Blogi

RSS

Minne vie Saksan tie?

Kirjoitettu kirjoittajana

Saksan vaaleja, kivuliaita hallitusneuvotteluja ja lopulta demareiden jäsenäänestystä seurattiin tarkoin joka puolella EU:ta. Kyse on Unionin suurimman talouden ja nettomaksajamaan hallitusohjelmasta, jonka linjaukset luovat askelmerkkejä koko Unionin tulevaisuudelle Brexitin jälkeisessä tilanteessa.

Kristillisdemokraattien Angela Merkel joutui taipumaan monessa, ja sosialidemokraatit saivat läpi hallitusohjelman EU-osioon merkittäviä EU:n syvenevää integraatiota ajavia linjauksia. Saksassa ollaan nyt valmiita lisäämään rahoitusta EU:n budjettiin seuraavalla rahoituskaudella ja budjetin solidaarisuutta korostetaan. Hallitussopimuksessa pyritään myös EU-komission aiemmin esittämään erilliseen euroalueen budjettilinjaan, josta muokattaisiin myöhemmin euroalueen oma budjetti. Euroopan vakausmekanismista EVM:stä halutaan Euroopan Valuuttarahasto. Lisäksi jäsenmaiden budjetteja kontrolloitaisiin ja koordinoitaisiin yhä enemmän.

Sanalla sanoen Sdp:n Martin Schulzin tavoitteena oleva Euroopan Yhdysvallat heijastuu monen linjauksen takana. Nämä ajatukset resonoivat täysin Ranskan presidentti Emmanuel Macronin suunnitelmien kanssa. Nähtävissä onkin vanhan Saksa-Ranska-akselin vahvistuminen uudelleen.

Saksan EU-linjan muutos on monella tavalla Suomelle haastavaa. Suomi on perinteisesti pystynyt nojaamaan Saksan nihkeyteen yhteisvastuun ja EU-budjetin kasvattamisessa. Nettomaksajamaiden intresseissä on ollut kansallisesta hallituspohjasta riippumatta tukea markkinatalouden perusperiaatteita, sijoittajavastuuta, markkinakuria ja oman vastuun merkitystä.

Monien EU-maiden sosiaaliturva-, työttömyys- ja eläkejärjestelmät kaipaavat kipeästi uudistuksia. Mikäs sen kätevämpää, kun vaikeat ja ennen kaikkea kalliit rakenteelliset ratkaisut voitaisiin edes osin vyöryttää muiden maksatettavaksi. Tähän saakka erilaiset sosiaaliturvaan ja koulutukseen liittyvät politiikka-alueet on selkeästi perussopimusten mukaisesti haluttu pitää jäsenmaiden kompetenssissa. Nyt Saksan tukemat komission uudet avaukset lähtevät ”erityistarpeiden kuten kilpailukyvyn, nuorisotyöttömyyden ja pankkiunionin varautumisjärjestelyiden” tukemisesta yhteisestä budjetista. On selvää, että tällaisten erityistarpeiden huomioiminen on syvästi kytköksissä jäsenmaiden poliittisiin linjauksiin kuten koulutukseen ja työmarkkinoihin.

Suomen hallitukselta tarvitaan nyt selkeitä kannanottoja. Vääntö vuoden 2020 jälkeen noudatettavasta rahoituskehyskaudesta on kova, kun Ison-Britannian vuotuinen 7 mrd:n euron nettomaksuosuus EU:n budjettiin poistuu. Suomen saanto EU-budjetista on perinteisesti ollut hyvä osasta maatalous- ja aluekehitysrahoista. Näistä komissio olisi kuitenkin valmis eniten leikkaamaan. Suomelle tämä tarkoittaa väistämättä nettomaksuosuuden kasvamista, vaikka kansallinen maksuosuus onnistuttaisiinkin pitämään nykyisessä noin prosentin tasossa BKT:sta.

Näillä linjauksilla on väistämättä aluepoliittinen ulottuvuuskin. Itä- ja Pohjois-Suomen etu on ollut pohjoisen harvan asutuksen ja pitkien etäisyyksien painoarvo koheesiopolitiikassa ja toisaalta elinkeinorakenteesta johtuen myös maatalousrahoilla on ollut merkityksensä. On surullista, jos rahoituskehysmuutosten suurin maksaja on maataloustuotanto ja Itä- ja Pohjois-Suomi.

Suomen on tiukasti vaadittava EU:lle laihdutuskuuria, jossa byrokratiaa ja turhaa sääntelyä karsitaan sekä virkamiesten määrää vähennetään Brexitin suhteessa. Samalla on pidettävä mielessä, että EU-budjettia huomattavasti suuremmat ”kuprut” syntyvät erilaisten yhteisvastuullisten rahastojen kautta, joissa määräenemmistöpäätösten lisääminen poistaisi pienten jäsenmaiden viimeisimmänkin mahdollisuuden; veto-oikeuden. Pienten jäsenmaiden näkökulmasta tällainen muutaman suuren jäsenmaan valta-asema uhkaa unionin jäsenmaiden kohtuullisen tasavertaisuuden toteutumista. Edessä on tärkein neuvotteluvuosi sitten EU-liittymissopimuksen.

Riskinottoa sotella

Kirjoitettu kirjoittajana

Sote-uudistuksen ennestäänkin kivikkoiselle valmistelupolulle tipahti viime viikolla varsinainen järkäle. EU-tuomioistuin nimittäin kumosi komission aiemman tulkinnan, jonka mukaan Slovakian terveydenhoitojärjestelmään ei sisältyisi taloudellista toimintaa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen tarkoittamalla tavalla. Mitä tekemistä Slovakia-päätöksellä on sitten Suomen soten kanssa?

Hallituksen jo kertaalleen muuttaman valinnanvapauslain yleisperusteluissa Slovakiaa käsitellään vastaavana mallina, jossa terveydenhuollon markkinan avaaminen mahdollistaisi verovaroin toimivan julkisen tuottajan samoilla markkinoilla. Tästä asetelmasta voi syntyä kilpailuneutraliteettiongelma, sillä verovaroin rahoitettu julkinen toimija, esimerkiksi maakunnan liikelaitos, on eri asemassa vaikkapa korko- tai konkurssiriskien suhteen yksityisten yritysten rinnalla.

Sipilän hallitus ottaa suuren riskin, kun se ei ole lähtökohtaisesti selvittänyt valitsemansa mallin yhteensopivuutta EU:n kilpailuoikeudellisten valtiontukisääntöjen kanssa. Jo valinnanvapausmallin asiantuntijalausunnoissa mm. Korkein hallinto-oikeus esitti tätä. Pahimmillaan muutaman vuoden kuluttua Suomen valtio maksaa yksityisille firmoille vahingonkorvauksia, ja julkisen puolen pakkoyhtiöittäminen on edessä.

Sosiaali- ja terveyspolitiikka politiikkasektoreina sinällään kuuluvat edelleen kansalliseen päätäntävaltaan perussopimusten pohjalta. Jos Suomi haluaisi jatkaa mallilla, missä tuottamisvastuu olisi perusterveydenhuollossa edelleen julkisella sektorilla, niin mikään mahti, edes EU, ei voi sitä estää. Sen sijaan hallitus on nyt avaamassa valitsemallaan valinnanvapausmallilla yhteisen markkinan, jolloin kaikki kilpailuneutraliteetti ym. kilpailun vapauttamiseen liittyvät säännökset astuvat kuvaan. Kun kansallista rajaamista on kerran purettu, sen jälkeen ei ole mahdollisuutta millään tavalla suosia julkista tuottajaa enemmän kuin yksityistä, tuli rahoitus mistä tahansa.

Hallituksen taholta valmistelussa on vedottu siihen, että EU-komission kannan saaminen Suomen valinnanvapausmallista ei olisi mahdollista ilman merkittävää viivytystä sote-uudistukselle. Sote-uudistuksen aikaansaaminen on toki välttämätöntä, mutta ihmetellä täytyy, miksi hallitus ei ole selvittänyt ajamansa valinnanvapausmallin kilpailuneutraliteetti-kysymyksiä. Vai näinkö tämän pitikin mennä?

Unohtaako kasvupalvelut osatyökykyiset?

Kirjoitettu kirjoittajana

Sote-keskustelu on lähes haudannut alleen maakunnille kaavaillun toisen merkittävän tehtävän, Suomen työllisyydenhoidon järjestämisen. Osana maakuntauudistusta työllisyys- ja yrityspalvelut nimittäin siirtyvät valtiolta maakuntien järjestämisvastuulle.

Kasvupalveluiden allianssimalliksi kutsutussa kokonaisuudessa sekavaa on muukin kuin nimi. Käytännössä se jättää auki maakuntien ja kuntien roolin kasvu- ja työllisyyspalveluiden järjestäjänä ja toteuttajana. Tarkoitus on myöhemmin sopia myös kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin roolit kokonaisuudessa. Hallitus uskoo, että yhteistyö ja toimijoiden roolit hoituvat itsestään yhteistyöllä, mutta sitä sopii epäillä. Itse pelkään, että mm. sosiaalipalveluja tarvitsevat heikommassa työmarkkina-asemassa olevat jäävät helposti jalkoihin. Tärkeiden kasvupalveluiden järjestämistä ja niihin liittyviä viranomaispäätöksiä, kun ei voi jättää myöhemmin sovittavaksi tai yksinomaan maakuntien ja kuntien yhteistyön varaan.

Erityisesti kolmannen sektorin rooli työllistämispalveluiden tarjoajana kaipaa selkeytystä. Yhdistys- tai säätiöpohjalta toimivat työttömien yhdistykset, työpajat ym. tekevät arvokasta työtä osa-työkykyisten ja pitkäaikaistyöttömien osallistamiseksi. Allianssimallissa jää epäselväksi, onko mukana oltava markkinaehtoisesti tai aiheuttaako yhteiskunnalta saatu tuki kilpailuneutraliteettiongelmia. Hallitus tuntuu sivuuttavan kasvupalvelu-mallissa koko tarpeen ns. välityömarkkinoiden kehittämiseksi, vaikka samaan aikaa myönnetään työttömissä työnhakijoissa olevan suuren joukon ihmisiä, joille tavallinen työmarkkina ei aukea.

Välityömarkkinoista puhuttaessa tarkoitetaan yleensä vammaisten, pitkäaikaissairaiden tai osatyökykyisten ihmisten tarpeisiin räätälöityjä toimenpiteitä ja yritysmuotoja, joilla autetaan ihmisiä takaisin työelämään. Monesti tämä toiminta on ainut mahdollisuus myös pitkäaikaistyöttömien ja muiden heikommassa työmarkkina-asemassa olevien osallistumiseen työmarkkinoille. ”Väliaikaisuudesta” puhuminen on siinä mielessä harhaanjohtavaa, että monelle heikentyneestä työkyvystä huolimatta on usein hyvät mahdollisuudet työntekoon pysyvästi räätälöityjen tehtävien, työtehtävien mukauttamisen ja työaikajärjestelyjen kautta. Välityömarkkinat ovat parhaimmillaan voimavara alueellisen elinkeinotoiminnan ja työllisyyspolitiikan kehittämisessä.

Kun katsotaan Eurooppaa, niin mm. sosiaaliset yritykset ja yhteiskunnallinen yrittäjyys ovat juuri sitä, mikä antaa työntekomahdollisuuksia työttömille vajaakuntoisille ja pitkäaikaistyöttömille. Useassa EU-maassa on myös olemassa tai valmisteilla erityinen oikeudellinen muoto yhteiskunnalliselle yritykselle. Suomessakin olisi kiireesti myönnettävä, että korkeampi työllisyysaste edellyttää kaikille, myös osatyökykyisille, mahdollisuutta olla mukana työmarkkinoilla. Yhteiskuntakin säästää, kun pienien eläkkeiden tai pelkkien tukien varassa sinnittelevä vammainen tai osatyökykyinen pääsee työhön ja sen sosiaalisiin verkostoihin mukaan; siispä sitä kuuluisaa win-win-tavoitetta kohden.

 

Sari Essayah, kansanedustaja, pj. KD

sari.essayah@eduskunta.fi

Porkkanaa aktivointiin

Kirjoitettu kirjoittajana

Työllisyyden aktiivimalli on saanut osakseen arvostelua, ja osin ihan syystä. Suurin ongelma on, että työvoimapalveluita ja työmahdollisuuksia, joihin osallistumalla työtön voisi osittaa aktiivisuutensa, on varsin epätasaisesti eri puolilla Suomea.

Sen sijaan en jaa sitä osan viher-vasemmisto-opposition kritiikkiä, jossa työttömyydestä on tehty ikään kuin saavutettu etu, johon vaipuneen rauhaa ei tule häiritä. Aktiivimallin perimmäinen tavoite on estää työttömyyden pitkittymistä tai ainakin auttaa työelämäkytkennän säilymistä työttömyyden jatkuessa. Joutuu kuitenkin epäilemään, onnistuuko se tällä hallituksen mallilla.

Työttömyyden suurimmat syyt ovat kuitenkin työpaikkojen puute, työelämän rakenteelliset ongelmat eli työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa, ja osa-aikatöiden kannustinloukut. Tarvitaan enemmän yksilökohtaisia työllistymistä edistäviä palveluja, jotta työttömiä saataisiin autettua avoimiin työpaikkoihin. Aktiivimalliin on haettu esimerkkiä muista Pohjoismaista. Näissä malleissa työttömyysetuudet ovat kestoltaan lyhemmät, mutta työllistymispalvelut ovat merkittävästi paremmat. Ruotsin työvoimatoimistoissa työskentelee yli 14 000 virkailijaa tilanteessa, jossa työttömien määrä on sama kuin Suomessa. Täällä TE-toimistojen työntekijöiden määrä on nyt 2200 henkilöä.

Lisäksi meillä myös sitkeästi työnhakijoina pyöritellään päihde- ja mielenterveysongelmista kärsiviä, joiden elämän haasteista työttömyys on loppujen lopuksi pienimpiä. Heidän kohdallaan sosiaali- ja terveyspuolen päihde- ja mielenterveyspalveluihin pääsy on ensisijaista. Osa-työkykyisten ja vajaakuntoisten kohdalla taas tarvitaan välityömarkkinoita eli esimerkiksi sosiaalisia yrityksiä ja kolmannen sektorin työllistämistuella tapahtuvaa toimintaa.

Aktiivimallin yhteydessä ei ole tarpeeksi puhuttu kannustinloukuista, joiden purkaminen olisi myös aloitettava. Määräaikaisia, osa-aikaisia tai tuntitöitä voi olla tarjolla, mutta työllistyminen ei ole työttömälle taloudellisesti kannattavaa. Henkilö, joka on joutunut ”työttömyysturvan-asumistuen ja toimeentulotuen- Bermudan kolmioon, ei sieltä hevin ulos pääse. Useassa tapauksessa, kun työtön siirtyy tuen varasta työelämään, hänen käteen jäävät tulot sosiaalitukien leikkaantumisen, työmatkojen ja verotuksen takia eivät lisäänny juurikaan, tai voivat jopa pienentyä. Lisäksi byrokratia vie aikansa, ja työtön saattaa joutua viikoiksi tilanteeseen, jossa rahaa ei tule mistään.

Työnteon heikko kannattavuus kannustinloukkutilanteessa ei ole yksilön vika, vaan järjestelmän paha valuvika. Sellaista järjestelmää, jossa et hyödy euroakaan siitä, että teet kovemmin töitä, ei pitäisi nykymaailmassa olla. Tarvitsemme tukijärjestelmän uudistusta, jotta työllistämistoimenpiteet toimisivat. KD:n malli, kannustava perusturva yhdistää perustukimuodot ja huolehtii reaaliaikaisen tulorekisterin kautta vähenemisasteesta, joka jättää jokaisesta ansaitusta eurosta enemmän käteen. Kannustava perusturva on keppilinjan sijaan porkkanamalli aktivointiin.

Rahaliittoa pusketaan yhteisvastuisiin

Kirjoitettu kirjoittajana

EU komissio antoi itsenäisyyspäivänä ehdotuksensa rahaliiton syventämiseksi aimo harppauksin. Monet EMU:n kehittämiseen tähtäävistä avauksista ovat Suomen kannalta vähintään haasteellisia, osa jopa vahingollisia.

Komissiossa ajateltaneen EU:n perussopimusten muuttamisen olevan sen verran työlästä, että on helpompaa asettaa euroalue EU:n syventymiskehityksen tienraivaajaksi. Kahden nopeuden unioni jakaa kuitenkin jäsenmaan keskenään ja kasvattaa painetta euroalueen omaan budjettilinjaan EU-budjetin sisälle, mikä sisältyykin komission uusiin avauksiin. Brexitin myötä Suomen nettomaksuosuus uhkaa muutenkin nousta ilman, että muiden euromaiden rakenneuudistuksia tai pankkiunionin varautumisjärjestelyjä ruvetaan maksamaan yhteisestä kassasta.

Suomen hallituksen olisi topakasti torjuttava myös euroon halaavien maiden ns. lähentymisväline sekä vakautusväline, jolla taasen taantumaan joutuneita maita tuettaisiin investointilamassaan. Vakautusväline on juuri sellainen suhdannepuskuri, joka tähtää tulonsiirtounioniin jäsenmaiden välillä. Rahoitus olisi kaiken lisäksi tarkoitus kaivaa nykykehyksistä budjettisiirtoina sekä koheesiorahastosta. Tämä tarkoittaisi väistämättä lovea meille tärkeisiin maatalouden ja pohjoisen harvan asutuksen tuen osuuksiin.

Suomelle periaatteellisesti kaikkein hankalin esitys on kuitenkin komission paketin kärkihanke Eurooppalainen valuuttarahasto, EVR. Tämä korvaisi nykyisen velkajärjestelyyn erikoistuneen Euroopan vakausmekanismin, EVM:n, joka on jäsenmaiden keskinäinen ja vaatii päätöksissään yksimielisyyttä. Suomi on pääomitanut EVM:ää noin 1,4 mrd:lla eurolla ja sen jokainen tukipäätös tulee hyväksyttää eduskunnassa kuten Kreikan kriisin yhteydestä muistetaan.

Nyt komissio haluaa ”nopeuttaa kriisitilanteen päätöksentekoa” ja tuoda järjestelyn EU-lainsäädännön sisälle. Tällöin varautumismenettelyn käyttöä koskevissa äänestyksissä siirryttäisiin 85 prosentin vahvistettuun määräenemmistöön. Suomen kaltaisen maa vikinä ei paljon painaisi, kun valtion vastuut muiden päätöksellä kasvaisivat. Kaavailtu menettely rikkoo Suomen omaa budjetti suvereniteettia, ja saattaisi jopa olla ristiriidassa perustuslain kanssa.

Budjetin ja EVR:n lisäksi kolmas Suomelle päänsärkyä aiheuttava avaus liittyy pankkiunionin loppuunsaattamisen aikatauluun ja tapaan. Valtioiden ja pankkien kohtalonyhteyden katkaisemiseen ja sijoittajavastuun lisäämiseen tähtäävä pankkiunioni voi kompastua yhteiseurooppalaiseen talletussuojaan. Moraalikato on ilmeinen, jos jäsenvaltiot eivät hoida omia riskipankkejaan ja tervehdytä pankkisektoriaan, vaan lykkäävät ongelmansa asiansa hoitaneiden pankkien, tai paremminkin niiden palvelumaksuja maksavien asiakkaiden, kontolle.

Etelä-Euroopan pankkien ongelmaluottojen määrät huitelevat 15-30 prosentin tietämillä, kun Suomessa jäädään prosenttiin lainakannasta. Vie vuosikymmeniä ennen kuin päästään riittäväksi katsottavaan riskittömyyteen, niin että talletussuojajärjestelmä voisi toimia tasapuolisesti. Komission mielestä valmista on kesään 2019 mennessä!

Komission esityksissä on lisäksi paljon institutionaalista sälää kuten yhteistä valtiovarainministeriä, euroryhmän asemaa ym., joihin huomio helposti kiinnittyy. Sen sijaan varsinainen agenda on vahva yhteisvastuun rakentaminen erilaisten mekanismien ja rahastojen kautta. Tämä on ongelmallista, sillä
paine tehdä tarvittavat uudistukset jäsenmaissa heikkenisi merkittävästi. Markkinaehtoisuudesta ei pidä siirtyä yhä kauemmaksi, vaan jokaisen jäsenmaa tulisi ensisijaisesti omin toimin kantaa vastuuta omasta taloudestaan.

EMU:a on kehitettävä harkiten ja vähitellen. Ensi alkuun riittäisi, että kaikki jäsenmaat noudattaisivat kasvu- ja vakaussopimuksen sääntöjä ja alentaisivat hyvinä vuosina velkojen suhdetta kansantuotteeseensa, jotta kriisivuosina on käytettävissä kansallisesti kerättyjä varastoja. Opetus vertauskuvan seitsemästä lihavasta ja laihasta lehmästä olisi komissiollekin paikallaan.

Onnea Suomelle!

Kirjoitettu kirjoittajana

Tämä Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuosi antaa monta aihetta kiitollisuuteen.

Kaksi vuotta sitten kävin rajavartiolaitoksen vieraana Ilomantsissa, ja sain muistoksi Suomen itäisimmän pisteen ja samalla manner-EU:n itäisimmän rajapaalun numero 577:n pienoismallin. Olimme päivän aikana tutustuneet rajavalvonnan tehokkuuteen, uusimpaan tekniikkaan ja automaattihälytysjärjestelmiin ja nähneet kuinka jokainen rajavyöhykkeen ylittänyt kettu ja hirvikin löytyivät tilastoista.

Kuitenkin paikalla ollut rajavartiolaitoksen edustaja totesi, että häntä puhuttelee rajalla uusimman tekniikan sijaan tuon rajapaalun numero 577, sillä virsikirjassa se on Runebergin virsi ”Sun kätes Herra voimakkaan, suo olla turva Suomenmaan niin sodassa kuin rauhassa ja murheen, onnen aikana”.

Olen istunut tällä kaudella oman puolueeni edustajana niin ulko-, turvallisuus- kuin puolustuspoliittisten selontekojen seurantaryhmässä, ja pitänyt pienoismallia kirjoituspöydälläni, jotta sen sanoma ei unohdu.

Jokaisen sukupolven on vuorollaan vastattava sekä kansallisesta turvallisuudesta että hyvän yhteiskunnan rakentamisesta. Turvallisuuspolitiikassa meillä on Suomessa perinteisesti pyritty löytämään konsensus eli yhteinen linja, johon sitoudutaan jopa vaalikausien yli. Sen sijaan hyvän yhteiskunnan rakentamisessa poliittisilla puolueilla on jo huomattavasti enemmän eroavaisuuksia.

Arvoilla ja keskinäisellä osallisuudella ja luottamuksella on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Jokaisen tulisi saada kokea, että on arvokas ja tarpeellinen, ja että jokaisen panosta tarvitaan. Vastuu apua tarvitsevista yhteisön jäsenistä pohjautuu meille tuttuun ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään. Veteraanisukupolvi opetti sen meille ”Kaveria ei jätetä”- hengellä. Se on sovellettavissa jokaisen sukupolven kohdalla.

Tämän päivän ”kaveri”, joka on vaarassa jäädä yhteisvastuun puutteen jalkoihin, voi olla syrjäytynyt työtön, yksinäinen, päihdeongelmainen, dementoitunut vanhus, vammainen tai huostaan otettu lapsi. Nämä ihmiset haastavat kilpailullisia ja yksilön vahvuutta korostavat arvot sekä viestittävät toisista huolehtimisen ja välittämisen tarpeesta.

Arvot, joita haluamme yhteiskunnassamme vaalia, eivät kuitenkaan siirry seuraavalle sukupolvelle huoneentauluista tai moraalisaarnoista, vaan ainoastaan siten, että me itse elämme arvomme todeksi ja kasvatamme lapsemme kunnioituksella niitä kunnioittamaan.

Juhlavuotta ei suotta vietetä teemalla ”yhdessä – tillsammans”, sillä vain yhdessä ja yhtenäisenä me pärjäämme kansakuntana, emme riitaisina, jakautuneena tai eripuraisina.

Välittääkö hallitus vanhusten turvallisuudesta?

Kirjoitettu kirjoittajana

Vanhusjärjestöt nostivat viime viikolla esille aiheellisen huolen vanhusten kanssa kotihoidossa työskentelevien taustojen selvittämisestä. Kymmenet tuhannet ikäihmiset ovat säännöllisen kotihoidon piirissä, ja määrä kasvaa koko ajan. Lisääntyvässä määrin on tullut ilmi myös erilaisia väärinkäytöstilanteita vanhustyön parissa.

Vanhuksen omaisuuteen kohdistuvien rikosten ohella on julkisuuteen noussut vakavia terveyttä uhkaavia tapauksia. Useissa tilanteissa vanhuspalveluita tarvitseva henkilö ei välttämättä ole itse kykenevä havaitsemaan häneen kohdistuvaa uhkaa tai tekoa eikä hän pysty terveytensä puitteissa puolustamaan itse itseään. Vanhusjärjestöt toivovat, että kotipalvelussa työskentelevien työntekijöiden rikosrekisterit voitaisiin tarkastaa samaan tapaan kuin opetus- ja kasvatustyössä. Laki on edistänyt rikostaustan säännönmukaista tarkistamista. Toki siinäkin vielä kehittämistä olisi, sillä ehdolliset vankeustuomiot, joita jopa seksuaalirikoksista voidaan usein tuomita, poistuvat rekisteristä viiden vuoden kuluessa.

Nostin vanhustyötä tekevien taustojen selvittämisen esille heti eduskuntakauden alussa kesällä 2015. Tiedustelin silloiselta oikeusministeri Jari Lindströmiltä kirjallisessa kysymyksessä ”aikooko hallitus edistää vanhusten turvallisuutta mahdollistamalla rikosrekisteriotteen vaatimisen vanhustyötä tekevältä?”. Perustelin kysymystä vielä lähestyvän sote-ratkaisun näkymillä eli sillä, että vanhuspalveluita ulkoistetaan kunnissa lisääntyvässä määrin ja että palveluntarjoajien kenttä laajenee jatkuvasti.

Ministeriön vastaus oli monipolvisia selityksiä siitä, kuinka sääntelyn laajentaminen vanhusten hoitotyöhön edellyttäisi ”perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävien ja painavien perusoikeuksien rajoitusperusteiden uudelleen arviointia sekä vanhusten parissa tapahtuvan työn erityispiirteiden huomioon ottamista.” Kaiken jargonin siunatuksi lopuksi sieltä löytyi loppukaneettina: ”Oikeusministeriön käsityksen mukaan sääntelyn muuttamiseen ei kuitenkaan edellä todetun valossa ole tarvetta.”

Laki lasten kanssa työskentelevien rikostaustan selvittämisestä on ollut voimassa jo lähes 15 vuotta. Alussa sekin herätti närkästynyttä keskustelua siitä, etteikö koulutettuihin ihmisiin alalla luoteta. Sittemmin on ymmärretty, ettei kyse ole kenenkään ammattitaidon kyseenalaistamisesta, vaan turvallisuuden varmistamisesta. Oikeusrekisterikeskukselta tilataan vuosittain n. 60 000 lasten kanssa työskentelevien rikosrekisteritarkastusta, ja ne ovat opetusalalla ja urheiluseuroissa nykyään toiminnan rutiinia.
Viime kädessä kysymys on siis poliittisesta tahdosta. Haluaako hallitus oikeasti ottaa vastuuta haavoittuvassa asemassa olevien vanhusten turvallisuudesta? Vanhustyössä esiintyvät väärinkäytökset on uskallettava ottaa esille, ja tehtävä kaikki mahdollinen niiden ehkäisemiseksi.

Elinvoimaa vai näivetystä seutukaupungeille?

Kirjoitettu kirjoittajana

Hallituksen toimintaa aluepolitiikan vinkkelistä seuratessa tulee mieleen sanonta: ”ettei vasen käsi tiedä, mitä oikea tekee”. Valtiovarainministeriö nimittäin julkaisi äskettäin selvityshenkilö Antti Rantakokon esityksen, miten seutukaupungit pääsisivät paremmin osaksi talouskasvua. Maan hallituksen samanaikaiset toimet sen sijaan toimivat selvityksen suosituksia vastaan.

Seutukaupungit ovat maakuntiensa ns. kakkos- tai kolmoskaupunkeja ja niitä ympäröivän maaseudun palvelujen sijaintipaikkoja. Yleensä ne ovat yli 15 000 asukkaan kaupunkeja, jotka kuitenkin usein menettävät väestöään maakunnan keskuskaupungille tai kasvukolmiolle Helsinki-Turku-Tampere.

Seutukaupunki-selvityksen lääkkeet ovat varsin oikeita. Toimivat liikenneyhteydet, monipuolinen ammatillinen koulutustarjonta, ketterät TE- ja kasvupalvelut, ja erikseen mainittuna aluesairaalat, jotka nähdään seutukaupungeissa laajempana työpaikka- ja vetovoimakysymyksenä.

Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hallitus ei joko omia selvityksiään lue tai ainakin toimii ohjeiden vastaisesti. Seutukaupunkien aluesairaalat ”nukutetaan” alas, käräjäoikeusverkostoa karsitaan kovalla kädellä ja ammatillisen koulutuksen leikkaukset uhkaavat juuri seutukaupunkien opetustarjontaa.

Toimivia ja tehokkaita aluesairaaloita ajetaan alas, kun päivystysehdolla niiden anestesiaa vaativat leikkaukset ja toimenpiteen keskitetään yliopistollisiin ja keskussairaaloihin. Pietarsaari, Rauma, Kemi, Forssa, Iisalmi, Kouvola ja Varkaus ovat esimerkkejä alueellaan tärkeistä sairaaloista.

Päivystysuudistuksen myötä väistämättä näiden sairaaloiden muitakin toimintaedellytyksiä heikennetään. Heijastusvaikutuksia on poliklinikkatoimintaan mm. korva-, nenä-, kurkkutauteihin, sisätauteihin, kirurgiaan ja gynekologiaan. Edessä on monien toimintojen hiipuminen ja ammattitaitoisen henkilökunnan hakeutuminen toisaalle. Asiakkaan matkat lähimpään päivystävään sairaalaan kasvavat, yhteispäivystyspisteet kuormittuvat, potilasturvallisuus kärsii ja matkakustannukset kasvavat.

Käräjäoikeusverkoston rankalla keskittämisellä hallitus puolestaan hakee 5-7 milj. säästöjä, mutta tässäkin tapauksessa etäisyyksien kasvaessa poliisien saattokuljetuksiin käytettävä aika ja resurssi hupenevat, asiakkaiden ja todistajien matkakulut kasvavat ja henkilöstön työmatkat pitenevät. Keskittämisen myötä myös muut seutukaupunkien oikeuspalvelut hiipuvat kanslioiden lopettamisen myötä. Vaarana tässäkin on, että kaikkien oikeuspalvelujen, asianajo- ja oikeusaputoimistot mukaan luettuna, saatavuus heikkenee.

Ammatillisen koulutuksen leikkausten myötä koulutusalojen tarve ja volyymitarkastelua tehdään eri alueiden nuorisoikäluokkia tarkastellen. Tällöin mitoituksessa unohdetaan se, että opiskelijalla on mahdollisuus hakeutua mihin tahansa oppilaitokseen Suomessa. Esimerkiksi kotiseudullani Ylä-Savossa luonnonvara-ala ja mm. Hingunniemen hevosoppilaitos vetävät opiskelijoita ympäri Suomea, kokonaisuudessaan opiskelijoista noin 30% tulee 100:sta eri kunnasta. Pelkästään seutukaupunkien alueen omia, pienempiä ikäluokkia tarkasteltaessa synnytetään rahoituksen ja koulutustarjonnan supistumisen kierre. Pidä siinä sitten yllä kalliimpia koulutusaloja kuten vaikkapa ajoneuvo- ja logistiikkakoulutusta tai maa- ja metsätalouden ammatteihin tähtäävää luonnonvara-alaa.

Hallituksen näivetys-linjan on syytä loppua. Seutukaupunki-selvitys tiivistää terveisensä päättäjille; tarvitaan hyvää ja monipuolista seutukaupunkipolitiikkaa. Vastakkainasettelulla suurten kaupunkien ja maakuntakeskusten kanssa mitään ei saavuteta. Näihin terveisiin on helppo oppositiosta yhtyä.

Käräjäoikeusuudistus ihmetyttää

Kirjoitettu kirjoittajana

Sipilän hallituksen käräjäoikeusuudistus lakkauttaa seitsemän käräjäoikeutta ja sulkee 21 istuntopaikkaa nykyisestä 57 paikasta. Valiokunnan oppositiojäsenet perussuomalaisia lukuun ottamatta jättivät asiassa yhteisen vastalauseen, jossa esitetään esityksen hylkäämistä.

Rankalla keskittämisellä hallitus hakee 5-7 milj. euron säästöjä, joista ei kuitenkaan ole esitetty riittäviä selvityksiä tai kattavia laskelmia. Päinvastoin useimmilla lakkautettavilla paikkakunnilla etäisyyksien kasvaessa poliisien saattokuljetuksiin käytettävä aika ja resurssi hupenevat, asiakkaiden ja todistajien matkakulut kasvavat ja henkilöstön työmatkat pitenevät.

Erityisen absurdi tilanne on Pohjois-Savossa, jossa Iisalmen ja Varkauden lakkautettavien kanslioiden asioiden käsittelyyn ei ole riittävästi istunto- ja valmistelusaleja Kuopiossa, jonne kaikki keskitetään. Iisalmen asiakaskunnasta huomattava osa on Sukevan vankilasta, josta kuljetusmatkat, käytettävä aika ja poliisin saattoresurssi tuplaantuvat Kuopioon siirryttäessä.

Uudistuksen ajoitus on myös huono, sillä esityksessä arvioidut säästöt painottuvat tuomioistuinten digitalisointia koskevaan AIPA-uudistushankkeeseen, jota on juuri kuitenkin päätetty siirtää vuoteen 2021. Lisäksi olisi ollut tarkoituksenmukaista käsitellä ensin tuomioistuinviraston perustamista koskeva mahdollinen esitys, ja vasta sen jälkeen ottaa käsittelyyn tuomioistuinverkoston muutoksia koskevat uudistukset. Käräjäoikeusuudistuksen suunnittelu ja toteuttamisvaihtoehtojen arviointi kuuluisi nimenomaan tuomioistuinviraston ydintarkoitukseen, mikäli virasto perustetaan.

Suurin huoleni kohdistuu kuitenkin kykyyn varmistaa oikeusturvan saatavuus jatkossa. Käräjäoikeusverkoston supistamisella on vaikutuksia alueelliseen tasa-arvoon. Vastaavasti kielellisiin oikeuksiin on tulossa myös merkittäviä heikennyksiä. Keskittämisen myötä etäisyydet oikeudellisiin palveluihin kasvavat, kun myös muut paikkakunnan oikeuspalvelut näivettyvät kanslioiden lopettamisen myötä. Vaarana tässä on, että kaikkien oikeuspalvelujen, asianajo- ja oikeusaputoimistot mukaan luettuna, saatavuus heikkenee ja näin ollen kansalaisten oikeusturva vaarantuu.

Asunnottomuuteen on monta syytä

Kirjoitettu kirjoittajana

Asunnottomuus on niin Suomessa kuin muualla Euroopassa yksi kipeimpiä haasteita, johon liittyy usein moniulotteisia sosiaali- ja terveysongelmia. Asunnottomuutta ei voi määritellä täysin yksiselitteisesti. Se on ilmiö, joka saa eri aikoina ja eri maissa hyvinkin toisistaan poikkeavia sisältöjä. Tämä tekee asunnottomien lukumäärän vertailukelpoisen arvioinnin vaikeaksi, mutta ei kuitenkaan saa olla minkäänlainen tekosyy asunnottomia koskevien strategioiden ja toimenpiteiden vähäisyydelle.

Ilmasto-olomme ovat vaikuttaneet osin siihen, että Suomi on ollut vuosien ajan kuitenkin jonkinlainen edelläkävijä asunnottomuuden mittaamisessa ja vähentämisessä.

Suomen pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman tavoitteena on ollut poistaa pitkäaikaisasunnottomuus. Siinä keskitytään enemmän asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn ja vähentämiseen kuin tavanomaisten tukirakenteiden kuten asuntoloiden tai tilapäisen majoituksen kehittämiseen.

Suomen esimerkki osoittaa, että kolme tärkeintä osatekijää ovat asuntojen saatavuus, sosiaaliset tukijärjestelyt ja joko työllisyydestä tai sosiaaliturvasta peräisin olevat riittävät taloudelliset resurssit, jotta ihmiset pystyvät maksamaan asumisesta.

Vuonna 1987 tehtiin ensimmäinen vuotuinen asunnottomuustutkimus. Asunnottomuutta koskevien vuotuisten kansallisten tilastojen tuottaminen on erittäin hyödyllistä kohdennettujen toimien vaikutusten arvioinnissa. Ohjelmilla onnistuttiin vähentämään asunnottomien määrä miltei 20 000:sta vuonna 1987 alle 8 000:en vuoteen 2005 mennessä.

Ohjelman lähtökohtana on ollut soveltaa asunto ensin – periaatetta, jonka mukaan asumisen järjestyminen ja elämän puitteiden kohentuminen herättää myös motivaation kuntoutumiseen, mikä näkyy esimerkiksi alkoholin käytön vähenemisenä. Rakennetut uudet yksiköt ovat vähentäneet laitoshoitoa ja tuoneet säästöjä kaupungeille. Suomen ohjelmassa mm. perinteiset asuntolat muutetaan pieniksi asunnoiksi, joita on mahdollista vuokrata tavanomaisin vuokraehdoin pysyvään asumiseen.

Uudenmallisessa tehostetussa tukiasumisessa asuvat entiset asunnottomat käyttävät selvästi vähemmän erilaisia muita asumis-, päihde- ja sairaalapalveluja. Vuositasolla 15 hengen yksikössä säästöt ovat 14 980 euroa henkeä kohti. Olemassa olevassa asuntokannassa tapahtuva tukiasuminen tulee huomattavasti edullisemmaksi kuin asunnottomuuden hoitaminen sairaaloissa, päihdelaitoksissa ja vankiloissa. Myös asumisneuvonta näyttää vähentävän erityisen tehokkaasti häätöjä ja säästää tätä kautta sosiaali-, kiinteistö- ja oikeustoimen menoja.

Tällä hetkellä kaikkein hankalimmat kysymykset asunnottomuudessa ovat pääkaupunkiseudun ja kasvukeskusten korkea vuokrataso, joka synnyttää sekä uutta asunnottomuutta että vaikeuttaa tukiasuntojen ja hajautetun asumisen toteuttamista.

Toinen huoli liittyy sote-uudistukseen. Sosiaalipalvelut ovat vaarassa jäädä jalkoihin muutoinkin, ja heikommassa asemassa olevien ryhmien palvelut saattavat pirstoutua entisestään, ja asiakkaat ”tippuvat” eri järjestäjien palveluiden välimaastoon.

Asunnottomien yö –tapahtumasta on tullut vuotuinen, ja se muistuttaa siitä, että katto pään päällä ei sitenkään ole itsestäänselvyys. Resursseja ja vaikuttamista tarvitaan edelleen.