Luonnonvarojen säästäminen ja ilmastonmuutoksen torjunta on synnyttänyt tarpeen uudelleen käyttää ja säilyttää resurssit ja materiaalit taloudessa mahdollisimman pitkään. Tuote suunnitellaan jo lähtökohtaisesti niin, että raaka-aineita kuluu mahdollisimman vähän ja ne voidaan erotella ja käyttää uudelleen. Tämä on synnyttänyt jo lähes hypeksi muodostuneen ilmiön kiertotalous, vaikka matonkuteita leikkaava mummo on ollut sen ytimessä iät ajat.

Sitra on laskeskellut, että kiertotalous on Suomelle 1,5-2,5 miljardin euron mahdollisuus, sillä vahva teknologiaosaaminen, hyvä koulutustaso ja cleantech-taito entuudestaan antaa eväät pärjätä kansainvälisessä kilpailussa. Hyvä niin, mutta ennen maailman valloitusta olisi laitettava kotipesä kuntoon.

Maatalouden sivutuotteet kuten lanta ja kasvijätteet ovat erinomaisia kotimaisen uusiutuvan energian biokaasun lähteitä. Biokaasun tuotannon lisäämistä vaikeuttavat kuitenkin merkittävästi eräät säännökset. Ministeriö on viisaudessaan katsonut, että energiantuotantotukea voidaan myöntää maatilan energiantuotannossa tarvittavaan rakentamisinvestointiin vain siltä osin kuin tuotettu energia käytetään maatalouden omassa tuotantotoiminnassa.

Tämä on käytännössä johtanut siihen, ettei tukea heru biokaasulaitosten rakentamiseksi, jos sitä tuotettaisiin yli oman tarpeen myyntiin vaikkapa lähialueen kiinteistöjen lämmittämiseksi tai liikennepolttoaineeksi. Tukilogiikka ontuu, sillä ei kai kaikkea navetassa tuotettua maitoakaan tilalla itse kuluteta.

Prosessissa syntyvän mädätteen käyttö on myös tehty lähes mahdottomaksi, vaikka ravinnekierrossa se korvaisi hyvin usein ulkomailta tuotua keinolannoitetta. Biokaasun tuotantoinvestoinnin tuen ehdoksi tulisi asettaa hygienisointivaatimukset, joilla mädätteen ravinteiden hyödyntäminen olisi järkevämpää kuin kärrääminen jäteveden puhdistuslaitokselle.

Biokaasun käyttöä voitaisiin edistää myös säätösähkön tuotannossa eriyttämällä tuotanto- ja kulutustarkoituksiin mitoitettujen liittymien hinnoittelua ja poistamalla omakäyttösähkön valmisteveron osuus.

Samoin liikennebiokaasun tuotannon edistäminen olisi mahdollista verotusta muuttamalla. Vuonna 2013 liikennebiokaasulle asetettiin käyttövoimavero. Sen poistaminen tai alentaminen auttaisi biokaasun tuotannon laajentamista, koska se tekisi liikennebiokaasun käytön autojen käyttövoimana nykyistä edullisemmaksi. Autoverossa ja ajoneuvoverossa tulisi hiilidioksidipäästöihin perustuvassa verotuksessa huomioida koko elinkaaripäästöjen taso. Tuotantotavasta riippuen biokaasu on joko lähes ilmastoneutraalia tai jopa vähentää ilmastokaasujen määrää.

Jätin edellä mainituista asioista laki- ja toimenpidealoitteet eduskunnan käsiteltäväksi. Maatalous on nyt niin syvässä ahdingossa, että pienetkin kädenojennukset vaikkapa energiatalouden puolelta olisivat enemmän kuin tarpeen.

Kirjoitus Töllöttimessä 31.3.2016

Tuoreen hallituksen hallitusohjelmaa lukiessa on kaksijakoiset fiilikset. Esityksissä ja tavoitteissa on paljon kannatettavaa, kristillisdemokraattienkin vaaliohjelman sivuilta löytyneitä linjauksia. Pidän myönteisenä kasvupaketin 1,6 mrd. panostuksia, jotka on tarkoitus suunnata talouskasvua ja työllisyyttä tukeviin hankkeisiin mm. liikenneväylien korjaukseen. Rapistuvasta tiestöstä kärsivät yritysten lisäksi kaikki tiellä liikkujat. Samoin muut panostukset yrittäjyyteen ja byrokratian karsiminen ovat oikeita toimenpiteitä.

Myös talouden tasapainottaminen on välttämätöntä, mutta paikkaa leikkauslistan kärkipäässä en soisi hallitusohjelman tavoin lapsiperheille ja eläkeläisille. Päivähoidon ja vanhustenhuollon leikkaukset ja sosiaali- ja terveyspalvelujen palvelumaksujen korotukset sekä eläkeläisten asumistuen yhtenäistämiset nipistävät ennenkin niukasta toimeentulosta.

Tänään kaikki koulunsa päättävät, ylioppilaat ja ammattiin valmistuvat ovat juhlapäivänsä ansainneet. Siksi en halua liikaa synkistellä hallitusohjelman koulutuspoliittisilla kirjauksilla. Kuitenkin ihmetyttää koulutukseen kohdistettujen leikkausten 600 milj. euron kokoluokka, etenkin kun kaikki puoluejohtajat lupasivat ennen vaaleja, ettei koulutuksesta enää leikata. Maistereiden määrän rajaaminen, yliopistojen indeksijäädytykset, Akatemian tutkimusrahoista eli korkeimmasta tieteestä leikkaaminen johtavat Suomen tärkeimmän resurssin eli osaamistason laskuun.

Sen sijaan haluan suhtautua avoimin mielin mm. oppisopimuskoulutuksen uudistamiseen ja jopa toisen asteen ammatillisen koulutuksen perusteelliseen remonttiin. Jos säästöt todella haetaan hallinnon ja rakenteiden uudistamisen kautta eikä opetuksen laatu kärsi ja jatko-opinto mahdollisuudet taataan, niin parhaimmillaan saadaan nykyistä tiiviimpiä urapolkuja. Tosin kaavailtu opintotuen leikkaaminen ja indeksisidonnaisuuden purkaminen lyövät korville tätä nopeamman valmistumisen tavoitetta.  Toimeentulon järjestäminen viikonloppu- ja iltatöin kun pakkaa venyttämään opintoja.

Kaikkein erikoisin piirre Sipilän hallituksen ohjelmassa on kuitenkin ns. ehdollinen leikkauslista. Jos työmarkkinajärjestöt eivät pääse kesän aikana sopuun hintakilpailukykyä parantavista toimenpiteistä, niin seuraavat 1,5 mrd. lisäsopeutukset. Sitten viedään – ja paljon – lapsilisistä, maataloustuista, työttömyysturvasta, eläkkeistä ym. Tiedossa on, että kukaan ei halua näiden rajujen leikkausten syntipukiksi, joten edessä on sekä työmarkkinaosapuolille että hallitukselle kuuma kesä ihan ilmoista riippumatta.

(Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 30.5.2015)

Hevosenlihakohu nostatti elintarvikehuijaukset ja laajemminkin elintarvikeketjujen valvonnan rakenteelliset ongelmat ja puutteet esille koko EU:n alueella. Euroopan Parlamentti hyväksyi alkuvuodesta mietinnön, jossa vaadittiin mm. elintarvikkeiden jäljitettävyyden parantamista, valvontaviranomaisten resurssien lisäämistä ja laajentamista, ruokaväärennöksille yhtenäistä määrittelyä ja tiukempia rangaistuksia sekä rajat ylittävien ruokarikosten tehokkaampaa selvittämistä.

Paradoksaalista tilanteessa on, että EU:n elintarvikelainsäädäntö on erittäin yksityiskohtainen elintarviketurvallisuuden kohdalla, mutta käytössä ei ole lainsäädäntökehystä erityisesti elintarvikepetoksiin, ellei oteta lukuun yleistä säännöstä, joka kieltää kuluttajien harhaanjohtamisen. Niinpä elintarviketurvallisuus on paremmalla tasolla kuin koskaan aiemmin – esimerkiksi ihmiset sairastuvat ruokamyrkytyksiin yhä harvemmin – mutta kuitenkin kuluttajien luottamus elintarvikeketjun merkintöihin on erittäin heikko.

Elintarvikkeita myydään nimenomaan mielikuvilla puhtaudesta, alkuperästä, tuotantotavasta, ja siksi niitä väärentämällä pyritään hankkimaan taloudellista hyötyä. Tunnettua on myös raaka-aineiden vaihtaminen, laimentaminen tai vieraalla ainesosalla ”jatkaminen”.

Eipä siis ihme, että luomutuotteet ovat myös väärennettyjen ruoka-aineiden listan kärkipäässä yhdessä oliiviöljyn ja kalan kanssa. Vaikka EU:n kattavaa tilastointia ruokahuijauksista ei ole, niin viimeaikaisista huijaustapauksista nostettiin mietinnössä esiin räikeimpiä. Tavanomaisia jauhoja on myyty luomujauhoina, häkkikanojen munia markkinoitu luomumunina, kasvattamokalaa villikalana ja maantiesuolaa kaupattu ruokasuolana, hevosenlihasotkuista puhumattakaan. Elintarvikkeissa on myös vääriä alkuperä- ja hyvinvointimerkintöjä.

Luomutuotteiden kohdalla kyse alkuperästä on erityisen tärkeä, sillä koko ostopäätös voi perustua siihen. Luonnonmukaisen tuotannon kriteerejä ollaan kiristämässä ja mm. kansallisista luomumerkeistä luopumassa.

Vaikka EU-asetuksella on säädetty pakkausmerkinnöistä ja siitä, että ne eivät saa johtaa kuluttajia harhaan, käytännössä tämän säännöksen soveltaminen vaihtelee kuitenkin huomattavasti maasta toiseen, samoin tarkastusten tiheys. Valvonnan tulisikin siis koskea terveyden ja turvallisuuden lisäksi myös elintarvikepetoksia. Jokainen meistä kuluttajana haluaa saada sitä, mitä tilaa!

(5.3. netissä julkaistu Sari Essayah´n kirjoitus on osa Pro Luomun Eurovaalit 2014 -sarjaa, jossa suurimpien suomalaispuolueiden euroehdokkaat kertovat näkemyksiään luomusta ja ruoasta.)

Itse näen boikotit huonona tapana puolustaa ihmisoikeuksia. Tällöin väärän politiikan uhreiksi tulisivat myös urheilijat, joilla ei ole osaa eikä arpaa maan linjauksiin. Jos maan ihmisoikeuskysymyksistä ollaan oikeasti huolissaan, niin kauppaboikotit ja taloudelliset sanktiot ovat paljon tehokkaampia kuin nyt valtiojohtajatasollakin virinneet ”jäädään pois avajaisista”-uhkailut. Kaksinaismoralistisesti kaasuputki tms. intressejä ei kuitenkaan olla valmiita vaarantamaan, vaikka talouden vääntöruuvi on varmasti urheiluaatetta tehokkaampi.

Kansainväliset arvokisat ovat aina olleet haluttaja tapahtumia järjestäjilleen, sillä niillä on valtava julkisuusarvo. Siksi kisoja ei pitäisi alun perinkään myöntää maille, joissa on vakavia ihmisoikeusongelmia. Euroopan parlamentissa vetosimme useaan otteeseen mm. Kansainväliseen jääkiekkoliittoon, jotta kevään MM-kisoja ei annettaisi Valko-Venäjän diktaattori Lukašenkan arvovallan pönkittämiseen. Kun kisat nyt kaikesta huolimatta siellä järjestetään, niin boikotin sijasta pidetään kaukalossa huolta siitä, että Lukašenka ei pääse tuulettelemaan.

(Sari Essayah´n mielipide julkaistu Ilkassa 15.1.2014)

EU-jäsenyyden alusta lähtien suomalaisille on ollut tärkeää säilyttää metsäpolitiikka kansallisessa päätösvallassa. ”Brysseliä” ei ole kaivattu sotkeentumaan kestävään metsäpolitiikkaamme, jossa on ollut tilaa suojelun ja jokamiehen oikeuksien lisäksi metsä- ja biotalouden tarpeille. Pitkin matkaa on ollut pakko huomata, että EU:n ilmasto-, ympäristö- ja energiapolitiikat vaikuttavat yhä vahvemmin metsiemme monimuotoiseen käyttöön. Halusimme tai emme, EU on luikerrellut metsäpolitiikkaan takaoven kautta.

Viime istuntoviikolla Strasbourgissa käsittelimme Suomen kannalta merkittävän direktiivin epäsuoran maankäytön vaikutuksista biopolttoaineiden tuotantoon (ILUC). Parlamentin kannassa pystyttiin puolustamaan kestävän metsätalouden periaatteita ja puun jalostusarvon huomioimista. Bioenergiaa ei pidä jatkossa valmistaa niinkään ruuasta, vaan suunnata panostukset mm. jätteistä ja metsätähteistä ja sivuvirroista valmistettaviin toisen sukupolven biopolttoaineisiin, joissa Suomella on mahdollisuus nousta innovaatiojohtajaksi. Myös raskas ja byrokraattinen kestävyyskriteerien verifiointijärjestelmä torjuttiin.

Erävoitosta huolimatta työn alla on esitys biomassa kestävyyskriteereistä, joka voi huonosti muotoiltuna antaa komission käsiin paljon valtaa metsänkäytöstä. Suomi on suhtautunut kriittisesti sellaisen kestävän käytön sertifiointiin, jossa mennään raaka-aine erien metsätilakohtaiseen raportointiin. Vaikka uutisankkana esiintyneeseen sauna-klapien sääntelyyn asti ei olla menossa, niin tiedossa olisi massiivinen ja kallis byrokratia. Kestävyyttä on meillä perinteisesti tarkasteltu maa- ja aluekohtaisesti, jolloin on pidetty huolta riittävästä suojelupinta-alasta ja arvokkaiden metsätyyppien säilyttämisestä. Myös olemassa olevia todentamisjärjestelmiä olisi voitava hyödyntää. Komissio haluaisi jatkossa ohjailla keinoja, joilla jäsenmaat pyrkivät kansallisiin bioenergiatavoitteisiin. Tähän esitykseen vaikuttaminen ja tarvittavien muutosten aikaansaaminen on suomalaistoimijoille EU:ssa varmaankin loppukauden tärkeimpiä tehtäviä.

Kolmaskin metsätaloutta säätelevä paperi eli EU:n uusi metsästrategia on jo valmiina, mutta ilmeisesti komission politiikkaosastojen väliset näkemyserot ovat jarruttaneet sen julkaisua.

Olin heinäkuussa tilaisuudessa, jossa sitä komission virkamiehen toimesta raotettiin, mutta yksityiskohdat jäivät piiloon. Tuskin kenelläkään on mitään sitä yleistavoitetta vastaan, että kaikkia EU:n alueen metsiä hoidetaan kestävän metsänhoidon periaattein vuoteen 2020 mennessä. Miten sitten ”kestävä metsänhoito” määritellään ja mitä ”periaatteet” käytännössä ovat, aiheuttaakin jo erimielisyyttä paitsi jäsenmaiden myös yksityisten ja julkisten metsänomistajien, ympäristöjärjestöjen, teollisuuden ja tutkijoiden keskuudessa.

Metsäteollisuus on Suomessa kokenut valtavia mullistuksia ja globaali kilpailutilanne on ajanut saneerauksiin ja irtisanomisiin. Kaikesta huolimatta metsät ovat meille edelleenkin ”Pohjolan vihreä kulta” ja biotalouden kautta merkittävä resurssi ehkäpä valmisteina, joita ei ole vielä edes keksitty. Siksi metsäpolitiikan kaitseminen pitää olla EU-politiikkamme prioriteetteja – näissä asioissa ei ole vara ”mennä metsään”!

Kolumni Savon Sanomissa 21.9.2013

Veronkierto, rahanpesu ja veroparatiisit ovat olleet viime aikoina eurooppalaisen poliittisen keskustelun ytimessä. Enkä siis nyt puhu vain Kyproksesta! Julkiset taloudet ovat tällä hetkellä kriisissä eri puolella Eurooppaa. Veronkierto ja veropetokset syövät veropohjaa ja jättävät rehellisten kansalaisten ja yritysten maksettavaksi petosten tekijöiden välttämät verot. On esitetty arvioita, että veropetoksilla ja veronkierrolla heikennetään julkisia talouksia entisestään jopa 1 000 miljardin euron verran vuodessa.

Niinpä on tullut poliittinen momentum lähteä taisteluun niistä rahoista, jotka oikeasti kuuluvat meille kaikille yhteisten hyvinvointipalveluiden ylläpitämiseksi. Myös USA:ssa käyttöönotettu ns. FATCA-laki automaattisesta tietojensiirrosta on tuonut EU:lle painetta laittaa asia kuntoon myös Euroopassa.

Veroasiat kuuluvat jäsenmaiden toimivaltaan, mutta verorikosten ylittäessä maiden rajat tarvitaan lisääntyvää kansainvälistä yhteistyötä niin EU-tasolla kuin globaalistikin. Veronkierron vastaisessa työkalupakissa esillä ovat olleet veroviranomaisten välinen automaattinen tietojen vaihto, veroparatiisi-käsitteen kattava määrittely ja ns. ”mustien listojen” käyttöönotto yhtenäisten kansainvälisten painostustoimien aikaansaamiseksi.

Viime aikoina julkisuuteen ovat nousseet useat kansainväliset suuryritykset, jotka erilaisten – sinällään laillisten keinojen – kuten yritysjärjestelyiden, sisäisen siirtohinnoittelun ja korkojen verovähennysoikeuden avulla siirtelevät ja jakavat voittonsa korkeamman verotuksen maista olemattomasti verotettuihin maihin tai veroparatiisialueille. Meillä Suomessa esille ovat nousseet ulkomaalaisomisteiset terveydenhoitoyhtiöt, joista ostetaan osin julkisin verovaroin terveydenhoitopalveluita, mutta jotka eivät osallistu veronmaksuun. Iso-Britanniassa nousi suuri kohu useista amerikkalaisista suuryhtiöistä kuten Google, Facebook ja Starbucks, jotka maksavat Britanniasta tienatuista miljoonista minimaaliset verot ja siirtävät voitot muualle.

Myös Suomessa Google menettelee samoin. Vaikka Haminan palvelinkeskus tuo työpaikan n. 90:lle ja sitä kautta ansiotuloveroja paikkakunnalle  400 000 euroa, yritys maksoi v. 2011 Suomeen 110 000 euroa yhteisöveroa, samanaikaisesti Suomen valtio tuki yritystä Tekesin kautta n. 150 000 eurolla. On arvioitu, että Google Finlandin mainosmyynti olisi ilman tilinpäätössiirtoja n. 100 miljoonaan ja muiden yksiköiden perusteella laskettu arvio Suomelle kuuluvista veroista olisi n. 7 miljoonaa nykyisen hieman yli 100 000 sijasta!

Lakeja ei ole rikottu, mutta tiedot maksetuista veroista per maa varmasti lisäisivät julkista painetta aggressiivisen verosuunnittelun vähentämiseen. Näistä ja lukemattomista muista esimerkeistä johtuen parlamentti olisi valmis menemään osassa linjauksistaan komissiota ja neuvostoa pidemmälle. Verolakeja rikkovilta yrityksiltä tulisi evätä valtionavut ja kieltää osallistuminen julkisiin hankintoihin, samoin jäsenmaiden viranomaisten tulisi ottaa pois toimiluvat finanssilaitoksilta, jotka avustavat veropetoksissa.

Erityistä merkitystä tällä olisi kehitysmaiden taloudelle. On arvioitu, että raaka-ainevaroja hyödyntävät ylikansalliset yhtiöt siirtävät veroparatiiseihin siirtohinnoittelun takia noin 125 miljardia euroa oikeasti näille maille kuuluvia verovaroja. Summa on noin kaksinkertainen maiden saamaan kehitysapuun nähden.  Kyse on myös globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Kirjoitus on julkaistu Iisalmen Sanomissa 5.6.2013.

Opiskelijaliikkuvuuden edistäminen on noussut eurooppalaisen koulutuspolitiikan keskiöön. Nelisen vuotta sitten opetusministerit asettivat tavoitteen, jonka mukaan vuonna 2020 vähintään 20 % Euroopan korkeakoulutusalueelta valmistuneista on tehnyt osan opinnoista ulkomailla. Myös vaihto-opintojen laatua ja monipuolisuutta haluttiin lisätä, ja parantaa eri opiskelijaryhmien osallistumismahdollisuuksia. Vauhdittaakseen tämän tavoitteen saavuttamista viime vuoden Bukarestin ministerineuvosto lanseerasi liikkuvuusstrategian ”Mobility for better learning” ja kannusti jäsenmaita kansallisten strategioiden kautta liikkuvuuden esteiden vähentämiseen.

Opiskelijaliikkuvuudella on aina haettu akateemista lisäarvoa opintoihin ja arvokasta kulttuurivaihtoa, mutta talouskriisin myötä työllistymisnäkökulma on vahvistunut. Liikkuvuusjakso antaa valmiuksia pärjätä 2000-luvun globaaleilla, alati muuttuvilla työmarkkinoilla, joilla työyhteisöt ovat entistä monikulttuurisempia. Eikä vaihto-opiskelijaksi haluavan tarvitse aloittaa tyhjästä, vaan EU:n eri koulutusohjelmat tarjoavat valmiita väyliä ja tuettuja mahdollisuuksia suorittaa opintoja toisessa jäsenmaassa.

Houkuttelevuudestaan huolimatta opiskelijavaihto on edelleen liian harvojen ulottuvilla. Merkittävin syy on vaihto-opintojen taloudellisen tuen pienuus. Esimerkiksi Erasmus-ohjelman nykyinen apuraha on 250 euroa kuukaudessa, mikä takaa lähinnä tonnikalamakaroni –painotteisen ruokavalion. Lisäksi useimmissa maissa opintososiaaliset etuudet eivät liiku yli rajan, vaan ulkomaille suuntaava menettää tuet, vaikka hankkisi vaadittavat opintopisteet toisaalla.

Talouskriisin vaikutuksista liikkuvuuteen huolestunut komissio lähti etsimään tähän ongelmaan vastausta samoin eväin kuin eurokriisiin ylipäätään: lisää velkaa! Kansallisten opintotukijärjestelmien päälle rakennettavalla korkeakouluopiskelijoiden lainatakuujärjestelmällä ei pyrkimyksistä huolimatta mielestäni tehdä vaihto-opinnoista houkuttelevampia. Euroopan Investointipankin tuella toteutettava liikepankeista haettavan lainan lainatakuujärjestelmä kiihdyttää opiskelijoiden velkaantumista epävarmassa talous- ja työllisyystilanteessa, ja saattaa syrjäyttää nykyisen apurahajärjestelmän kokonaan.

Eurooppalaiset opiskelijajärjestöt kuten 11:tä miljoonaa opiskelijaa edustava European Students’ Union ilmaisivat Euroopan Parlamentissa vieraillessaan pettymyksensä siihen, ettei heitä edes kuultu hankkeen valmisteluvaiheessa. Opiskelijajärjestöjen viesti oli selvä: lainan sijaan jäsenvaltioita tulisi pikemmin kannustaa kehittämään kansallisia opintotukijärjestelmiään ja niiden liikkuvuutta kansainvälisiin opintoihin. Olisi järkevämpää, että nämä maisterivaiheen lainatakuujärjestelmään suunnitellut rahat yli 700 milj. euroa käytetään apurahajärjestelmien vahvistamiseen tai luomiseen mieluummin kuin liikepankkien lainasaamisten varmistamiseen.

Suomalaiset opiskelijajärjestöt ovat lisäksi kiinnittäneet erityistä huomiota liikkuvuusmahdollisuuksien laajentamiseen aiemmin aliedustetuille ryhmille kuten alemman sosioekonomisen taustan omaaville opiskelijoille sekä perheellisille ja vammaisille opiskelijoille, mikä on erittäin kannatettavaa. Talousesteiden lisäksi heidän lähtemisen tiellä saattavat olla tukipalveluiden puute ja asunnon saannin vaikeus.

Suomesta lähti opiskelijavaihtoon vuonna 2011 lähes 10 000 ja saapuvia opiskelijoita oli 9 000. Meillä opiskelijavaihto näyttäisi olevan kutakuinkin tasapainossa, mutta tutkinto-opiskelijoiden suhteen on huonommin. Meillä opiskelee lähes 18 00 ulkomaalaista, kun suomalaisia opintotukea saavia on ulkomaisissa korkeakouluissa vain 5 000.

Liikkuvuuden uudeksi uhkaksi on noussut huolestuttavan korkea nuorisotyöttömyys monissa EU-maissa. Se, jos mikä, nakertaa nuorten luottamusta koulutuksen kannattavuuteen ylipäätään. Opiskelijaliikkuvuuden esteiden poistamisessa riittää siis vielä paljon tehtävää, ja näpertelyn ja lainaluukun sijaan tarvitaan kokonaisvaltaisempaa nuorten elämäntilanteen ymmärtämistä.

Kirjoitus on julkaistu Eurooppanuorten Tähdistö -lehdessä.

Brittiläinen talouslehti ”The Economist” suitsuttaa viime viikon numerossaan pohjoismaista mallia lähemmä parinkymmenen sivun verran, ja nostaa vuorollaan jokaisen Pohjolan yhteiskunnan eri sektoreilla malliksi muille maille. Toki kritiikkiäkin löytyy, mutta perusihmetyksen aihe tuntuu edelleen olevan, kuinka yhdistää vahva julkinen sektori ja talouden tehokkuus sortumatta eteläeurooppalaiseen ”talousskleroosiin” tai amerikkalaiseen eriarvoisuuteen.

Lehti nostaa esille Tanskan joustavan työttömyysturvan, Suomen koulutusjärjestelmän hinta/laatu-suhteen ja kasvuyritysten rahoitusverkostot, samoin Ruotsin innovatiivisen yritysilmapiirin monine johtavine kuluttajabrändeineen ja Norjan kauaskatseisuuden luonnonrikkauksien hyödyntämisessä.

Onnistumisten taustalta löytyy lehden mukaan uudistumiskykyinen ja innovatiivinen julkinen sektori, johon uskalletaan yhdistää yksityisiä palveluja. Asiassa auttaa poliittinen kulttuuri, jossa hyvät ideat otetaan käyttöön, tulivatpa ne sitten vasemmalta tai oikealta Samoin kyse on avoimesta ja läpinäkyvästä hallinnosta, joka luo luottamuksen toimia. Pohjoismaisen mallin opetus muille ei perustu ideologiaan, vaan käytäntöön, lehti summaa.

Samoin viime viikolla parlamentissa käsitelty EU-maiden ”Vuotuinen kasvuselvitys” on kuin kaikua talouslehden löydöille. Kuilu jäsenvaltioiden työllisyys- ja sosiaalialan indikaattoreiden välillä on kasvanut. Kriisin seurauksista parhaiten ovat selviytyneet ne EU-maat, joissa on vahva sosiaaliturvajärjestelmä, vakaa julkinen talous ja joustavat työjärjestelyt mahdollistavat työmarkkinat. Näitä taasen ei rakenneta, ellei vero- ja sosiaalimaksujärjestelmä ole kattava ja toimiva.

Parlamentin keskustelu juuttui kuitenkin heti ideologisiin poteroihin vakauden ja elvytyksen välillä, vaikka molempia tarvittaisiin. Rakenteellisia uudistuksia tarvitaan, sillä ylivelkaantunut maa ei koskaan pysty tarjoamaan alustaa kasvulle ja hyvinvoinnille, puhumattakaan, että se voisi vastata tulevina vuosikymmeninä esimerkiksi ikääntymisen haasteeseen. Tämä kriisi viimeistään on paljastanut jäsenvaltioiden talouksien rakenteiden ja niitä muokanneen historian ja kulttuurin erilaisuuden.

Talouslehden artikkeli palautti mieleen jouluna lukemani ekonomisti Sixten Korkmanin ”Talous ja utopia” -kirjan pohdinnan, mistä rakentuu hyvä yhteiskunta. Talousmiehen luulisi korostavan puhtaasti kilpailukykyä ja talouden kovia tunnuslukuja. Hän kuitenkin toteaa: ”Hyvä yhteiskunta vaatii kaiken kaikkiaan paljon muuta kuin markkinoita ja kilpailua. Taloustiede ei anna vastausta siihen, miten hyvä yhteiskunta synnytetään.”  Esimerkkinä hän miettii, miksi Suomi on keskimäärin hyvinvoiva maa ja naapurimme Venäjä monessa suhteessa pahoinvoiva. Eroja ei ainakaan voi selittää teknologialla tai luonnonvaroilla. Käydessään läpi historiaa, yhteiskunnan perusinstituutioita, arvoja ja kulttuuria loppu tulema on: ” Hyvä yhteiskunta rakentuu arvoista ja ihmisten luottamuksesta sekä toimivista instituutioista.”

Kolumni julkaistu Savon Sanomissa 11.2.2013