Presidentinvaalien tuloksen kannalta tärkeimmät päivät ovat menossa. Me ehdokkaat olemme tukiryhminemme baanalla ympäri Suomea ja ihmisten olohuoneissa harva se ilta. Jonkin sortin solidaarisuus tässä kanssakilpailijoita kohtaan kehittyy, kun näemme keskenämme jo useammin kuin keskimäärin kotijoukkojamme. Flunssat on tartutettu toisiimme ja parannuskeinot kolotuksiin auliisti jaettu. Toistemme vitsitkin jo osataan, eri asia jaksaako niille enää nauraa.

Mistä näissä vaaleissa on sitten keskusteltu ja mitä aiheita vältelty? Suvaitsevaisuus on noussut näiden vaalien kestoaiheeksi tentistä toiseen. Vastoin joulun alla julkaistua tutkimusta suurin osa ehdokkaista väittää, että rasismi ja suvaitsemattomuus Suomessa on lisääntynyt. Aika vaikea uskoa todeksi jo sillä perusteella, kun katsoo meidän ehdokasjoukkoa: mukana on kielellistä, seksuaalista ja uskonnollista vähemmistöä ja loput muuten vain originelleja ihmisiä. Ja tästä joukosta suomalaiset ovat valmiita valitsemaan itselleen presidentin ja muitakin äänestämään, joten kovin suvaitsematonta väki ei voi olla!

Rasismille on oltava nollatoleranssi – se on selvää, mutta jospa edes joka toisessa paneelissa nousisi esille alueellisen yhdenvertaisuuden vaatimus. Arvokeskustelu Suomen säilymistä asuttuna ja haja-asutusalueiden ihmisten palvelujen turvaamisesta on loistanut poissaolollaan. Presidentti voi halutessaan arvokeskustelijana puolustaa ihmisten oikeutta asua myös ruuhka-Suomen ulkopuolella. Perustuslainkin mukaan julkisen vallan velvoite on huolehtia yhdenvertaisista palveluista asuinpaikasta riippumatta. Niinpä tulevan kuntauudistuksen ainut motiivi tulisi olla palvelujen turvaaminen jokaiselle suomalaiselle.

Jokseenkin tarkoitushakuista on ollut lykätä niin kunta- kuin puolustusvoimauudistuksen suuntaviivojen julkaisemista presidentin vaalien yli. Molemmat ovat kuitenkin asioita, jotka vaikuttavat suomalaisten arjen turvallisuuteen ja hyvinvointiin kaikkein eniten, puhumattakaan näkemyksistä puolustusvoimien ylipäällikön roolissa. Suomen Kuvalehden ”kuntaleaks” oli siis siihen nähden oikeutettu, toivottavasti myös keskustelu aiheesta käynnistyy.

Jokaista meitä ehdokasta tiukataan lisäksi tahoillamme omilla vakioaiheilla. Kristillisdemokraattina on jo tottunut siihen, että haastattelusessiot muistuttavat kysymyslistoineen taannoista radio-ohjelmaa ”Sukupuolielämän kirjelaatikko”, jonne peräkammareiden aikamiespojat saivat laittaa mieltään askarruttavia kysymyksiä. Voin vielä eettisen keskustelun pohjalta ymmärtää presidenttiehdokkaille esitetyt kysymykset abortista ja eutanasiasta, mutta miksi ihmeessä pitäisi ottaa kantaa esiaviolliseen suhteisiin tai ehkäisyvälineiden käyttöön. Ja miksei näitä yhdenvertaisuuden nimissä kysytä myös Paavoilta. Voi olla, että ainakin yksi vastaisi ”BÖÖ” äänensävyllä, josta itsesuojeluvaistoa vähääkään omaava toimittaja älyäisi pelätä.

Tärkeintä kuitenkin olisi, että näkemyksemme ja arvomme presidentin tehtävän hoitamisen kannalta tulisivat esille. Oma sanomani on elämänmyönteinen arvopohja, jolla isänmaa on selvinnyt ja selviää myös tulevista haasteista!

Europarlamentti kokoontuu tällä viikolla komissaariehdokkaiden piinaviikolle. Kaikki poliittiset ryhmät eri valiokunnissa ovat valmistelleet huolella kysymyksiä, joiden toivotaan varmistavan paitsi komissaarin pätevyyden toimialallaan myös hänen valmiudet työskennellä yhdessä jäsenmaiden ja parlamentin kanssa. ”Verta kentälle” -huhuista huolimatta suuret ryhmät ovat sopineet komissaarikuulemisten reilusta pelistä; henkilökohtaisuuksiin ei mennä eikä syytöksiin kommunismimenneisyydestä juututa. Viime mainitussa aihepiirissä kun monella itäeurooppalaisella mepillä itsellään ”hirsi” saattaisi pilkottaa silmäkulmasta. Silti on odotettavissa jännitystä muutaman etukäteen heikoimmaksi lenkiksi veikatun komissaarin ”grillauksesta”.

Kovin kummoinen ennustaja ei tarvitse olla veikatakseen valtaosan valiokuntien kysymyksistä liittyvän tavalla tai toisella EU:n uuteen kasvu- ja työllisyysstrategiaan eli ns. 2020-strategiaan. Paikallaan polkevan talouskasvun, kasvavan työttömyyden, velkaantuvan julkisen talouden ja ikääntymisen myötä lisääntyvän hoivatarpeen kurimuksessa Eurooppa kaipaa kipeästi uutta suuntaa. Nopeasti kehittyvät Aasian maat Kiinan ja Intian johdolla ovat pesseet Euroopan globaalissa kilpailukyvyssä ja uudet investoinnit ja työpaikat suuntaavat sinne.

Taannoin työllisyys- ja sosiaaliasioiden valiokunnassa pidetyssä Lissabonin strategian välitarkastelussa kuultiinkin siitä syystä harvinaisen suoria puheenvuoroja. Pettyneinä ja kaukana EU:n tavoitteesta nousta maailman kilpailukykyisimmäksi taloudeksi vuoteen 2010, todettiin strategian olevan pikemminkin tragedia tai komedia- ellei peräti farssi; kuin tuloksellinen ja toimintaa ohjaava linjaus. Lisäksi monet strategian puitteissa toteutetut toimenpiteen olisi toteutettu ilmankin sitä omien kansallisten agendojen pohjalta. Näin myös Suomen välitarkastelusta kävi ilmi.

Päävastuu strategian uudistustyöstä ja sen koordinoinnista on talouskomissaari Olli Rehnillä. On tärkeää, että uudistustyössä pidetään tasapaino taloudellisen, sosiaalisen ja ympäristöulottuvuuden välillä. Pelkällä bruttokansantuotteella mitattu taloudenpito menee helposti harhaan. Rahatalous voi kasvaa vaikka luontoa tuhotaan kiihtyvää vauhtia. Monien toimialojen muutkin haittakustannukset jäävät myös huomioimatta, mm. alkoholi- ja tupakkateollisuuden tuotoista aikanaan lankeavat laskut kansanterveydelle. Uusi tilanne on kiihdyttänyt keskusteluja bkt:n rajallisuudesta hyvinvoinnin mittaamisessa ylipäätään.

Tilastollisten keskiarvojen taakse piiloutuu helposti ns. hiljaisia signaaleja, joihin olisi osattava ajoissa tarttua. Yksi sellainen on vielä kohtuullisten työttömyyslukujen taakse kätkeytyvä nuorisotyöttömyys. EU-alueen keskimääräinen n. 10 % työttömyys pitää sisällään mm. Espanjan ja Kreikan yli 40 %:n nuorisotyöttömyyden, eikä Suomenkaan 23 % ole hurraamista.

Millaisia vaikutuksia läpi EU:n korkealla nuorisotyöttömyydellä on pidemmällä tähtäimellä maanosallemme, joka tulee kärsimään muutoinkin vakavasta huoltosuhteen vinoumasta? Uhkana on muutoinkin harvalukuisen sukupolven syrjäytyminen työelämästä väärille raiteille. Jos heitä jää suurin joukoin ulos työelämästä, ei hyvinvointivaltion rahoituspohja sitä kestä, muusta kärsimyksestä puhumattakaan. Tähän meillä ei todellakaan ole varaa. Niinpä uuden komission tärkein tehtävä on kaivaa esille eurooppalaisen talouskasvun eväät.

(julkaistu Iisalmen Sanomien Paekan Piältä -kolumneissa 12.1.2010)

Presidentinvaalikampanjan aikaan minulta on kysytty useampaan otteeseen, miten ja milloin olen lähtenyt mukaan politiikkaan. Miksi urheilijatyttö kiinnostui poliittisesta vaikuttamisesta?

Uskon, että vaikuttaminen kuntatasolla ihmisiä lähellä oleviin asioihin on ollut se, miksi myöhemmin vastasin myös kysymykseen eduskuntavaaliehdokkuudesta ”kyllä”. Nytkin kun kuntarakenne on voimakkaassa murroksessa ja huoli palvelujen säilymisestä painaa monien mieltä, on vaikuttaminen kuntakentässä ymmärrettävä hyvin tärkeäksi tehtäväksi.

Mutta minun stoorini? On vaikea nimetä yhtä sellaista hetkeä, joka olisi ratkaissut lähtemiseni mukaan politiikkaan. Jo kouluaikana olin mukana aktiivisesti yhteisessä vaikuttamisessa, mm. luokan puheenjohtajana, tukioppilaana, oppilaskunnan puheenjohtajana ja oppilaiden valitsemana kouluneuvoston jäsenenä. Silloinen yläasteen rehtori ja yhteiskuntaopin opettajani Pentti Seppänen piti tärkeänä, että koulussa opetellaan demokratiaa käytännössä.

Varsinainen tutustuminen puoluepolitiikkaa tuli, kun entinen opettajani pyysi minua 19-vuotiaana ehdolle kunnallisvaaleihin. Mukaan hän houkutteli, kun paikkakunnalle valmistumassa olleisiin nuorisotiloihin tarvittiin näkemyksiä nuorten edustajilta. Osallistuin sitoutumattomana Keskustan listalla vaaleihin ja kunnallisvaalien myötä paikka aukesi Lapinlahden nuoriso- ja raittiuslautakunnassa.

Lautakuntatyö tuntui mielekkäältä, sillä siellä hoidettiin monia nuorten elämään konkreettisesti vaikuttavia asioita, jaettiin toiminta-avustuksia, sisustettiin bänditiloja ja toteutettiin nuorten tilaisuuksia. Lautakuntauudistus vei kuitenkin paikan kauden lopussa, kun pienemmät lautakunnat sulautettiin sivistyslautakuntaan. Vaikuttamisesta jäi hyvä mieli, mutta samanaikaisesti tiivistynyt ura huippu-urheilijana teki ajankäytöllisesti mahdottomaksi osallistua kunnalliselämään. Politiikka sai jäädä sivuun muutamiksi vuosiksi, vaikka niidenkin aikana kyseltiin mukaan mm. eduskuntavaaleihin.

Urheilu-uran päätyttyä olin kuitenkin jälleen valmis mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Opiskeluvuosina tapahtuneen hengellisen heräämisen ja uskoontulon myötä Kristillisdemokraatit – tuolloin vielä Kristillinen Liitto – tuntui oikealta vaihtoehdolta. Tosin epäröin lähtöä ehdokkaaksi, sillä kaikki eivät pitäneet uskoville sopivana sekaantua politiikkaan. Rohkaisua lähteä mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan tuli kuitenkin kristityiltä useampia kertoja. Se kypsytti myönteiseen päätökseen. Kristillisdemokraateissa vetosi nimenomaan arvopohja, joka korostaa ihmisarvon kunnioittamista, perheen ja lähiyhteisöjen merkitystä, heikossa asemassa olevien puolustamista, yritteliäisyyttä sekä vastuunottoa paitsi itsestä myös lähimmäisistä ja luomakunnasta.

Niinpä paluu kunnallispolitiikkaan vuonna 1996 toi mukanaan valtuustopaikan ja sivistys- ja tarkastuslautakuntien paikat. Muutto Varsinais-Suomeen vuonna 2000 toi taas muutaman vuoden tauon vaikuttamiseen. Paikalliset kristillisdemokraatit pyysivät jälleen kunnallisvaaleihin. Olimme juuri keväällä muuttaneet, olin uudessa työssä ja odotin meidän toista lasta; tuntui, että haasteita oli kylliksi, joten ”skippasin” ne vaalit. Varsinaissuomalaiset eivät kuitenkaan hellittäneet, vaan vuonna 2003 minua pyydettiin ehdolle eduskuntavaaleihin, ”listan täytteeksi”, niin kuin se vielä alkusyksystä näytti. Tilanne kuitenkin muuttui vaaliasetelmien myötä, ja olinkin vaaliliittolistan ainut kd-ehdokas. Tulin valittua eduskuntaan vajaalla 10 000 äänellä. Ja siitä vaikuttaminen valtakunnan politiikassa sitten alkoi.

Näin jälkeenpäin katsottuna juuri vuodet kunnallispolitiikassa olivat ne, jotka innostivat jatkamaan eteenpäin. Nytkin europarlamentaarikkona istun kotikuntani Paimion valtuutettuna, sillä paikallistasolla tehdään ihmisten arjen peruspalveluihin vaikuttavat keskeiset päätökset. Mikäli ovet Mäntyniemeen avautuvat, haluan myös presidenttinä tehdä työtä sen puolesta, että jokainen suomalainen voisi löytää tärkeät peruspalvelut läheltään.

Presidentinvaalikampanja on jo reilusti yli puolen välin, mutta kaikkein ratkaisevimmat 2,5 viikkoa edessä. Joulun alla monella äänestäjällä pyöri vielä mielessä päällimmäisenä kinkut ja rosollit, mutta nyt on aika ottaa kantaa siihen, kuka on tasavallan presidenttinä seuraavat kuusi vuotta.

Kuuntelin Tarja Halosen viimeisen uudenvuodenpuheen huolella ja iloisesti yllättyneenä. Siinähän tulivat kiteytettynä ”askelmerkkeinä” seuraajalle vaaliohjelmamme kaikki keskeiset teemat. Tarvitsemme lähimmäisyhteiskuntaa kantamaan vastuuta heikoimmistakin ja toteuttamaan oikeudenmukaista hyvinvointia, kestävämpi elämäntapa on puolestaan ratkaisu niin julkisen talouden velkaantumiseen kuin ympäristöongelmiin, toimivampi EU on jäsenvaltioiden yhteistyöelin ja arvopohjainen ulkopolitiikka korostaa Suomen roolia rauhanvälittäjänä, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustajana. Jokaisessa on siis ripaus krideä!

Nyt pääsemme jälleen näyttämään vahvuutemme vaalityössä; suurella sydämellä ja talkoohengellä pistämme kampoihin miljoonabudjettien ja mainostoimistojen imagokampanjoille. Sanomamme on elämänmyönteinen arvopohja, jolla isänmaa on selvinnyt ja selviää myös tulevista haasteista!

”Kansa joka tänäänkin vaeltaa pimeydessä, on näkevä suuren valkeuden.

sillä meille lapsi syntynyt on Betlehemissä, on annettu poika ihmeellinen.

Hän on rauhan ruhtinas. Hän on Herra, hän on kuningas.

Hän on maailman valkeus. Hän on toivo, hän on pelastus!”

San. & säv. Lasse Heikkilä

Elämme niin Euroopassa kuin laajemmin koko maailmassa koettelemuksissa ja isojen haasteiden keskellä. Kuulemme päivittäin uutisia talouskriisistä, levottomuuksista ja luonnonkatastrofeista.

Kristillisdemokraatteina emme ole halunneet laittaa päätämme pensaaseen emmekä vetäytyä syrjään vastuusta, vaan näyttää rohkeasti suuntaa. Työskentelemme vastuuta kantavana hallituspuolueena ja aktiivisesti vaikuttaen Euroopan parlamentissa. Olemme myös mukana presidentinvaaleissa. Olen elämässä oppinut, että vähintään toisen jalan on oltava kiinni maassa. Tavoite saa – ja sen tuleekin – olla haastava ja korkealla. Katseen ja askelten on oltava eteenpäin. Niin nytkin.

Taloutemme on raskaasti velkaantunut ja olemme ennennäkemättömien ekologisten haasteiden äärellä. Nykyinen elämänmalli on vieraannuttanut meitä myös lähimmäisistämme. Kuitenkaan lähimmäisenrakkautta ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle. Vastuunkantaminen merkitsee paitsi huolenpitoa omasta terveydestä ja ympäristöstä, myös perheestä ja lähimmäisistä lähellä ja kaukana. Kalliilta ongelmien korjaamistoimilta vältytään, kun annetaan apua ja ohjausta ajoissa.

Kun edessä on kenties vuosikymmen hidasta kasvua ja kriisin hoitoa, yhteiskunnan henkinen kestävyys tulee ratkaisevaksi. Parasta on rakentaa arvopohja meille niin tuttuihin kymmeneen käskyyn ja ohjeeseen rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään.

Suomi tarvitsee selkeän suunnan, joka turvaa tuleville sukupolville edellytykset hyvään ja tasapainoiseen elämään. Suunnan lähimmäisyhteiskuntaan, jossa otetaan vastuuta koko yhteisöstä ja pidetään huolta heikoimmistakin.

Joulu vie meidät kestävän toivon ja rauhan sanoman äärellä. Maailman melskeisiin ja pimeyteen on tarjolla ratkaisu – rauhan ruhtinas ja maailman valkeus.

Siunattua joulunaikaa!

Presidenttiehdokkaaksi nimittämisen jälkeen elämässäni on alkanut hämmentävä vaihe. Osasin kyllä etukäteen varautua ajankäytön mullistumiseen, median yhteydenottoihin, seisomiseen sateisilla toreilla, rahanmenoon ja univajeeseen – tämähän on peruskauraa kaikissa vaalikampanjoissa. Oletettavaa myös oli, että joku saattaa olla kiinnostunut näkemyksistäni koskien presidentin valtaoikeuksia ja ulkopolitiikan painopistealoja.

Auliisti kuitenkin myönnän, että olen ollut huonosti varautunut jakamaan perheen kakkureseptejä, nimeämään suosikkitoimittajia ja kertomaan mieliruuista, -taideteoksista, -lauluista ja -kirjoista. Kaikista näistä ja sadoista muista samankaltaisista näkemyksistä on kumminkin presidenttiehdokkaan tehtävä selkoa median sekä etu– ja kansalaisjärjestöjen kyselyissä.

Itsetuntemus tässä kyllä myös kehittyy, sillä enpä ollut koskaan kovin syvällisesti pohtinut sitäkään, mitä sanaa inhoan eniten ja uskonko kansanparantajiin. Kysymyksessä, voiko tasavallan presidentin puoliso jatkaa siviilityössä, päätin ”kilauttaa kaverille”. Jostain syystä 20 vuodenkaan avioliitto ei ollut valmistanut tähän – myönnän, emme ole asiaa parisuhteessamme käsitelleet.

Illat menevät nykyisin rattoisasti vastailemalla paitsi näihin vaalikyselyihin niin median pikkuhiljaa käynnistämiin vaalikoneisiin. Jokainen ehdokasta lähestyvä taho vakuuttaa, kuinka helppoa heidän 15/35/55-kohtaiseen kysymyspatteristoonsa vastaaminen on, ja kuinka siihen kuluu aikaa vain vaivainen vartti.

Katin kontit! Edes tilastotieteen jatko-opinnot eivät avaa niitä todennäköisyyksiä, joilla erilaisiin valmisväitepohjiin ja vastausruudukoihin olisi viisainta vastata. Ei riitä, että on samaa tai eri mieltä parveketupakoinnista tai siitä, tuleeko presidentillä olla virallinen puoliso. Vielä olisi arvioitava, onko asia tärkeä tai vähemmän tärkeä, puhumattakaan kolmen lauseen ”kattavista” perusteluista kannalleen.

Ajatella, jos parin millin ero vastausruudukossa heittää minut pahimmillaan totaalisen väärään mielipideilmastoon ajatellen potentiaalista äänestäjääni. Mielessä käväisee se satunnainen surffailija, joka tuskin käy syväanalyysiä vastauspompulansa paikasta, vaan sijoittaa sen akselilla samaa/ eri mieltä… joten taidan minäkin luopua logaritmipaperin tarkasta syynäyksestä.

Ajankäytöstä vaalikoneiden parissa totean vain, että erään 50-kohtaisen kysymyspatteriston parissa ähersin lähes kaksi tuntia. Rukouselämäni on myös vauhdittunut, kun pelkään vastausten tallennuksen epäonnistuvan ja tuntien työn katoavan bittiavaruuteen. Laskujeni mukaan alun 60 kyselyä takanapäin ja vaalikampanja ei ole vielä puolessa välissä.

Kaikesta huolimatta nettidemokratia on tullut jäädäkseen ja hyvä niin. Tupaillat eivät entisaikojen tapaan enää vedä ja toreillakin tapaa vain osan äänestäjäkuntaa. Nykyään yhä suurempi joukko eri-ikäisiä ihmisiä surfailee netissä ja hakee haluamansa vaalitiedon siellä. Harva äänestää vain vaalikoneen perusteella, mutta monelle se antaa sykäyksen etsiytyä hankkimaan ehkä yllättävästäkin ehdokkaasta lisätietoa.

Jos vaalikone saa yhdenkin nukkuvan puolueen kannattajan uurnille, niin vaivannäkömme ei ole turha. Joten eikun klikkailemaan…