävässä.

EU:n ainoan viestin tässä tilanteessa on sen tähden puollettava rauhanneuvottelujen jatkamista. EU ei voi tukea yksipuolista julistusta, koska se rikkoisi itse ”kätilöimäänsä” Oslon sopimukseen sisältyvää yksipuolisista julistautumisista pidättäytymistä.

Yksipuolisen julistuksen tukeminen olisi edesvastuutonta myös sen tähden, että tällä hetkellä kilpailevat palestiinalaisjärjestöt Fatah ja Hamas ovat tehneet aiesopimuksen yhtenäishallituksesta, Syksyn aluevaalien jälkeen on hyvin mahdollista, että palestiinalaisalueitten valta liukuu terroristijärjestö Hamasille.

Rauhanneuvottelujen vaikeimpia kohtia on Jerusalemin asemasta päättäminen. Olisi suuri tragedia, ei vain Israelille ja palestiinalaisille vaan koko maailmalle jos Jerusalem jaettaisiin. Mielestäni Jerusalemin tulee olla yksi, yhtenäinen kaupunki ja säilyä sellaisena kuin se tänä päivänä Israelin hallinnon alla tunnetaan. On hyvä muistaa, että viimeksi Jordanian hallinnoidessa Itä-Jerusalemia juutalaisilla ei ollut mitään asiaa Itkumuurille.

Jerusalem on Israelin pääkaupunki mutta se on tietyllä tavalla myös koko maailman ainutlaatuinen ”maailmanperintökohde”. Jerusalemissa tulee kaikkien kansojen, kuten Raamattu sanoo, voida ylistää Jumalaa. Jerusalemin asema on kolmen maailmanuskonnon kohtauspaikka ja siksi kriittisen tärkeä.

Julkaistu Iisalmen Sanomissa 20.09.2011

Arabikeväästä epävakaiseen syksyyn

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Viime maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

Arabikeväästä epävakaiseen syksyyn

Kirjoitettu kirjoittajana

Euroopan parlamentin syyskausi on alkanut samojen asioiden parissa kuin mihin heinäkuussa lopeteltiin. Taloushuolet EU:n yllä eivät ota väistyäkseen ja koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät eteläisen naapuruston myös tiiviisti agendalla. Edessä on kauas kantoisten päätösten syksy.

Syksyllä monessa kansannousun kokeneessa arabimaassa on tiedossa vaalit; uutta hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa rakennetaan. Kuitenkaan demokratia ilman rauhaa ja ihmisoikeuksien toteutumista ei ole todellista demokratiaa. Kehittymätön poliittinen järjestelmä saattaa mahdollistaa vallan liukumisen myös ääriliikkeille.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat vireillä. Vielä ei ole selvyyttä siitä, mitä palestiinalaisten edustajat aikovat esittää. Monissa maissa nähdään ne ongelmat, mitä symbolinen julistautuminen ilman rauhansopimusta voi helposti aiheuttaa, kun arjen todellisuus ei paranekaan, vaan pikemmin pahenee: lisää pettymystä, epäluottamusta, väkivaltaa ja neuvottelujen täydellinen umpikuja.

Heinäkuussa kokoontuneet EU:n ulkoministeri vetosivat – aivan oikein – rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja luottamuksen kasvamiselle on se, että palestiinalaiset ja israelilaiset sopivat kiistakysymyksistä keskenään eikä rauhanehtoja sanella ulkoapäin. Israelin solmimat rauhansopimukset Egyptin ja Jordanian kanssa osoittavat, että vain neuvotteluteitse voidaan saavuttaa todellinen rauha Lähi-idässä.

Israelin on vain hivenen Pohjois-Savoa suurempana alueena kyettävä luottamaan siihen, että palestiinalaisten aluetta pystytään hallinnoimaan luotettavasti ja kummankin alueen kansalaisten turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei tue tätä tavoitetta. Hamas on sekä periaatteiltaan että toimintatavoiltaan edelleenkin terrorijärjestö – niin EU:n kuin YK:n näkemyksen mukaan.

Alueen maiden kesken olisi ongelmakeskeisyydestä päästävä ratkaisukeskeisyyteen. Maanantaina osallistuin Tel Avivissa ensimmäiseen kansainväliseen alueellisen yhteistyön konferenssiin, jossa osallistujat presidentti Peresistä ja erityislähettiläs Tony Blairista alkaen aina suurlähettiläisiin ja palestiinalaisiin liikemiehiin asti korostivat alueen valtavia mahdollisuuksia niin talouden, matkailun kuin kulttuurinkin alueella. Laaja-alainen yhteistyö alueella esimerkiksi aurinkoenergiapotentiaalin kehittämisessä ja hupenevien vesivarojen tehokkaammassa käytössä sekä Jordan-joen elvyttämisessä ja juomaveden tislaamisessa merivedestä edistäisivät hyvää kanssakäymistä kaunaisuuden sijaan.

Lähi-idän tapahtumia seuratessa nousevat mieleen Ison Kirjan tekstit Jerusalemista ”juovuttavana maljana” ja ”väkikivenä kaikille kansoille”. Maailmassa on tuskin toista kaupunkia, joka olisi vallattu ja hävitetty niin monta kertaa lähes perustuksiaan myöten kuin Jerusalem. Ja jälleen kerran kaupungin kohtalo on maailman huomion kohteena. Sen sijaan, että ”repisimme” itsemme tähän kiveen, meidän tulee olla edistämässä rauhanneuvottelujen jatkumista. Niin Israelilla kuin sen arabinaapureillakin tulisi olla mahdollisuus turvalliseen ja rauhalliseen elämään – sellaiseen arkeen, johon me eurooppalaiset olemme sotien jälkeen etenkin rautaesiripun ja kylmän sodan päätyttyä ehtineet jo pitkälti tottua.

(julkaistu Savon Sanomissa 7.7.11)

Essayah: Mepin katsaus KD:n puoluekokoukselle

Kirjoitettu kirjoittajana

KD:n puoluekokous 19.8.2011 Kokkola
Katsaus mepin toimintaan

Arvoisa puoluekokousväki,
hyvät ystävät

Yleensä Euroopan parlamentissa on perinteisenä huolena ollut kansalaisten välinpitämättömyys EU-asioita kohtaan. Kevään eduskuntavaaleissa Kreikan, Irlannin ja Portugalin laina-asiat kuitenkin kiinnostivat toreilla ja turuilla enemmän kuin taitetut indeksit tai pohjaosanleikkaukset konsanaan. Suomalaiset äänestäjät näyttävät ymmärtäneen EU-päätösten merkittävyyden niin lainsäädännön kuin talouspolitiikankin osalta. EU-tasoinen sääntely vaikuttaa jo vähintäänkin puoleen, mutta jopa 80 prosenttiin kaikesta jäsenmaissa tehtävästä päätöksenteosta

Eduskuntavaalien tulos on osaltaan nostanut EU-päätöksenteon asemaa suomalaisella poliittisella agendalla sinne minne se kuuluukin eli poliittisen keskustelun ytimeen ja se keskustelu kuuluu yhtälailla huoltoaseman baarien parlamentteihin kuin vallan kabinetteihinkin.

Edellisessä puoluekokouksessa iloitsimme saavutetusta EU-parlamenttipaikasta ja sen mukanaan tuomista vaikutusmahdollisuuksista. Nyt hallitusvastuu on tuonut meille jälleen uuden kanavan vaikuttaa myös EU:ssa; onhan meillä oma ministeri oikeus- ja sisäasioiden ministerineuvoston pöydän ääressä.

Viime puoluekokouksen jälkeen EU:n muutosvauhti on ollut huima. Integraatio on talouskriisin oloissa paljon nopeampaa ja menee syvemmälle kuin pelkin poliittisin askelin olisi tapahtunut. Siksi on perusteellisesti arvioitava maamme suuntaa EU:n kehityksessä ja oman puolueemme poliittista asemointia siinä. Tuntuu, että tällä hetkellä EU-integraatiokehityksen suhteen mennään ajopuuna; talouspäätös toisensa perään tehdään kriisitunnelmissa ja välttämättömyyden nimissä – ilman että keskustellaan päätösten poliittisesta suunnasta.

Tuore esimerkki tältä viikolta; Ranskan ja Saksan johtajien tiistaisia esityksiä uudesta taloushallituksesta ja budjettilakien velkakriteeriharmonisoinnista ovat analysoineet pankkien pääekonomistit ja ETLA:n tutkijat selkeinä askeleina kohti EU:n liittovaltiota. Sen sijaan me poliitikot pelkäämme sanoa asian tilan niin kuin se on, koska suomalaisten iso enemmistö vastustaa talouspolitiikan lipumista Bryssel-johtoiseksi.

Hyvät ystävät, nyt vireillä olevia ja jo tehtyjä talouspoliittisia päätöksiä ei voi käsitellä vain välttämättömyyksinä, vaan niitä on tarkasteltava myös suhteessa jäsenvaltion suvereniteettiin.

Hallitusohjelmaan saatiin kirjoitettua mielestäni tärkeä EU-politiikan linjaus, jonka uskon monen suomalaisen jakavan. ”Eurooppalaista yhteistyötä on lisättävä niissä asioissa, joissa yhdessä toimiminen tuottaa lisäarvoa tai on EU:n ulkoisen vaikuttamisen kannalta tärkeää. Samalla on toissijaisuus periaatteen kunnioittamista vahvistettava ja pidättäydyttävä sellaisesta sääntelystä, jonka tavoitteet voidaan saavuttaa yhtä hyvin tai paremmin kansallisella tasolla.”

Kristillisdemokraatteina olemme aina korostaneet EU:ta itsenäisten jäsenvaltioiden yhteistyöelimenä, joka parhaimmillaan tuottaa lisäarvoa niin talouteen, työllisyyteen kuin esim. taistelussa rajat ylittäviä uhkia kohtaan; ovat ne sitten ilmansaasteita tai järjestäytynyttä rikollisuutta. Talouspolitiikan puolella olemme tukeneet kasvu- ja vakaussopimukseen nojaavaa euroa, mutta selkeästi torjuneet kansalliseen budjetti- tai veropolitiikkaan puuttumisen.

Talouskriisin myötä alkanut talouspolitiikan yhteinen ohjaus sisältää osin sinällään kannatettavia toimia esimerkiksi finanssimarkkinoiden ja rahoitusinstrumenttien tiukempaa sääntelyä ja parempaa valvontaa sekä esityksiä pankkisektorin suuremmasta vastuusta kriisien hoidossa. Samoin osalla taloushallintopaketin esityksistä halutaan – aivan oikein- tehostaa voimassa olevan vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamista. Kuitenkin mukana on esityksiä, joilla otetaan askeleita yhä syvempään talousintegraatioon ja liittovaltiokehitykseen.

Miten tähän tilanteeseen on tultu? Euron ongelmat alkoivat siinä vaiheessa, kun sen takeeksi solmittua kasvu- ja vakaussopimusta ei enää noudatettu, ja jäsenmaiden velkaantumiset karkasivat holtittomille urille. Kreikan tilastopimittelyyn mikään taho ei ollut varautunut.

Velkaantumisesta ei pidä syyttää yksin 2008 alkanutta finanssikriisiä. Vuosien ajan hallitukset jäsenmaissa ovat halunneet miellyttää äänestäjiä ja ikäviä talouspäätöksiä on lykätty eikä edes talouskasvun vuosina ole laitettu tarpeeksi syrjään pahan päivän varalta. Näin myös Suomessa, vaikka tilanteemme on toki parempi useimpiin euromaihin verrattuna.

Kreikan ajautuminen akuuttiin maksukriisiin ehkäistiin toukokuussa 2010 yön selässä sorvatulla vakautuspaketilla ja Euroopan Keskuspankin ensimmäisellä ns. ”poikkeuksellisella väliintulolla”. Keskuspankkirahoituksen löysääminen ja velkapapereiden tukiostot laskivat kyllä korkoja ja rauhoittivat hetkellisesti pörssimarkkinat, mutta massiivinen lisälikviditeetti kiihdytti väistämättä inflaatiota. Euroopan Keskuspankki siis omilla toimillaan edesauttoi inflaatiokehitystä, jota vastaan koko sen rahapolitiikka oli alunperin luotu!

EKP on näillä ”poikkeuksellisilla väliintuloilla” – viimeksi pari viikkoa sitten Italian ja Espanjan velkakirjoja haalimalla – luonut itse tilanteen, joka houkuttelee markkinoita spekuloimaan ongelmamaiden luotoilla. Lisäksi miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa. Euroopan Keskuspankki on kriisin myötä valitettavasti irtautunut periaatteistaan olla riippumaton toimija.

Maksukyvyttömyyden uhka on Kreikan jälkeen koetellut niin Irlantia kuin Portugaliakin ja aina ratkaisua on haettu rakentamalla pelastuspaketteja rahoitusvakausvälineen kautta, jota euromaat rahoittavat ja takaavat. Näitäkin ratkaisuja voi perustella välttämättömyydellä, mutta samalla on rikottu EU:n perussopimuksia, joiden mukaan unionilla sen paremmin kuin jäsenmaallakaan ei ole oikeutta ottaa vastatakseen toisen jäsenmaan sitoumuksia.  Tulevaisuudessa talouskriisiin ajautuvien maiden pelastamiseksi perustettavan pysyvän vakausmekanismin laillistamiseksi ollaankin tekemässä ns. ”kevennetty perussopimusmuutos”.

Kuitenkaan nämä erilaiset pelastuspaketit, väliaikaiset ja pysyvät mekanismit eivät ole palauttaneet rahoitusmarkkinoiden luottamusta. Velkainstrumentit kun eivät poista ongelmamaiden holtittomia alijäämiä, vaan sosialisoivat ne toisten vastuulle. Avustusjärjestelyn uskottavuus on koetuksella myös siksi, että takaajina on euromaita, joiden oma velkaisuus ylittää niiden BKT:n ja valtiontalous on pakkasella.

Rahoitusmarkkinat tuntevat taloushistorian karun läksyn, josta professori Vesa Puttonen muistutti Talouselämä-lehden haastattelussa jo viime syksynä. Hän siteerasi Rogoffin ja Reinhartin tutkimusta rahoituskriiseistä 800 vuoden ajalta:” Kriisit ovat keskenään erilaisia, mutta yhteistä niille oli, että koskaan valtio ei ole selvinnyt veloista, jotka ovat 80 tai jopa 100 % bkt:sta muuten kuin inflatoimalla valuuttansa tai jättämällä velkansa maksamatta”.

Tätäkin taustaa vasten Suomen vaatimat vakuudet Kreikalta ovat perusteltuja. On oikein vaatia ongelmamailta tiukkoja lainaehtoja ja tinkimätöntä talouden tasapainottamista. Myös muiden kuin akuutissa kriisissä olevien jäsenvaltioiden olisi mitä pikimmin tehtävä talouden tervehdyttämistoimet.  Jokainen euro, joka joudutaan käyttämään julkisen velan korkoihin tai lyhennykseen, on pois investoinneista koulutukseen, sosiaaliturvaan ja muusta, joka mahdollistaa ihmisten hyvinvoinnin.

Hyvät kristillisdemokraatit,

EU:n jäsenmaiden on oikaistava velkaantumiskehityksensä eikä ruokittava sitä. Tosiasiat tulee tunnustaa. Esimerkiksi osa Kreikan lainoista on paras kirjata luottotappioihin ja valmistautua hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää pidä yrittää taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomittaa osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla on riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Toisaalta kukin jäsenmaa voisi vastata pankeistaan, joskin emomaa periaate ei aina ole oikeudenmukainen. Osittainen pankkien omistaminen kuitenkin turvaisi pankkituen takaisin saannin. EU:n pitäisi siis keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä.

Into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien pyrkimyksillä. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Jäsenmaiden taloudet ovat rakenteeltaan hyvin erilaisia – niitä kuuluisia meloneita ja omenoita –  ja elävät monesti eri suhdannevaihetta, siksi samanlaiset talouden ohjauskriteerit tai –keinot eivät toimi. Taloustieteilijöiden mukaan erilaisten talouksien yhteismitallinen arviointi on lähes mahdotonta. Komission taloushallintopaketissa tämä unohdetaan ja osassa sen esityksistä on menty vakaus- ja kasvusopimuksen tehostamista pidemmälle.

Nyt taloushallintopaketti keskittää talouspolitiikan ohjauksen komission käsiin. Komissiolle on ehdotettu mm. vapaa toimivalta taloutta seuraavien indikaattoreiden valinnassa ja tunnuslukujen arvioinnissa sanktiointia myöden. On aivan selvä, että jos ns. kilpailukykyseurantaan valitaan palkka- ja hintakehityksen tunnuslukuja, nämä pitävät sisällään poliittisia valintoja. Kun pohjoismaisen mallin kilpailukyky ei ole koskaan perustunut alhaisiin työvoimakustannuksiin ja ohueen julkiseen sektoriin, niin tiedossa voi olla meille kylmää kyytiä. Voidaan myös kyseenalaistaa, miten hallituksia saadaan sanktioida esimerkiksi työmarkkinaosapuolten palkkasopimuksista tai vaihtotaseen alijäämistä? Tämä on suuri periaatteellinen päätös, sillä tähän mennessä budjettipolitiikka on ollut kansallisessa päätäntävallassa.

Talouspolitiikan syvenevää integraatiota on tarkasteltava paitsi suvereniteetin myös demokratian näkökulmasta. Jos jäsenvaltioista tulee vahvan ohjauksen ja sanktioinnin kautta komission käskyläisiä ja sen talouspolitiikan myötäjuoksijoita, onko jatkossa väliä, minkä värisiä hallituksia jäsenmaihin äänestetään? Kansalaisten kokemus siitä, ettei oikeasti voi vaikuttaa politiikan suuntaan vaan valta on keskittynyt harvoille ja avoimuus puuttuu, voi pahimmillaan johtaa vakaviin seurauksiin yhteiskunnassa.

Syksy tuo varmasti monenlaisia esityksiä tiukemmasta talousunionista ja liittovaltiomallista. Jo nyt on ollut valmistavia artikkeleita siitä, ettei suomalaisten pitäisi nähdä liittovaltiota keskitettynä, vaan hajautettuna mallina. Suomessa on käytävä keskustelu siitä, mihin suuntaan EU:ta pitäisi kehittää ja millaisessa menossa on kansallisen edun mukaista olla mukana. Tähän velvoittaa jo hallitusohjelman kirjaus: ”Hallitus tarkastelee eriytyvän integraation hankkeita tapauskohtaisesti”. Oma näkemykseni on, että Suomen tulee edelleen vastustaa esim. eurobondeja ja muuta liittovaltiokehitystä.

Jokaisella jäsenvaltioilla pitää vastakin olla vastuu oman taloutensa tervehdyttämisestä, jossa vaikeus on tietenkin löytää tasapaino vyönkiristämisen ja toisaalta talouskasvun vauhdittamisen välillä. Uskon, että hallituksen eilen esittämä budjettilinja ja etupainoiset kiristykset ovat tässä taloustilanteessa aivan välttämättömiä. Meidän on muistettava, että jokaisen tunnin aikana täällä maamme velkaantuu miljoona euroa, joten vaikeat päätökset ovat nyt vastuullisia päätöksiä. Vanhat kristilliset hyveet ahkeruus ja säästeliäisyys pätevät siis makrotaloudessakin.

Katsetta tulevaan

Talouskriisin hoidon lisäksi tuleva syksy sisältää monia painavia EU-asioita kuten monivuotiset rahoituskehykset ja yhteisen maatalous- ja kalastuspolitiikan uudistukset. Rahoituskehykset koskettavat kaikkia EU:n politiikan aloja, merkittävimmin maatalous- ja aluepolitiikan lohkoja, joiden osuudet unionin budjetista ovat suurimmat. Rahanjaon lisäksi kehyksissä määritellään unionin politiikan painopisteet seuraavalle ohjelmakaudelle. Kehysesitystä seuraavat alakohtaiset lainsäädäntöesitykset, joita komissiosta tippuu varmaan pitkin syksyä. Suomi on nettomaksajana ajanut kurinalaista rahoituskehyksen kokonaistasoa ja aluepolitiikan puolella on saatu maininta harvaan asuttujen alueiden lisätuesta.

Maatalouspolitiikassa komission esitys pitää sisällään periaatteen maataloustuotannon jatkumisesta kaikilla Euroopan alueilla, vaikka rahoituksen puolella ei ole nähtävissä ainakaan tukitasojen kasvua. Tässä vaiheessa on vielä hiukan aikaista arvioida lopullisia vaikutuksia Suomeen mm. yksityiskohtaisten kriteerien ollessa vielä työn alla, mutta lähtökohdat ovat kelvolliset. Hyvällä kansallisella politiikalla on ratkaiseva merkitys siihen, miten esimerkiksi aluepolitiikan tuista saadaan paras hyöty irti.

Valiokuntatyö

Omassa valiokuntatyössäni syksyn haasteet ovat talous- ja raha-asioiden valiokunnassa yhtenäisen euromaksualueen eli SEPA-mietinnön loppuunsaattaminen neuvotteluissa neuvoston kanssa ja sen saattamisessa parlamentin äänestykseen. Maksumarkkinoiden yhdistämisen pitäisi tarjota huomattavia taloudellisia etuja, kun kilpailu ja innovointi lisääntyvät ja kuluttajien suorittamien maksujen kustannukset pienenevät. Lähes vuoden kestänyt projekti alkaa olla jo voiton puolella, mutta eri tahojen ja maiden intressien yhteensovittaminen on ollut yllättävän haasteellista.

Myös työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa työn alla olevat mietinnöt kausityöntekijöistä ja yritysten sisäisistä siirroista ovat tavoitteiltaan hyviä, mutta niiden soveltaminen 27 eri jäsenmaassa luo haasteensa, jotta kansallista sosiaaliturvajärjestelmää voidaan kunnioittaa. Yhdenvertaisen kohtelun ulottaminen myös muuhun kuin työskentelyyn perustavaan sosiaaliturvaan on ongelmallista. Se tarkoittaisi mm. terveyspalveluiden järjestämistä samoin asiakasmaksuin, ehdoin ja samassa laajuudessa kuin kunnan vakinaisille asukkaille, samoin asumisperusteiset sosiaaliturvaetuudet olisivat yhdenvertaisen kohtelun piirissä maassa oleskelun pituudesta riippumatta. Kansallisen toimivallan suojaaminen sosiaaliturvan ja terveydenhuollon palvelujärjestelmien osalta on tavoite, jonka hoitaminen edellyttää tiivistä ja saumatonta yhteistyötä hallituksen, eduskunnan ja europarlamentaarikkojemme kesken.

Näiden mainittujen lisäksi valiokunnassa tullaan syksyn aikana varmasti vielä palaamaan kahteen haasteelliseen aiheeseen eli työaikadirektiiviin ja lähettyjen direktiivin implementoinnin uudelleen tarkasteluun. Lähetetyn työvoiman kohdalla jäsenmaissa on ollut väärinkäytöksiä, joissa työskentelyvaltion työehtoja ja palkkatasoa on räikeästi kierretty.

Kaikkien työvoiman liikkuvuutta käsittelevien direktiivien kohdalla on käynyt ilmi, kuinka tärkeää harmaan talouden torjunta on työvoiman liikkuvuuden lisääntyessä. Hallitusohjelmakirjausten toteuttamista näiltä osin tarvitaan tasa-arvoisen kohtelun varmistamiseksi työmarkkinoilla ja rehellisten yrittäjien suojaamiseksi epäreilulta kilpailulta; eikä varmaan vähiten myös valtion verotulojen varmistamiseksi.

Ulkosuhteet

Puolan puheenjohtajuuskaudella ulkosuhteiden painopiste tulee olemaan EU:n naapuristossa, etenkin itäisten naapuruusmaiden kanssa tehtävässä yhteistyössä. Koettu arabikevät ja yhä käynnissä olevat kriisit mm. Syyriassa ja Libyassa pitävät kuitenkin myös eteläisen naapuruston tiiviisti agendalla.

EU pyrkii eteläisen naapuruston epävakaisella alueella kumppanuuteen perustuvaan yhteistyöhön, joka vahvistaisi demokraattisia muutoksia ja tukisi valtiorakenteiden nykyaikaistamista. Menneistä virheistä mm. yksinvaltaisten hallitusten tukemisessa on pyritty nyt ottamaan opiksi ja auttamaan todellisen kansalaisyhteiskunnan rakentumista Poliittinen järjestelmä näissä maissa on kehittymätön, eikä todellisia demokraattisia johtajia ole ainakaan näkyvästi ollut nousemassa esille. Vaarana on, että valta liukuu ääriliikkeille.

Mielenilmauksilta ei ole vältytty myöskään Israelissa. Jopa 250 000 korkeisiin elinkustannuksiin kyllästynyttä israelilaista protestoi eri puolilla maata parisen viikkoa sitten. He vaativat asumiskustannusten kohtuullistamista sekä sosiaalisia ja taloudellisia uudistuksia. Netanyahun hallitus on nyt niin sisä- kuin ulkopoliittisesti erittäin hankalassa tilanteessa, paineet ovat kovat. Eilen uutiset kertoivat myös vakavasta tilanteen kiristymisestä eteläisen rajan tuntumassa, Gazan rajalla.

Suunnitelmat Palestiinan valtion yksipuolisesta itsenäiseksi julistautumisesta YK:n yleiskokouksessa syyskuussa ovat olleet myötätuulessa. Tänä vuonna jo useat Latinalaisen Amerikan maat ovat tunnustaneet Palestiinan valtion. Myös EU:ssa on lisääntyvää kannatusta hankkeelle. Mm. Ranska on ilmaissut kiinnostuksensa tunnustaa Palestiina.

EU-maiden näkökulmat Palestiinan itsenäistymiseen ovat toisistaan poikkeavia. On arvioitu, että Palestiinan itsenäistymistä yksipuolisella ratkaisulla eivät tulisi tukemaan Saksa, Hollanti, Italia, Tsekki, Slovakia, Unkari, Bulgaria ja Puola. EU-maiden suhtautuminen asiaan on epäilemättä esimerkkinä muille vaikutusvaltaisille maille.

Ennen kesätaukoa niin Israelin kuin palestiinalaistenkin edustajat esittivät toivomuksenaan mepeille, että EU-maat eivät pyrkisi etsimään yhteistä kantaa, vaan rohkeasti jäsenmaat ilmaisisivat oman kantansa Palestiinan itsenäistymiskysymykseen. Osapuolten tiedossa on hyvin se, kuinka erilaisia näkökantoja Euroopan sisällä on, eikä yhteisen näkemyksen löytyminen ole kovinkaan todennäköistä. Epäilemättä kummatkin tahot odottavat omien tukijoidensa selkeää ulostuloa ja rohkeaa esiintymistä asiassa.

Kesän aikana ei näytä asiassa tapahtuneen mitään ratkaisevaa. Ns. Lähi-idän kvartetti (USA, EU, Venäjä ja YK) ei heinäkuun tapaamisissa tuntunut pääsevän asiassa yhtään eteenpäin. Kuukausi sitten kokoontuneet EU:n ulkoministerit puolestaan vain vetosivat rauhanneuvottelujen jatkamisen puolesta. EU:n korkea edustaja Kathrine Ashton vain tyytyi toteamaan, että syyskuun ratkaisusta YK:ssa ei voi tietää – aika näyttää.

Mikäli EU-maat tunnustavat Palestiinalaisvaltion, jonka rakentaminen ei pohjaudu Israelin ja palestiinalaishallinnon yhteiselle sopimukselle, on se erittäin vastuuton ja puolueellinen teko eikä tule johtamaan positiiviseen kehitykseen alueella.

Edellytyksenä kestävälle rauhalle ja osapuolten välisen luottamuksen kasvamiselle on se, että rauhansopimuksen ehtoja ei sanella ulkoapäin, vaan osapuolet sopivat niistä keskenään. Israel ei voi hyväksyä Palestiinan valtiota, ellei ole selvää, että sitä kyetään hallinnoimaan luotettavasti ja turvallisuudesta huolehtien. Fatahin ja Hamasin vielä konkretisoitumaton sopimus yhteistyöstä ja yhtenäishallinnon perustamisesta ei todellakaan tue tätä tavoitetta.

Huolimatta siitä selkeästä toteamuksesta Israelin luonteesta juutalaisvaltiona, joka löytyy niin YK:n vuoden 1947 päätöslauselmasta kuin maan itsenäistymisjulistuksessakin, monet nykyisistä eurooppalaisista poliitikoista eivät enää käsitä sitä, miksi Israelin valtion luonnetta juutalaisten kansalliskotina pitäisi erityisesti nostaa esille ja puolustaa.

Kirjoitusten mukaan Jerusalemista tulee ”juovuttava malja ja väkikivi kaikille kansoille”. Kristillisdemokraatteina meidän on työskenneltävä niin hallituksen kuin EU:nkin sisällä, jotta emme kansakunta repisi itseämme tähän kiveen.

Hyvät ystävät,
Kaksi vuotta Euroopan parlamentin jäsenenä on takana. Teille on jaettu mepin toimintakertomus näiltä kahdelta vuodelta. Sen avulla voitte löytää ne aiheet, joiden parissa olen erityisesti parlamentissa ahkeroinut. Työstäni kertoo myös noin kerran kuussa ilmestyvä MeppiViesti, sähköinen tiedotuskirje, jonka voitte tilata sähköpostiinne nettisivuiltaniwww.essayah.fi.

Sisäänajo koko tiimiltä on suoritettu ja olemme hyvässä vireessä palvelemassa suomalaisia sekä tietenkin omaa KD-puoluetta, jonka vaikutusmahdollisuudet Suomen EU-politiikkaan ovat nyt hallitustaipaleen myötä parantuneet.

Talousturbulenssi jatkuu

Kirjoitettu kirjoittajana

Talouskriisi ei ota laantuakseen. Viikonlopun aikana linjat kävivät kuumina kun sekä Euroopan Keskuspankki (EKP) että johtavien teollisuus- ja kehittyvien maiden G-20 järjestö pitivät omia puhelinkokouksiaan markkinoita rauhoittaakseen.

Euroopan ongelmien lisäksi viikonlopun talouspaniikin toinen syy on se, että luottoluokittaja Standard & Poor’s pudotti Yhdysvaltain luottoluokitusta, mitä on pidetty ennenkuulumattomana. Aasian pörssit hermostuivat, sillä mm. Kiina ja Japani omistavat yhdessä yli 40 % USA:n velkakirjalainoista.

EKP ryhtyy jälleen ”poikkeukselliseen väliintuloon” ja haalii markkinoilta Italian ja Espanjan joukkovelkakirjoja rauhoittaakseen korkopainetta näitä maita kohtaan. Atlantin toisella puolella nostettiin puolestaan velkakattoa, jotta USA:n liittovaltio ei ajaudu akuuttiin maksukriisiin. Velkaa on siis paikattu velalla joka puolella; ei ihme, jos markkinoiden luottamus on lujilla.

Euroopan Keskuspankki on jo aikaa sitten jättänyt hyvästit periaatteilleen riippumattomana toimijana, jonka ainut tarkoitus piti olla euron hintavakauden varmistaminen. Ongelmaluottoja tukemalla EKP on itse luonut tilanteen, joka houkuttelee spekuloimaan jäsenvaltioiden velkakirjoilla. Miljardien väliintulot lainamarkkinoilla ovat huojuttaneet EKP:n omaa uskottavuutta, ja käynnistäneet arvailut, koska moinen ”roskapankki” mahtaa tarvita lisää pääomittamista jäsenmaidensa keskuspankeilta; näinhän tapahtui jo vuoden 2010 lopussa.

Espanja ja Italia ovat mittaluokaltaan EU:n suurempia talousalueita. On selvää, että euromailla ei ole varaa rakentaa niille samanlaisia pelastuspaketteja kuin pienille kriisimaille, sillä rahat eivät yksinkertaisesti riitä. Mikä siis neuvoksi?

Monesti tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Myönnetään, että esim. Kreikan lainat on parasta kirjata luottotappioihin ja valmistaudutaan hallittuun velkasaneeraukseen. Rahoitusvakausvälineellä ei enää yritettäisikään taata ongelmavaltioiden velkoja, vaan pääomitettaisiin sillä osakkeita vastaan suoraan niitä pankkeja, joilla olisi riski joutua velkasaneerauksen seurauksena ongelmiin. Osittainen pankkien omistaminen turvaisi pankkituen takaisin saannin ja pidemmällä tähtäimellä toivon mukaan myös veronmaksajien edun. EU:n olisi siis järkevämpää yrittää keskittyä puhtaasti pankkikriisin dominoefektin estämiseen kuin ruokkia takausmekanismeilla ongelmavaltioiden velkakierrettä. Jäsenvaltiot hoitakoot kukin oman holtittoman talouspolitiikkansa kuntoon.

Toisaalta into rakentaa yhteisiä velkavastuita selittyy pitkälti liittovaltiokehitystä ajavien poliittisilla pyrkimyksillä, joten vaihtoehtoisia malleja ei edes haeta. Eläkkeelle jäävä EKP:n pääjohtaja Trichet maalaili jo alkuvuodesta federalistin unelmaa: yksi valtiovarainministeriö koko EU:hun, ja yhteiset eurobondit liikkeelle. Näinhän ne velatkin muuttuu saataviksi!

Yritysten kannalta sekavan tilanteen ongelma on, että raha pakenee tällä hetkellä talouselämää vauhdittamasta reaaliomaisuuteen mm. kultaan. Pahaa vain pelkään, että kriisin syvetessä myös maiden kultavarantoja aletaan myydä ja sen sääntelymekanismi saattaa pettää. Vanha sijoitusvinkki saattaa taas pian pitää paikkansa: maa säilyttää arvonsa aina, sillä sen valmistus on toistaiseksi lopetettu!