Britannian pääministeri David Cameronin viimeviikkoinen EU-linjapuhe ja lupaus järjestää kansanäänestys Britannian EU-jäsenyydestä on kirvoittanut meilläkin keskustelun kansanäänestyksen tarpeellisuudesta.  Cameronin puhetta on jokainen tulkinnut tietysti omien silmälasiensa läpi, mutta mielestäni sen ydinsanoma ei ollut Britannian mahdollinen ero EU:sta.  Cameron totesi, että ”EU on menossa ihmisten mielestä suuntaan, jota he eivät halua”, ja siksi unioni tarvitsee pitkälle meneviä uudistuksia.

Pitkälle menevistä uudistuksista, mutta jokseenkin päinvastaiseen suuntaan, haaveilevat myös talousintegraation kautta liittovaltiota ajavat federalistiset voimat. Talouskriisin varjolla integraatio on edennyt harppauksin mm. pankkiunionin kehityksen, yhteisten velkamekanismien ja tiivistyvän budjettiohjauksen kautta. Suuntaa on pidetty jokseenkin selviönä eikä jäsenmaiden kansalaisilta ole mandaattia kyselty; hät´hätää kansalliset parlamentit ovat pysyneet vauhdissa mukana.

Komission ajamat esitykset euron uusista pelisäännöistä ja yhteisistä veloista ja vastuista ovat niin pitkälle meneviä, että ne vaativat sitten aidon perussopimusmuutoksen. Brysselin käytävillä puhutaankin jo aivan avoimesti sen ajan koittavan pian seuraavien EU-vaalien jälkeen 2015 – 2016.  

Julkisuudessa Britanniaa on arvosteltu ”rusinat pullasta”- politiikasta, kun se tuossa vaiheessa haluaa neuvotella liittymissopimuksensa uusiksi. On kuitenkin selvää, että sopimusmuutosten myötä euro- ja ei-euromaiden juopa väkisinkin kasvaa. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina. Lisäksi on lähemmä kymmenkunta maata matkalla euro-jäsenyyteen. Ei kuulosta uskottavalta, että euromaiden osalta perussopimus muuttuu radikaalisti ja muut vain seuraisivat stabiileina vieressä. Jokainen kansallisesta edustaan välittävä maa, pyrkii vaikuttamaan siihen, millaiseksi EU tulevaisuudessa muokkaantuu ja millainen on oman maan suhde siihen.

Millaista EU:ta tulevaisuudessa sitten halutaan?  Rintamalinjat ainakin Euroopan parlamentissa liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat. Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän EU-eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia Euroopassa voitaisiin tukea. 

Joulukuun huippukokouksessa komission federalistinen agenda saatiin lykättyä, ei torjuttua. Jos haluamme muuttaa suuntaa, on jäsenvaltioissa aika käydä keskustelua ja määritellä kansalliset tavoitteet – aivan kuten Britanniassa on aloitettu. En ymmärrä tätä sordiinolinjaa, ettei perussopimusmuutoksesta saisi keskustella; se tulee joka tapauksessa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe. Sen jälkeen on aika vaikuttaa tulevaan perussopimukseen ja lopputulos luovutettava kansanäänestykseen.

Vuoden 2013 täysistunnot Strasbourgissa alkoivat jo tutuksi tulleilla aiheilla. Puheenvuoroissa finanssikriisiä ja sen erilaisia ratkaisumenetelmiä pohdittiin jälleen kerran ja parlamentti äänesti mm. eurobondeista.

Parlamentin käsittelyssä olleessa oma-aloitteisessa päätöslauselmassa komissiota ja jäsenmaita kehotetaan tarkastelemaan mahdollisuutta ottaa käyttöön niin sanottuja vakausjoukkolainoja. Uudesta – ehkä houkuttelevammalta kuulostavasta – nimestä huolimatta kysymys on eurobondeista eli yhteisistä joukkolainoista.

Parlamentti hyväksyi päätöslauselman äänin 361-268. Itse vastustin sitä kuuden muun suomalaismepin tavoin. Sen sijaan hallituspuolueiden Sdp:n, Vihreiden, Rkp:n ja yksi Kokoomuksen meppi tukivat esitystä, ja olivat siten selkeästi eri linjoilla Suomen hallituksen kanssa.

Kaiken kaikkiaan parlamentissa näkemykset jakautuvat osin sen mukaan, kuinka syvälle velkasuohon jäsenmaa on vajonnut. Kriisimaiden mepit toivovat yhteisiä joukkolainoja ja tiiviimpää yhteistyötä. Saksan ja Suomen kaltaiset taas maat vastustavat niitä ja edistäisivät sen sijaan tiukempaa talouskuria. Samoin poliittinen väri vaikuttaa: vasemmisto, vihreät ja osa liberaaleista kannattaa, keskusta-oikeisto vastustaa. 

Yhteisiä joukkolainoja on ehdotettu pitkään Euroopan velkasuon ratkaisuksi, mutta mielestäni ne vain syventäisivät kriisiä ja lisäisivät jäsenmaiden velkaantumista. Käytännössä niiden käyttöön ottaminen tarkoittaisi, että jo valmiiksi korviaan myöten velkaantuneet maat voisivat saada markkinoilta velkaa enemmän ja halvemmalla kuin mitä niille muuten voisi myöntää, koska taustalla ovat vahvojen euromaiden kuten Saksan ja Suomen kaltaiset taloudet vakuutena. Tämä ei voi olla terveellinen kehityssuunta.

 Eurobondit ovat hankalia jäsenmaiden välisen oikeudenmukaisuudenkin kannalta. ”Moraalikato” tässä kysymyksessä tarkoittaa, että hyvin asiansa hoitaneet jäsenmaat joutuisivat maksamaan lainoistaan korkeampaa hintaa ja päätyisivät entistä enemmän velkakriisin maksumiehiksi. Moraalikadon torjumiseksi euro- tai vakausbondien käyttöönotolle esitetään usein ehdoksi talouden tervehdyttämisohjelmaan sitoutumista. Mielestäni on kuitenkin ongelmallista, miten sitoutuminen voidaan tosiasiallisesti varmistaa. Jos maa ei noudata ohjelmaa, pystytäänkö jo annettu halpa raha saamaan takaisin – tuskinpa.

Vaikka eurobondeista ei tällä päätöslauselmalla vielä päätetäkään sitovasti, niin parlamentin kannalla on tietty signaaliarvo. Komissio voi myöhemmin yhteisiä joukkolainoja esittäessään todeta, että Euroopan parlamentissakin ollaan asiasta tätä mieltä.

Kun eurobondeja huudetaan nyt avuksi laajalla rintamalla, jää kokonaiskuva akuutissa kriisinhoidossa vähemmälle huomiolle. Euron alkutaipaleesta lähtien ongelma on ollut sama.  Nousukaudella euroalueen korkotaso oli liian matala ongelmamaiden talouden tilaan suhteutettuna. Niinpä kiinteistökuplat ja velkaantuminen saivat muhia rauhassa. Talouden rakenteet ovat edelleen hyvin erilaiset, joten yhteinen korkotaso ei ole oikea toimenpide nykyisessäkään tilanteessa.

Eurobondit ovat hyvä indikaattori EU-keskustelusta ylipäätään; millaista EU:ta tulevaisuudessa halutaan. Rintamalinjat liikkuvat suurin piirtein siinä, onko liittovaltiokehitys se oikea suunta vai riittääkö yhteistyökuvioksi toimivat sisämarkkinat.

Itse vastustan liittovaltiokehitystä ja mielestäni se on monilta osin enemmän eliitin hahmottelema projekti kuin jäsenvaltioiden kansalaisten toivoma linja. EU-politiikassa tulisi pikemminkin keskittyä siihen, millä tavoin kasvua ja työllisyyttä ja sitä kautta hyvinvointia EU:n alueella voitaisiin tukea. 

Viime päivinä on paljon spekuloitu myös Iso-Britannian suhteesta EU:n. EU:ssa on pankkiunioni kehityksen myötä nähtävissä jakoa euro- ja ei-euromaihin. Myös Tanskalla on Iso-Britannian tavoin ns. opt-out euroon nähden eli liittymissopimustensa mukaisesti näiden maiden ei tarvitse koskaan ottaa yhteisvaluuttaa käyttöön. Varsin epätodennäköiseltä näyttää Ruotsinkin liittyminen valuuttaunioniin ainakaan lähiaikoina.

Iso-Britannia tuskin etsii eroa unionista, koska on yksi sisämarkkinoiden suurimmista hyötyjistä. Iso-Britannia on kuitenkin tyytymätön unionin taloudenpitoon ja liittovaltiokehitykseen.  

Osin Iso-Britanian linjassa on kysymys myös sisäpolitiikasta. Tämä näkyi hyvin keskustelussa EU:n monivuotisista rahoituskehyksistä. Brittikonservatiivien ns. takapenkkiläiset työväenpuolueen tukemana vaativat tiukkoja leikkauksia EU:n kehyksiin. Tilanne oli tukala pääministeri Cameronille, joka olisi tyytynyt nykyisten maksuosuuksien tason jäädyttämiseen.  Uskoakseni Iso-Britanniankin kohdalla on kyse siitä, millaista EU:ta se haluaa. Suomessa on syytä käydä tätä keskustelua myös, ja erityisesti vuoden 2014 EU-vaaleissa sen soisi olevan ydinaihe.

Vuoden alun alennusmyyntien hengessä Suomessa kirposi vilkas palkka-ale keskustelu. Tyhjästä tähän ei ole tultu, vaan sekä euroalueen ongelmat että globaali finanssikriisi ennakoivat jonkin asteista sisäistä devalvaatiota ennemmin tai myöhemmin.
Velkakurimuksessa kampailevien euromaiden investoinnit ovat vähäisiä, vaihtotaseet miinuksella ja työttömyys kasvaa. Rapautuneen kilpailukyvyn palauttaminen on rahaliitossa todella vaikeaa, kun oman valuutan devalvaatiomahdollisuus puuttuu. Ainut tie on muita euromaita hitaampi kustannuskehitys eli jäädyttäminen, jopa leikkaaminen palkoissa, eläkkeissä ja etuuksissa. Velkaantuneella julkisella sektorilla on edessään rajut menoleikkaukset. Polttopullot Ateenan kaduilla ja mielenosoitukset Barcelonassa kertovat kuinka helppoa näiden ratkaisujen läpivienti on poliittisesti.

Samaan aikaan kasvaa halpatuonti Kiinasta, Intiasta ja muista matalamman palkkatason maista. Tuotannolla on tapana hakeutua sinne, missä sillä on parhaat edellytykset: halvin koulutettu työvoima, tehokkaimmat koneet, hyvät infrastruktuurit. Nyt kun BRIC-maissa – Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Venäjällä – ovat kaikki nämä yhä enemmän tarjolla ja vieläpä kehittyvää ostovoimaa, tuotanto siirtyy suoraan sinne, eikä enää EU:n sisällä Itä- tai Etelä-Eurooppaan.

Edessä on vaikeita vuosia, sillä koko EU:n tasolla talouskasvu on keskimäärin heikkoa. Kansainvälisessä kilpailussa ovat parhaiten pärjänneet vientivetoiset Saksa, Hollanti ja Suomi, mutta nämäkin maat ottavat jatkuvasti miljarditolkulla velkaa. Suurimmassa osassa Eurooppaa on pakko jarruttaa palkka- ja muissa kustannuksissa. Myöskään Suomen kilpailukyky ei sallisi palkkojen korotuksia. Meidänkin vaihtotaseemme on miinuksella. Vientivetoisen Suomen onneksi kituvan euroalueen osuus on vain noin 30 prosenttia viennistä ja eurottomiin EU-maihin ja muuhun maailmaan suuntautuu siis 70 prosenttia. Globaalisti siis vapaakaupan lisääntyminen ja kaupan esteiden madaltuminen parantavat vientimahdollisuuksiamme, jos oma kilpailukyky on timmissä kunnossa.

Sisäinen devalvaatio on kurja lääke, ja se edellyttää vahvaa kansallista yhteishenkeä ja yhteisen edun – ei oman edun – ajamista. Suomalaiset voisivat olla valmiita uuteen ”yhteiskuntasopimukseen”, jossa kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin säilymisen nimissä kiristetään vyötä, jos yritykset puolestaan välttävät viimeiseen asti irtisanomiset ja investoivat kvarttaalihötkyilyn sijaan. Valtiovallan tehtäväksi tässä kolmikannassa jää syömävelan vähentäminen ja huolehtiminen siitä, että suomalaisten veronmaksajien rahoja ei puolestaan syydetä EU:n tulonsiirtojen lisäämiseen ja velkojen ja rahoituksen yhteisvastuun synnyttämiseen so. liittovaltion rakentamiseen.

Vaikeina aikoina meillä on tavattu kaivata avuksi ”talvisodan henkeä”. Mitä silloin tapahtui työmarkkinapolitiikassa? Kiivaimpien taisteluiden keskellä työntekijöiden oikeuksien tunnustaminen ja työmarkkinaosapuolten sitoutuminen neuvottelutiehen eheytti kansakuntaa yhteisissä sotaponnistuksissa.  Tuota ”Tammikuun kihlauksena” tunnettua tahtotilaa tarvittaisiin nyt.

Toivon Sinulle ja läheisillesi Joulun iloa ja rauhaa sekä Siunausta alkavalle vuodelle!

Tyttäreni luokka lauloi koulun joulukonsertissa Pekka Simojoen laulun, jonka myötä ”Tulkoon joulu”:

”Joulu on taas, riemuitkaa nyt.
Lapsi on meille tänä yönä syntynyt.
Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan.
Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton.
Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lastaan seimeen kapaloi.
Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Tulkoon rakkaus ihmisrintaan, silloin joulu luonamme on.”

Sari Essayah

Uusi valtakunnallinen liikunta- ja urheiluorganisaatio nimettiin vast`ikään Turun strategiapäivillä Valo ry:ksi. Koiranleuat ehtivätkin jo aprikoida, että SLU:n, Nuoren Suomen, Kuntoliikuntaliiton ja Olympiakomitean lyödessä hynttyyt yhteen edes nimen on luotava uskoa suomalaisen urheiluelämän – ja nimenomaan urheilun – selviämiseen taasen uuden kattojärjestön kourissa.

Aika monilla on nimittäin muistissa perustamisvisiot Suomen Liikunnasta ja Urheilusta, josta piti tulla urheiluelämän vahva edunvartija ja lajiliittojen selkänoja sekä haudata SVUL:n ja TUL:n luomat poliittiset jakolinjat yhdessä yya-ajan loppumisen myötä. Vaan kuinkas kävikään: SLU:n ja lajiliittojen vastuun- ja vallanjako on ollut epäselvää, katto-organisaatiossa ja piiritasolla pyörii monenlaista projektia ja politiikkaohjelmaa – sinällään ihan kivoja, jos niillä vielä olisi tekemistä urheilun kanssa – ja TUL valmistautuu seuraaviin suuriin liittojuhliin.

Säästö- ja tehostamistarvetta tässä katto-, laji-, palvelu- ja alueorganisaatioitten sekamelskassa kukaan ei kiellä. Lontoon olympialaisten jälkeen urheilun rahoitus nousi kuumaksi puheenaiheeksi. Väitän, ettei se ole ongelman ydin monessakaan lajissa. Urheilun saama valtion tuki ja veikkausvoittovarat ovat lähes tuplaantuneet kymmenessä vuodessa. Tehoton järjestelmä vie rahat ja ruohonjuuritason seuratoimintaan sekä urheilijoille jää vain murusia. Mitalisteiksi nousi meillä yksilöitä, jotka eivät juuri apurahoilla herkutelleet.

Suomalainen urheiluliike on nyt joka tapauksessa itsenäisyyden ajan suurimman rakenteellisen ja sisällöllisen muutospaineen edessä, johon eurooppalaiset ja globaalit haasteet tuovat vielä lisänsä. Urheiluliikkeestä odotetaan kansakunnan liikkumattomuuden pelastajaa ja kansanterveyden turvaajaa, uutta yhteisöllisyyden rakentajaa ja kansalaistoiminnan airutta. Siinä sivussa pitäisi rakentaa urheilujärjestelmä, joka tekee Suomesta liikkuvimman kansakunnan ja menestyneimmän Pohjoismaan vuoden 2020 olympialaisissa.

Valo ry:n strategia näyttää aivan oikealta. Järjestörakennetta halutaan keventää ja resursseja suunnata paremmin toimintaan. Pohjaa rakennetaan kahdella rintamalla. Huippu- ja kilpaurheilu halutaan nostaa lähemmäksi kansainvälistä kärkeä, ja toisaalta kunto- ja terveysliikunnan haasteeseen halutaan vastata.

Ratkaisevaa kuitenkin on, miten nämä kaikki visiot, muutostyöryhmän suuntaviivat ja päämäärät vaikuttavat paikallistason seuratoimintaa, jossa koko ajan kilpaillaan ihmisten ja paikallisen elinkeinoelämän kiinnostuksesta, toimijoiden hupenevasta vapaa-ajasta ja kuntien pienenevistä resursseista.

Viimeisin ”Liikunta ja tiede” -lehti raportoi Liikuntapalvelut ja kansalaisten tasa-arvo” -tutkimusta: Suomessa on menossa paisti liikuntapaikkojen tarjonnassa alueellinen jakautuminen Itä- ja Pohjois-Suomen tappioksi muuhun Suomeen verrattuna, myös sukupolvittain, ammattiasema. koulutuksen ja tulojen perusteella tapahtuva kahtia jakaantuminen. Kuntakentässä on menossa suurin koskaan nähty kunnallisten liikuntapalveluiden alasajo kuntien liikuntabudjettien perusteella.

Visio-sanastahan meillä savolaisilla on osuva käännös: ”herrojen huaveelu”. Jääkö urheilun muutostyö sitten ”huaveeluksi” vai konkretisoituu teoiksi, riippuu mielestäni täysin siitä, miten ruohonjuuritaso ja seuratoiminta onnistutaan sitouttamaan ja ymmärretäänkö sen haasteet.

Joulukuun Eurooppa-neuvostossa lyödään kovat rätingit pöytään. Valtionpäämiehet jatkavat tuolloin viime kesänä alkanutta keskustelua talous- ja rahaliiton kehittämisestä. Silloin vielä visioitiin pehmein sanamuodoin yhdennetyistä rahoitus-, finanssi- ja talouspoliittisista kehyksistä ja demokraattisen hyväksyttävyyden lisäämisestä. Nyt komission tuo keskusteluun samaan nelijakoon perustuvan oman suunnitelmansa, jota kai parhaiten voisi kuvata ”askelmerkeiksi liittovaltioon”.

Komission esitys sisältää osin jo toteutettuja tai työn alla olevia esityksiä kuten rahoituskehykseen kuuluvan pankkiunionin kriisi – ja talletussuojarahastoineen ja finanssipolitiikan puolella budjettikuria tiukentavat esitykset. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan euromaille halutaan pidemmällä tähtäimellä yhteinen valtiovarainministeriö ja –ministeri, velanpurkurahasto ja yhteisvastuulliset velkakirjat eli eurobondit. Lisäksi komissio haluaa euroalueen budjetin, josta kriisimaita päästään tukemaan. Samoin komissio edelleenkin ohjeistaa tiukemmin kansallista taloudenpitoa ”tiiviimmällä yhteistyöllä myös verotuksessa ja työmarkkinakysymyksissä”.

Euroopan parlamentti antoi asiaan kantansa marraskuun istunnossa lausunnossaan ”Kohti todellista talous ja rahaliittoa”. Kaikkien komission esittämien elementtien lisäksi parlamentin kannassa vielä todettiin, että liittovaltiohan tässä tarvitaan näihin tavoitteisiin pääsemiseksi. Oli hämmentävää huomata kuinka suomalaiskollegoistakin valtaosa oli valmis hyväksymään moisen linjan. Meissä esityksiä vastaan äänestäneissä enemmistö oli ns. nettomaksajamaiden edustajia kuten saksalaisia, brittejä ja ruotsalaisia. Eikä ihme, sillä lähes kaikki komission esitykset perustuvat joko yhteisen velan tai budjetin kasvattamiseen. Pientä huojennusta tuo se, että monet näistä esityksistä vaativat toteutuakseen perussopimusten muuttamista.

Tämänkin hetken kovin kädenvääntö käydään yhteisestä talouspolitiikasta eli EU:n rahoituskehyksien koosta tuleville vuosille 2014-2020. Nettomaksajamaiden, Suomi mukaan lukien, tavoitteena on tiukka katto EU-budjetille, joka vastaisi prosenttia alueen bruttokansantuotteesta.

Suomalaisessakin keskustelussa osa äänenpainoista vaatii EU-budjetin reipasta kasvattamista perustelemalla sitä mm. koheesiotukien tason säilymisellä. Monelta jää kuitenkin huomaamatta, että säästölinjaakin noudattamalla budjetti kasvaa nykyiseen tasoon verrattuna. Selvää on, että tietenkin itse maksamamme ”EU-rahatkin” pienenevät, jos onnistumme pienentämään nettomaksujamme. Budjettia kasvattamalla lisättäisiin vain Suomen nettomaksuosuutta saantoa vastaavasti kasvattamatta. Varsinaista hölmöläisten peiton jatketta siis!

Juustohöyläämiseen ei kuitenkaan tarvitse mennä säästökohteita etsittäessä. Leikkaukset voidaan kohdentaa esimerkiksi moniin tehottomiin EU-ohjelmiin ja eräiden jäsenmaiden perusteettomiin jäsenmaksualennuksiin. Yhteiset rahat on käytettävä entistä tehokkaammin kaivatun eurooppalaisen lisäarvon saamiseksi.